Part 4

"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä. "Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi. Käsitätkö?"

"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä. "Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan! Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, -- minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan minun päälleni rietasta sylkeänsä... mutta te syljette sekä minun että heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin minua... Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa. Ja minä... minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään filistealaiset... Te olette lyönyt niitä... ja minusta oli hauskaa katsella, kuinka te sitä teitte... Minä myöskin tahtoisin olla niin väkevä... mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"

Artem purskahti käheään nauruun.

"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha... kirppu!"

Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa, ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään selvenivät.

"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan... mutta juutalainen tulee... hän on tullut minun luokseni... hän sanoo pitävänsä minusta... minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti. Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani... tulevatkohan ne milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä tulisivat!"

Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran makaamaan pitkänänsä jossakin -- ainoastaan sillä eroituksella, että niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen...

Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin... niin pahaa teki minulle teidän väkevyytenne..."

"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem hymyillen synkästi.

"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa. 'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle! Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan... Ja te itkitte ja minä itkin mukana... ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja keskeytätte minun rukoukseni..."

"Mistä minä tiesin, että sinä rukoilit... sinä omituinen vekkuli!" vastasi Artem syyllisyytensä tuntevasti nauraen.

Mutta Kain tuskin kuuli hänen sanojansa. Hän heilutteli ruumistansa, viuhtoi käsillään ja puhui kuiskaamalla yhä vain suuressa mielenjännityksessä... ja hänen kuiskauksissaan ilmeni iloa, toivoa ja tuskaa sekä huolenpitoa ja ihmettelyä tuon silvotun Simsonin suhteen, joka makasi hänen edessään maassa.

"Nyt on minun aikani tullut..." huudahti hän, "minä yksin olen teidän luonanne... Kaikki ne toiset ovat jättäneet teidät pulaan, minä ainoastaan olen tullut... Tehän tulette taasen terveeksi, Artem? Eihän se ole niin vaarallista? Palaavathan vanhat voimat taasen teidän jäseniinne?"

"Aivan varmaan pääsen minä vielä kerran jaloilleni, älä yhtään pelkää. Ja sinua tulen minä suojelemaan niinkuin pientä lasta... siitä hyvästä kuin sinä olet tehnyt minulle."

Artem tunsi vähitellen tulevansa paremmaksi -- jäsenissä ei enää niin särkenyt ja pääkin oli selvempi. Mitä tähän Kainiin tuli, täytyi hänen täst'edes puolustaa häntä toisia vastaan. Hänhän oli niin siivo ja avosydäminen, -- kertoi suoraan elämästänsä. Ja ajatellessaan sitä hymyilikin hän -- jo kauvan oli epämääräinen halu häntä vaivannut, ja nyt hän tiesi, mikä se oli.

"Tiedätkö mitä, Kain... Minä söisin, etköhän voisi minulle hankkia jotakin?"

Kain hyökkäsi pystyyn niin kiihkeästi, että oli vähällä lyödä päänsä venheen pohjaan. Hänen kasvonsa saivat itsetietoisen ja samalla kertaa lapsellisesti iloisen ilmeen -- Artem tuo sadun jättiläinen pyysi häneltä, köyhältä Kain raukalta ruokaa.

"Kaikkea saatte, kaikkea, kaikkea! Olen jo siitä huolehtinut, se on jo valmista. Tiedänhän, että sairaana ollessa tarvitaan ruokaa... hm, tjaa! Olen pannut likoon kokonaisen ruplan, olen pitänyt huolen kaikesta!"

"Oivallisesti tehty... teemme sitte rätingit! Minä annan sinulle kymmenen ruplaa tästä yhdestä. Voinhan sen kyllä tehdä... ellei minulla itselläni ole rahaa, niin sanon ensimäiselle, jonka tapaan: 'anna minulle'... hän antaa..."

Artem hymyili hyvänsävyisesti, jolloin Kain tuli yhä iloisemmaksi, jopa hän oikein nauraa kihutti.

