Part 3
Jääpeitteiselle vuoren kukkulalle ma uursin laulun teräspiirtimin. Ja vuodet vaihtuvat. Ja hangen alle on jäänyt polku, jota vaelsin. Ah, missä taivas kaartuu korkealle, ja huiput hohtaa lailla smaragdin, vain näki aurinko, kun kaiversin ne säkeet jäähän vuoren rintamalle. Nyt vaikka nimetönnä kuljenkin ja laakso hymyile ei laulajalle, mun tuntee runoilija kuitenkin. Ah, missä taivas kaartuu korkealle, ma illan tullen laulun kirjoitin vain sille, joka: nousee kukkulalle.
LAPSEN SILMÄT.
Suuret, surulliset lapsen silmät kysyvinä nousevat mua vastaan. Syvyyttäkö, tuntematon maako, vaiko peili, pintaa ainoastaan?
On kuin teitä varjoaisi pilvi, on kuin maailmoiden murhe teissä piilis, yhtyäkseen vuorostansa tuleen, joka hiiltyy, sammuu meissä.
Aavistatteko sen? Muistatteko katsoneenne enkelmaassa vasta, kuinka Kaiken Luoja hymys teille kultakartanonsa ikkunasta,
kuinka siivin läpikuultavaisin leijas luokse joku, kallis kovin, — jyrähti, löi salamaa, ja linna kiinnipannuin ikkunoin ja ovin
kohos edessänne uhkaavana, sitten sankka usva kaiken peitti, näkymätön käsi sinut, pienen, kylmään, kummalliseen maahan heitti?
Katsot minuun. Uskos, luottamukses viiltävät kuin veitsi sydäntäni: Mitä vastaan sulle, mitä annan? Voin vain näyttää kuilut löytämäni,
merkkivalon jossain ulapalla, pienen laulun, jok' on kesken jäänyt kerran... — Tänään otan sinut syliin, suutelen, jo silmät hymyää nyt.
SYYS.
Mikä on raskainta ollut, painui sydämen syvyyteen; laulava, leikkivä riemu haihtui kuplina veen.
Mikään ei ollut suotta, ei suru, tuokiot onnekkaat, mikään mennyt ei hukkaan, kaiken takaisin saat:
Lankee keväinen sade, tuo kesän, kukkaset herättää, simpukat aaltojen alla aarteita säilyttää.
Seppele kädessä katsot aavalle kauas: se houkuttelee. Tokkopa luotausnuoras syvyyden pohjannee?
II.
VANHA KEVÄTLAULU.
Muistan sun hyvin kyllä, lapsuudenystäväin, ruskona aamuini yllä, varjona vierelläin. Elämän murheesta kyynelin silmies suveen pakenin. Muistan vielä sun kyllä, lapsuudenystäväin.
Tunnen sen hyvin kyllä, lapsuudenystäväin: enää ei kätesi yllä koskemaan käsiäin: suru soi siivet valkeat, kauas ne luotasi kantoivat. Tunnen sen tuskalla kyllä, lapsuudenystäväin.
Muistat mun hyvin kyllä, lapsuudenystäväs: kietonet syleilyllä maallista impeäs saapuissa uusien keväitten: kuulet havinaa siipien... Silloin muistat mun kyllä, lapsuudenystäväs.
Tunnet sen hyvin kyllä, lapsuudenystäväin: kimmeltää iltaisi yllä säde mun hymystäin. Jälkeen lintujen valkoisten heität kaipaavan katsehen. Unissas itket mua kyllä, lapsuudenystäväin.
KISMET.
Silmät nälkäiset ja kodittomat kerran yössä näin, lapsen huulet, arat, levottomat, poltti käsiäin... Tyhjennetty kalkki, pelto kuiva, musta, kahlehdittu olin... Muut' en muistaa voi. Nyt on malja täynnä kuumaa kaipausta, kahleet katkenneet, maa vihannoi. Kannan salaisuutta käsissäni, unensäteilevää, avaraa, piillen kerjäläisen ryysyissäni tutkin joka ohikulkijaa.
Palaan lumotusta puutarhasta, aarteet, joill' ei vertaa, omistan, kivisydän-prinssiäni muistain lohikäärmetietä vaellan. Vaiti ovat huuleni, en sanaa ainoata sinis virkkaa saa, kunis tarhan ruusut, valmut, liljat sydäntäni nuorta houkuttaa, kunis helmet, jalokivet, kulta, oudot, tuoksuavat hedelmät rauhan vievät sielustani multa, tuskan silmihini piirtävät.