"Tiedänhän minä sen, sanokaa vain, mitä haluatte -- minä teen kaikki, kaikki!"

"No, jos olet ystäväni, niin hiero minua hiukan paloviinalla! Ruualla ei ole niin kiirettä... mutta hieroa sinä voit... Osaathan sitä?"

"Osaan kyllä! Aivan yhtä hyvin kuin paras lääkäri!"

"Käännä minut kyljelleni ja hiero oikein kelpolailla, niin ehkä voin nousta ylös."

"Nousta ylös! Ah, ylös ette suinkaan voi nousta!"

"Minä näytän sinulle, että voin! En minä aio täällä enää yötä olla, sinä kurillinen vätys... Hiero sinä ja juokse sitte esikaupunkiin pasteijaleipojatar Mokjevnan luo... sano hauelle että minä tahtoisin tulla majailemaan hänen liiteriinsä... laittakoon hän olkivuoteen minulle... siellä on minulla mukava loikoilla siksi, kun tulen taasen terveeksi. Minä maksan sinulle kaikki, älä pelkää!"

"Minä uskon teitä!" sanoi Kain ja kasteli Artemin rintaa paloviinalla. "Minä uskon teitä paremmin kuin itseäni... Ah, minähän tunnen teidät!"

"Oo, hiero vaan, hiero! Se tekee kipeätä, mutta se ei vahingoita. Hiero päälle vaan. Ota kiinni oikein lujasti! Aijai! Tästä, tästä", parkui Artem.

"Minä hyppään järveen teidän tähtenne, jos niin tarvitaan", sanoi Kain.

"Se tekee hyvää... siten juuri... Nyt olkapäitä! Lujasti... niin lujasti kuin vaan suinkin jaksat!... Ah, niitä roistoja! Miten jumalattomasti ne minua peittosivat. Ja luonnollisesti on naisväki syynä tähän kaikkeen... Ellei ämmää olisi ollut, niin olisin minä pysynyt selvänä... Ei olekaan hyvä kenenkään tulla maikailemaan, kun minä olen selvin päin."

"Ne naiset, ne naiset!" arveli Kain, joka jo tunsi itsensä kokonaan Artemin palveliaksi. "Ne ovat alkusyynä kaikkiin synteihin täällä maailmassa... Meillä juutalaisilla on muuan aamurukous, joka kuuluu näin. 'Kiitetty ole sinä Herra Jumala taivaan ja maan kuningas siitä, ett'et luonut minua naiseksi...!"

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Artem. "Rukoiletteko te sillä tavalla Jumalaa? Miten te olette omituisia ihmisiä... Tuhmia ovat ne luonnollisesti, ne naiset -- mutta niitähän täytyy olla... Ja te rukoilette siten Jumalaa?... se ei ole oikein, se on solvaus niitä kohtaan, naisia kohtaan tarkoitan. Onhan heilläkin tunteita...!"

Hän makasi siinä liikkumattomana ja katseli kuhmuja ruumiissaan; pieni, häiveröinen Kain hääri hänen ympärillänsä sekä hieroi kaikin voimin hänen lanteitansa, rintaansa ja mahaansa paloviinalla, siinä samassa rykien tuikean sinkkelihaisun takia sekä puhkuen ponnistuksesta.

Virran paltaalla kulki silloin tällöin ihmisiä, sillä kuului puhetta ja askelten kopinaa. Venhe makasi eräällä sylen korkuisella hietapankolla; kun seisoi pankon juurella, saattoi nähdä ainoastaan keulan veneestä. Joesta eroitti sen kapea hietaharju, jota peittivät kaikenlaiset rikat. Vaikkakin seutu oli märkä ja likainen, näytti se tänään olevan erityisesti huomiota puoleensa vetävä. Seisahduttiin siellä, istuttiin veneen pohjalle, potkaistiin sen sivuja jaloilla. Kainiin vaikutti tämä levottomasti; hän lakkasi puhumasta sekä hieroskeli aivan onnettomana Artemia.

"Kuuletteko?" kysyi hän kuiskaten ja pelokkaasti.