Palaan suljetusta puutarhasta: onnen ihmelinnun kiinni sain, ikuisuuden nimetöntä vettä pisara on tomuruukussain. Vaiti, huulet, kunis joku anoo kuolonjanoon vettä maljastain! Vaiti, sydän, kunis joku sanoo, sanan, jonka tunnet sinä vain! kunis Peri-Banun silkkitelttaan astuu Ahmed, prinssi aavikon, kunis jälkeen Nurunnihar-virvan yksin sinun rakkautensa on.
LAULU NUORESTA JOOSEFISTA.
Ja sinä olit nuori Joosef, minä paha nainen Egyptin, ja viattomuutes nähden minä sinua kiusasin.
Sinä olit kovin kaunis, Joosef, sua Ammon-Raahan verrattiin, ja uskollisuutes tähden minut huostaasi annettiin.
Kai muistat vielä, Joosef, miten aurinko kultasi kanervaa, miten kantoi nummelle tuuli meren tuoksua uuvuttavaa?
Sinä vain ja minä... ja taivas... Miten vierelläsi vapisin... Ja omaa nuoruuttani minä sinussa rakastin.
Sinä olit kovin puhdas, Joosef, et arvannut kätkeä sydäntäs, lumivalkoisen madonnankuvan näin pojansilmissäs.
Kai muistat vielä, Joosef, miten julmasti sinua haavoitin? — Oman nuoruuteni tähden minä sinut pelastin.
Sillä sinä olit nuori, Joosef, minä paha nainen Egyptin. — Ja kuitenkin rakastamaan minä sinut opetin.
KOLME PIENTÄ RUNOA.
Sinun nuoreen rakkauteesi kuin pelastusrenkaaseen minä tartuin aallokossa, kun vajosin syvyyteen.
Läpi kuohujen kamppailimme, meri niellyt meitä ei. Rakas, katso: me pelastuimme — vain renkaan aallot vei.
* * *
Tänä iltana, kaikkein rakkain, me roolia vaihdetaan: minä nauran, kun sinun sydämes on itkua tulvillaan.
Tänä iltana, kaikkeinrakkain, näet loppuu satu tää: ken kalleimpansa kavaltaa ei huomispäivää nää.
* * *
Sa vaikeroit: on rakkautes kuollut, on ruusutarhas kolkko hautuumaa; sen käytäviä kulkee valju vainaa, sun unelmas. Et saata unhoittaa.
Oo sydän, turha huoli. Tunnen sinut: kuin tuuli tunteesi on vaihtuvaa. Ens poutapäivä, luulen, nimen uuden sun vahataulullesi kirjoittaa.
KOHTAAMINEN.
Olen uudesti syntynyt: kuollutta elämääni joku vieras jumala kosketti kulkiessaan. Näen, tunnen: on seppele kiedottu ympäri pääni, tomuruumiini verhottu riemujen purppuraan.
Olen kohdannut kaltaiseni: yössä kuulakkaassa hän suuteli sieluani terässä angervon; minä muukalainen, outo kulkija maassa, nyt tunnustan: täällä, ah, täällä mun kotini on.
Olen toinen nyt: olen ihminen. Kärsimyksin kukin meistä maksaa saamansa kohtalon. Sitä välttää en tahdo, en voi, en saa: sehän yksin maan päällä omaamme on.
VIIMEISEEN PÄIVÄÄN.
K.D. Balmont.
Mun tarhassani hehkuu ruusut valkeat, ah, hehkuu ruusut valkeat ja punaiset. Mun sielussani värisevät arat unelmat, niin surullisen suloiset.
Sun nähnyt olen kerran vain, sä rakkahin, vain kerran kohtas unelmani unelman, mut sieluhuni lempi syttyi voittoisin, se kestää yli kuoleman.
Sun kasvosi näin armaista armaimmat, ja unen mailta tutut laineet kutries, sun silmäs taivashaaveen lailla kiehtovat, ja tulikukat huulies.
Vain hetken haihtuvan sun tunsin, rakkahin, sun, kohtaloni huikaisevan ihanan, vaan varjona käyt vierelläni ajast 'aikoihin, mua seuraat yli kuoleman.
Mun rakkautein — rypäl'verta humaltavaa. Mun sielussani soivat kuumat, hurjat sävelet. Mun tarhassani ruusut, ruusut valkeet leimuaa, ja syvän, syvän punaiset.
ILTA.
Jo ilta viilenee. Sun kädessäs mun käteni on kylmä, levoton. Sä tutkit mua. Tutkit itseäs. Pois painuu kultakehrä auringon.
On linnut vaiti. Laine hiljalleen lyö rantakiviin. Juova purppuraa jäi taivaan ääreen. Sinipunaiseen yö harsoon kaukometsän hunnuttaa.
Niin oli päivä kuuma, helteinen, se paahtoi keltaiseksi nurmikon maan janoon uuvuttain. Nyt tuskainen uponnut katsees katseeseeni on.