"Kuulen kyllä", vastasi jättiläinen ja nauraa hihitti tyytyväisesti. "Minä käsitän kyllä... he tahtoisivat kernaasti tietää, milloin minä taasen olen jaloillani... niin että he ajoissa voisivat korjata luunsa varmaan piilopaikkaan. Ha, ha, niitä roistoja! Niitä kiukuttaa se, ett'en minä kuollut... se, että heidän työnsä meni turhaan."

"Jos minä nyt menisin tieheni ja jättäisin teidät yksin", kuiskasi Kain peloissaan hänen korvaansa, "niin mahtaisivatko ne tulia ja..."

Artemin täytyi nauraa suun täydeltä.

"Ooh, sinä pökö! Luuletko kenties, että ne sinua pelkäävät? Ha, ha, ha!"

"En -- mutta minähän voisin esiintyä todistajana..."

"Joutavia, he antaisivat sinulle sellaisen paukun, että saisit siitä täyden tarpeesi. Sitte toisessa maailmassa voisit esiintyä todistajana, jos tahtoisit."

Artemin nauru karkotti kaiken pelon Kainin sydämmestä, joten pikku juutalaisen kapeassa sisäänpainuneessa rinnassa vallitsi nyt luja ja iloinen luottamus. Tästä lähin on hänen elämänsä liikkuva toisen raiteissa -- tästälähin on voimakas käsi torjuva kaikki lyönnit ja kaikki nöyryytykset, joilla ihmiset tähän saakka rankaisematta ovat häntä piinanneet.

* * * * *

Noin kuukauden päivät olivat kuluneet. Eräänä päivänä päivällisen tienoissa -- siis siihen aikaan, jolloin jyrkkäyksessä tungos ja rähinä oli kohonnut korkeimpaan määräänsä, jolloin nälkäiset satama- ja lastaustyömiehet ahtautuvat parvissa ruokatavarakojujen ympärille ja jolloin koko kuja oli täynnä pilaantuneesta lihasta keitettyjen ruokien lämpimiä, äkellyttäviä höyryjä, -- siihen aikaan kuului joukosta hätäinen, puolikova huudahdus.

"Artem tulee!"

Pari rääsymekkoa, jotka toimettomina vetelehtivät kujassa vaanien tilaisuutta kaapatakseen itselleen jotain saalista, katosivat äkisti näkyvistä, ja jyrkkäyksen asukkaat tirkistelivät levottomina sekä uteliaina sille taholle, mistä varoitus oli kuulunut.

Jo kauan oli jännityksellä odotettu Artemia, -- kaikki olivat innokkaita näkemään, mimmoiseksi hänen ensimäinen esiintymisensä tulisi muodostumaan.

Aivan kuin ennenkin, tuli Artem nytkin kävellen katua pitkin hitaasti ja verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut huvikävelyllä runsaan aterian jälkeen. Ulkonäkönsä oli aivan muuttamaton. Entiseen tapaan oli lakki korvallisella ja nuttu huolettomasti viskattuna toiselle olkapäälle. Mustat kiharat valuivat otsalle aivan niinkuin ennenkin. Oikean käden peukalon oli hän pistänyt vyöhönsä, vasen käsi oli syvälle haudattuna laajojen housujen taskuun; leveä rinta oli atleettimaisesti pullistuksissa. Ainoastaan kasvot olivat saaneet aavemaisen ilmeen, kuten on tavallista pitkän sairauden jälkeen. Siten liikkui hän eteenpäin vastaten niitä tervehdyksiä, joita hänelle huudettiin, laiskasti nyökyttäen päätänsä.

Koko katu seurasi häntä silmillään ja osotti hiljaisella kuiskutuksella hämmästystänsä ja ihastustansa tuosta äärettömän lujasta ruumiinrakennuksesta, joka heikontumatta oli kestänyt semmoisen selkäsaunan seuraukset. Kujassa oli useampi kuin yksi, joka ei ollut laisinkaan tyytyväinen hänen parantumiseensa ja joka ylenkatseellisesti haukuskeli niitä "kääkkyjä", jotka eivät olleet kyenneet katkomaan Artemin kylkiluita. Ei kai se suinkaan olisi ollut aivan mahdottomuus passittaa tuota jättiläistä toiseen maailmaan, kuten muitakin ihmisiä!... Toiset taasen vahingoniloisina arvailivat, että millähän tavalla Artem mahtaa suorittaa laskunsa "punaisen vuohipukin" ja hänen toveriensa kanssa. Joka tapauksessa hänen maineensa vaikutti entisellä noitamahdilla useimpiin joukosta.

Artem oli jo ehtinyt "ryöväriluolaan", jyrkkäyksen klupihuoneustoon.

Tuossa pitkässä, matalassa, tiilikivisellä holvikatolla varustetussa huoneessa oli ainoastaan muutamia vieraita silloin, kun hänen korkea, leveähartiainen vartalonsa näyttäytyi kapakan kynnyksellä.

Heti kun Artem huomattiin, kuului huoneesta hämmästyksen huuto ja siellä syntyi levotonta liikettä; pari olentoa katosi tuon likaisen, tupakansavulla täytetyn holvin perimmäiseen osaan.

Artem silmäili pitkään kapakkahuonetta, kumminkaan ketään erityisesti huomaavaisuudellaan kunnioittamatta; isännän, Savka Schlebnikoffin mairittelevaan tervehdykseen vastasi hän vain kysymällä:

"Onko Kain ollut täällä?"

"Hän tulee kohta... nyt on hänen tavallinen aikansa..."

Artem istui erään pöydän viereen, joka oli ristikolla varastetun ikkunan edessä,, tilasi teetä, asetti mahtavat käsivartensa pöydälle ja tarkasteli välinpitämättömästi läsnäolijoita. Niitä oli noin kymmenen henkilöä, pelkkiä roistoja ja tappelupukaria; ne istuivat ryhmässä kahden pöydän ympärillä ja pitivät silmällä Artemia. Aina silloin kun heidän silmäyksensä sattuivat tapaamaan Artemin silmäykset, hymyilivät he puoliksi hämillään, puoliksi mairittelevasti, -- he halusivat nähtävästi alottaa keskustelun hänen kanssansa. Mutta Artem oli niin vakavan ja kolkon näköinen, että he eivät uskaltaneet ruveta puhuttelemaan häntä. Schlebnikoff oli jotakin toimivinaan tiskinsä takana, siinä samassa hyräillen jotakin nuottia ja katsellen ketunsilmillään toisia.

Ikkunan läpi kuului suuriääninen rähinä ulkopuolelta kadulta; eroitti törkeitä haukkumasanoja, kirouksia ja kauppamiesten huutoja. Jossakin läheisyydessä putosi lasipulloja katuun ja meni rämisten sirusiksi. Artemista oli ikävää istua näin aivan yksikseen puolipimeässä kellarissa.

"No, sudet!" sanoi hän äkkiä äänekkäästi ja päättävästi, "mikä teidät on nyt niin hiljaisiksi saattanut? Tehän istutte vain ja töllistelette, ettekä saa leukojanne lainkaan auki..."

"Me voimme kylläkin puhella, jos me vain tahdomme, teidän ankaruutenne", vastasi "selkäänsä saanut sulhasmies" ja nousi paikaltansa sekä kävi Artemin luo.

Hän oli hoikkanen mies, jolla oli purjekangasnuttu ja sotamiehen housut sekä paljas pää, terävä leuka ynnä pienet punertavat, ilkeästi kimaltelevat silmät.

"Jutellaan, että sinä olet sairastanut?" sanoi hän asettuen istumaan vastapäätä Artemia.

"Entä sitte?"

"Hm... ei sinua ole näkynyt pitkiin aikoihin... Missä on Artem?... Sillä tavalla aina kysyttiin... Hän kuuluu sairastavan, vastattiin..."

"Vai niin... entä mitä vielä?"