Sen tunnet hyvin: poltan ruumistas kuin liekki; mua vihaat, rakastat kuin omaa harhailevaa sieluas... Ja vasta haudassas mun unohdat.
Yö lankee ylitsemme. Kädessäs mun käteni on tyyni, peloton. Näät kohtalomme: öistä sydäntäs ja mua erottaa on mahdoton.
BEATA BEATRIX.
Äl' avaa silmiäs! On aamu tullut, sen valo leijuu yllä niittyjen, sen riemu helää virress' leivosen. Ah, säilytä sa unelmasi hullut!
Sun kuumat huules vielä värisee — Yön valmu punainen sun kädessäs viel' elää, vielä ruokkii sydäntäs se rakkaus, joka luotas pakenee.
Äl' avaa silmiäs! Saat unias niin hetken nähdä, olla onnellinen. — Voi, kohta kirpoo valmu sormistas, kun alkaa päivän tuska, valvominen.
TÄHTI.
Niinkuin matkaan uupuneena katsois askeltensa alaa, iltayössä kalvenneena yksinäinen tähti palaa.
Ei se kyynelöitse, hymyy, tuskaa, riemua ei tunne; avaruuden helmaan lymyy, hukkuu, emme tiedä kunne.
Niin sun aamuus säteilevään tähtenä, mi mailleen meni, sammuneena valoon kevään katsoo kuollut rakkauteni.
HAUTA MERESSÄ.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen, sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen. Uit aikasi aaveena aalloillaan, kunis painut liejuun upottavaan.
Sua virta vie, sua laine kantaa, vaan koskaan et saavuta pohjaa, et rantaa, levät kietovat sua, sua kilkit syö, meren hirmuista haastavat pilvet ja yö.
Ohi vuodet käy, yhä aavistan sinut. Olen talven sinusta uneksinut. Kevät saapuu taas kera kukkasien, joka kevät tuo uuden rakkauden.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen, sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen. Ja uusista unista seppeleen joka syys sinun haudalles teen.
SUMUA.
Ero ei ole ikuinen. Me toisemme löydämme taas. Suon mättäällä istun hyräillen: sumu tuo sinut luokseni taas.
Oli käteni kädessäs. Otin pois sen hetkeks vain, suon virvaliekkiä tavoitin ja — usvaa kiinni sain,
sinä häivyit jonnekin pois. Ihan yksin yöhön jäin. Tänä aamuna heräsin muistaen: me kuljimme käsikkäin.
Sumu vei sinut luotani pois, sumu välillämme on, sumu vain — ja sen takana naurava on silmä auringon.
YLÖSNOUSEMINEN.
Ja eräänä aamuna outoon valoon havahdan, ja kuulen äänen lempeän meitä kutsuvan: läpi maailmoiden hajoavain kuin huiluna helisee se ihana huomenvirsi, ja haudat aukenee.
Ja myös meren syvyys antaa kuolleensa takaisin, ja luokseni käärinliinoissaan käy kaikkein-rakkahin, ja me tartumme toistemme käsiin ja silmin onnellisin katsomme hyvää Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Ja hän, tuomari, kysyy: »Mitä teitte päällä maan?» — »Me rakastimme...» — »Ketä» — »Toistamme ainoastaan.» — »Mitä tahdotte täällä tehdä, kun kaikki uudeks — saa?» — »Yhä tahdomme, lempeä Jumala, toistamme rakastaa.»
Ja valkea enkeliparvi riemuun puhkeaa, hymy Jumalan yli kaikkeuden kuin siunaus tulvahtaa: »Ken yhtä ihmistä lempii, kaikkia rakastaa. Te tulkaa isänne majoihin, teidän on taivaan maa!»
III.
LAPSUUDENKOTI.
Enemmän kuin maan päällä mitään sitä kerran rakastin, ja unessa usein sinne yhä palaan takaisin.
Näen kaukaa, kuin läpi usvan: ladon, niityn ja vainion, ja tuolla, rannalla järven, talo harmaa kartanon.
Käyn ääneti pihaan: vielä kota, talli on paikallaan, isän Musta hirnuu, ja lehmät, kas, ammuvat tarhassaan.
Väki nukkuu. En herätä ketään, teen pienen kierroksen: yhä aitat mäellä seisoo, ja riihi on entinen.
On äsken kaivettu ojaa. Savipohjaa valkeaa oli muinoin pienten jalkain niin mainio taapertaa...
Menen kaivolle. Kannen avaan ja kuvaani katselen: samat silmät... Kiululla vettä myös vinttaan hiukkasen.
Joku huokaa. Järvi välkkyy. Tie rantaan on viileä niin, ja pehmeenvihreä äyräs on peittynyt kukkasiin.
Polun löydän sentään ja jäljet monet lapsenleikkien. Mut aalloista nousevat muistot kuin varjot kuolleitten.