"Ei mitään muuta... Mikä sinulla on ollut?"

"Etkö sinä sitä tiedä?"

"Olenko minä sinun parantanut?"

"Älä teeskentele, senkin koira", sanoi Artem nauraen. "Minkätähden sinä valhettelet? Sinähän tiedät, kuinka asia oikeastaan on."

"Tiedänpä kyllä", vastasi sulhasmies myöskin nauraen.

"Minkätähden sitte valehtelet?"

"Ehkäpä sentähden, että pidän sen viisaimpana..."

"Viisaimpana? Voi toki sinua vanhaa varasta!..."

"Jos puhun totta, niin vihastut sinä..."

"Lorua... minä syljen sinun päällesi."

"Kiitän nöyrimmästi! Mutta miten on... etkö tarjoo tervehtymisesi kunniaksi ryyppyä?"

"Käske tuoda itsellesi!"

Sulhasmies sai puolen pulloa paloviinaa ja tuli nyt oikein puheliaaksi.

"Kyllä sinä Artem sentään vietät sangen mukavaa elämää", arveli hän, "Alituiseen on sinulla rahaa..."

"Entä sitte -- mitä merkillistä siinä on?"

"Ei mitään. Ne kirotut naiset kantavat sitä sinulle... Piru ne vieköön."

"Ja sinulle ne eivät anna koskaan?"

"Eivät. Minun jalkani eivät ole, sen pahempi, tehdyt vaeltamaan sinun teitäsi", huokasi sulhasmies.

"Siitä syystä, että naiset pitävät kauniista miehestä. Mutta sinä -- mimmoinen olet sinä? Minä näytän siistiltä, siinä on se vaikuttava salaisuus."

Tähän tapaan puheli Artem aina kujassa roistojen ja kulkevien kanssa. Välinpitämätön, vetkainen, syvä äänensävy antoi erityisen painon hänen sanoillensa, jotka aina olivat raakoja ja solvaisevia. Hän tunsi, että nämä ihmiset olivat useassa suhteessa turmeltuneempia kuin hän ja suurempia lurjuksia kuin hän, ja kosti siis tällä tavalla.

Kain astui sisään, tavaralaatikko rinnalla ja keltainen purjekangasnuttu vasemmalla käsivarrella. Alituisen pelkonsa painostamana pysähtyi hän ovensuuhun ja tarkasteli pikaisesti, kaula kurotuksissa ja huulilla pelonalainen hymy, huoneen kaukaisempia seutuja. Kun hän huomasi Artemin, säteilivät hänen silmänsä ilosta. Artem vastasi hänen silmäyksiinsä leveällä hymyllä ja huuliansa liikuttamalla.

"Tänne, ohoi!" huusi hän Kainille, lisäten samassa pilkallisesti sulhasmiehelle:

"Ja sinä, suoriudu matkoihisi... Anna sijaa kunnialliselle ihmiselle..."

Sulhasmiehen punakat, karheakarvaiset kasvot jäykistyivät silmänräpäyksen ajaksi hämmästyksestä ja kiukusta; hän nousi hitaasti tuoliltaan, katsoi tovereihinsa, jotka eivät olleet vähemmän kummastuksissaan kuin hän itse, tarkasteli Kainia, joka varovasti ja hiljaa läheni pöytää, sekä sylki sitte lattialle ja sanoi vihaisesti: "Hyi tuhannen!" Sitte käveli hän hitain askelin ja aivan äänettömänä takaisin omaan pöytäänsä, josta pian kuului sipisevä kuiskiminen, mistä selvästi saattoi erottaa vihaa ja kiukkua. Kain jatkoi hymyilyään suloisessa hajamielisyydessään, mutta kuitenkin vilkuen levottomasti loukattuun sulhasmieheen ja hänen ystäviinsä.

"No, kauppamies, nyt me juomme teetä!" sanoi Artem hyvänsävyisesti. "Myöskin pasteijan me tilaamme -- syöthän sinä? Miksi lakkaamatta kurkistelet sinne sivulle?... Sylje niiden roistojen päälle, -- älä niitä pelkää... Odotas, minä pidän pienen saarnan niille."

Hän nousi ylös, singahutti yhdellä olkapäidensä nykäyksellä jakun hartioiltansa ja meni noiden epäluulonalaisten luo. Suurena ja mahtavana, rinta pullistuksissa ja lapaluitansa liikutellen, asettui hän hymyillen hyökkäysasentoon heidän eteensä, niin että he oikein saisivat tarkastella hänen voimakkaita lihaksiansa. Mutta ne seisoivat paikallaan ikäänkuin pelon halvaamina; äänettöminä ja valmiina pakoon juoksemaan.

"No..." alkoi Artem, "mitä te täällä kurisette?"

Hän aikoi sanoa jotakin oikein voimakasta ja musertavaa, vaan ei löytänyt oikeata sanaa, jonka vuoksi vaikeni.

"Laula esiin!" sanoi selkäänsä saanut sulhasmies irvistellen ja tehden merkkejä kädellään. "Taikka anna meidän mieluummin olla rauhassa, sinä Herran ruoska!..."

"Hiljaa!" karjasi Artem ja rypisteli kulmakarvojaan. "Sinä olet raivoissasi siitä, että minä olen hyvä ystävä juutalaisen kanssa ja potkasen sinut ulos... Mutta minä sanon teille kaikille, -- tämä juutalainen tässä on parempi kuin te! -- Sillä hänellä on ihmisen sydän, mutta teillä ei sitä ole... on vaan saanut liian paljo selkäänsä... mutta täst'edes otan minä hänet suojelukseeni, ja jos joku roisto teidän kurjasta joukostanne tekee hänelle pahaa, niin -- perkele vieköön -- minä sanon suoraan, että se ei ainoastaan saa selkäänsä, vaan minä lyön sen riiviön palasiksi ja mäsäksi, niin ett'ei hän milloinkaan elämässään tule unhottamaan sitä saunaa!..."

Hänen silmänsä liekehtivät villitysti, suonet kaulassa paisuivat ja sieramet vapisivat.

"Että he minua peittosivat", jatkoi hän, "silloin kun minä olin juovuksissa... ei merkitse mitään. He eivät ole voineet ottaa minulta minun voimaani, ainoastaan sydämeni ovat he tehneet kovemmaksi... Muistakaa se, te! Ja mitä Kainiin tulee, niin annan minä selkäsaunan jokaisesta häntä solvaisevasta sanasta... minä hakkaan sen ruupaksi, joka uskaltaa hänelle tehdä ilkeyttä! Kerro tämä koko joukkueelle!..."

Hän henkäisi syvään, ikäänkuin hän olisi heittänyt hartioiltaan raskaan taakan, käänsi sitte sulhasmiehelle ja hänen joukollensa selkänsä sekä meni takaisin paikallensa.

"Hyvin mylvitty!" sanoi sulhasmies puolikovasti, tehden inhottavia kasvojen eleitä ja luimistellen Artemiin, joka istui Kainia vastapäätä. Kain istui pöydässä aivan kalpeana mielenliikutuksesta ja katseli lakkaamatta Artemia selki selällään seisovilla silmillään, joissa ilmeni semmoinen tunne, mitä ei voi sanoilla kuvata.

"Kuule sinä!" sanoi Artem ankarasti. "Muista, että aina heti, kun joku rupeaa sinulle hävyttömäksi, juokset minun luokseni ja ilmoitat minulle. Minä annan heti hänelle maksun korkojen kanssa."

Juutalainen mumisi jotain itsekseen -- hän joko rukoili Jumalaa taikka kiitteli uutta suojelijaansa.

"Selkäänsä saanut sulhasmies" ja hänen seurueensa pitivät kuiskien sotaneuvottelua sekä katosivat sitte krouvista yksi erältänsä. Kun sulhasmies itse kävi Artemin ohi, hyräili hän itsekseen:

"Oisko mulla rahakultaa Runsaasti kuin äly parkaa, Leiliä en jättäisikään, Joisin vain päivät päältään..."

irvistellen Artemille lopetti hän sitte laulun seuraavilla omilla sanoillaan, joihin hän löi tahtia jalallaan:

"Käske tänne narrit kaikki, Hirtän ne kuin kissat pienet..."

"totta tosiaan minä sen tekisin", lisäsi hän vielä ja puikahti vikkelää ulos ovesta.

Artem kevensi sydäntänsä haukkumasanatulvalla ja katseli sitte ympärillensä. Tuossa puolipimeässä, savuttuneessa, haisevassa kellariholvissa oli vaan enää kolme henkilöä: hän itse, Kain vastapäätä häntä ja Kainin takana kapakoitsija Savka.

Savkan pienet ketunsilmät kohtasivat Artemin jylhät silmäykset ja hänen pitkät kasvonsa saivat uskonnollisen ihastuksen ilmeen.

"Sinä käyttäydyit oivallisesti, Artem Mihailitsh -- erinomaisen oivallisesti!" sanoi hän ja siveli leukaansa. "Aivan niin kuin käsketään evankeliumissa -- vertauksessa laupiaasta samarialaisesta... Haavoitettuna ja täynnä paisumia makasi tämä Kain -- etkä sinä halveksinut häntä!"

Artem ei kuullut Savkan sanoja, vaan ainoasti niiden kaiun, joka kimmahti takaisin holvatusta katosta ja koleana tunki hänen sormiinsa paksun sumun läpi. Hän oli vaiti ja ravisteli ainoastansa hiljaa päätänsä, ikäänkuin tahtoisi poistaa itsestänsä nuo äänet. Mutta ne hiipivät taasen uudelleen hänen korviinsa ja vaikuttivat häiritsevästi hänen mielenlaatuunsa. Tuntui siltä, kuin laskeutuisi omituinen raskas paino hänen sydämellensä.

Hän katseli lakkaamatta Kainia. Tämä istui pää eteenpäin kurotuksissa ja puhalteli kiehumaan teehen, jota hän oli kaatanut tassille, sekä joi sitä sitte semmoisella himolla, että tassi oikein vapisi hänen kädessänsä. Toisinaan tunsi Artem kasvoillansa juutalaisen hätäisen silmäyksen ja se teki hänet vieläkin alakuloisemmaksi. Kolkko epämiellyttäväisyyden tunne valtasi hänet yhä voimakkaammin; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän viskeli villejä silmäyksiä ympärillensä. Hänen päänsä oli tungokseen asti täynnä ajatuksia, joita hän ei voinut sanoiksi pukea. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut semmoista, mutta sairastamisen aikana oli se ruvennut häntä vaivaamaan. Eikä hän voinut mitenkään päästä noista kirotuista ajatuksista...

Kapakanikkunat, jotka olivat varustetut rautaristikoilla, ikäänkuin vankilan ikkunat -- huumaava hälinä, joka kadulta tunkeusi sisään -- raskas, kostea kivikasa hänen yläpuolellansa -- liasta liukas, roskujen peittämä permanto hänen jalkojensa alla -- tuo pieni, säikähtynyt, risainen olento, joka istui paikallaan ääneti ja väristen -- kaikki tämä vaikutti painostavasti Artemiin. Ja maalla alkaa nyt pian heinänkorjuu. Ruoho ulottuu jo vyötäisiin saakka niityillä tuolla virran toisella puolella. Ja kun tuuli puhaltaa siltä taholta, kuljettaa se mukanansa viettelevää tuoksua. Nyt pitäisi ottaa viikate ja hei! niitylle...

"Miksi olet niin vaiti, Kain?" alotti Artem tyytymättömänä. "Yhäkö vaan pelkäät minua? Mimmoinen tyhmeliini sinä olet --?"

Kain kohotti päätänsä ja puisteli sitä omituisella tavalla, jolloin hänen kasvonsa saivat ruikuttavan, hämmentyneen ilmeen.