He nukkuvat poissa Jossain... Minä elänkö? Kuka oon? — Eräs heistä. — Tuttua tietä taas astun kartanoon.
Oi, häilyikö valkea uudin? Joku katsoiko tänne päin? Ihan varmaan kalpeat kasvot minä verhojen välistä näin,
nyt kiirehtien varmaan joku ovea hapuilee, hän, jota en tuntenut koskaan, mua kohta syleilee...
Minä riennän, huudan: »Äiti, olen tullut takaisin, et arvata saata, kuinka minä tänne kaipasin!...»
— — —
Yhä unessa sinne, kotiin, kovin usein vaellan: Enemmän kuin maan päällä mitään sitä vielä rakastan.
IV.
JÄÄLAUTALLA.
Ei tule alusta mistään. Mantereesta jää etenee etenemistään, railo leviää.
Ankarat, lohduttomat, tutkimattomat, päämme päällä ovat tähdet korkeat.
Veljeni tuntematon vapisee vierelläin. Taivaan vaskikaton kiinnipannuks näin.
Ei ole armahdusta meille kenellekään: yö on äänetön, musta, kuolema alla jään.
LOKKI.
K. D. Balmont.
Lokki, harmaja lokki hurjasti huutaen kiitää yli ulapan myrskyisen. Se mistä on tullut, ja miks on sen viluinen huuto noin vihlovan tuskallinen?
Avaruus on rajaton. Käy synkeä taivas pilveen, Ja vyöryy hyökyaalto kohisten. Ja nyyhkii pohjatuuli ja kirkuu mieletön lintu, isänmaaton laps rantojen unelma-kaukaisten.
RANNALTA.
Lähtee viimeinen laiva. Jää vana vihreänpunainen jälkeen sen; autio lahti on hämärän hiljainen. Ei lokit kirsku, ei tiirat; nukkuvat asujat kaupungin. Kaukana tehtaiden sauhut yhtyvät pilvihin.
Kaartaa yöllistä rantaa sähköjen jättiläiskynttilät; aallot kallioriuttaan voihkien heittyvät. Laine nousee ja laskee: syvyyden hirmu luo suomujaan peittäen vetten pinnan kultaan ja hopeaan.
Soutaja yksinäinen tarttuu airoihin tiukempaan: Pois, kotirantaan! — Äänet kuiskivat sivullaan, valkeat kädet viittoo, liehuvat hiukset kosteat, purren laitojen yli kuolleet kurkkivat.
Aavalta rannattomalta soi sävel myrskyn ja kuoleman; kiirii lomitse saarten kaiku ammunnan. Noin meren sieluko kutsuu, noinko se omaansa janoaa?... Armahda, taivas! tän' yönä seuraa vainajat saa.
LAHDELLA.
Tuhat laivaa tulee, tuhat lähtee. Työ käy uupumaton satamassa. Nostokurki nousee, laskee, nousee. Kiskot jyrisevät. Ohjaamassa
joku lie. Kai joku tuntematon. Vaununlastit siirtyy laivanruumaan. Miehet hikoilevat. Joku kiroo, toivottaen toisen paikkaan kuumaan.
Päivä paahtaa. Lahti rasvatyyni rannat kuvastaa. Pian joutuu ilta. Tehtaanpiipun varjo kasvaa, kasvaa. Kuuluu soitto jostain kaupungilta.
Koti, vaimo, lapset odottavat joitakuita, lyhyt lepo työstä. Riennä, kiiruhda! voi, etkö kuule, kuiskaa ääni uhkaavasta yöstä:
Kohta kohtalos kuin nostokurki tarttuu sinuun, heittää ruumiis laivaan, mustaan laivaan, jonka musta aalto kantaa kauas ääreen mustan taivaan.
AAMU.
Sarastaa. Ruso arka itäisen aavan rannan punertaa. Meri liikahtaa. Sen kasvoja nousevan päivän hymy koskettaa.
Sarastaa. Kuin unesta armaasta heräten ulappa huoahtaa ja havahtuu. Ylösnousemuksen riemu sen otsalle heijastuu.
Sarastaa. Tuhat kultaista liekkiä ylitse taivaan hulvahtaa. Meri säteilee. Sitä elämän antaja, aurinkojumala, suutelee.
V.
TYHJÄ KEHYS.
Sun sielusi on uhrikammio: ain pyhä tuli palaa eessä jonkun kuvan; näät usein surren liekin tummentuvan, vaan kun se sammuu, syttyy toinen jo.
Ma kaiken nähden, kaiken tietäen myös tiedän: salaovi kaikkein pyhimpähän on kiinnimuurattu, ja holviin tähän sä kätket kaipuus iankaikkisen:
On tyhjä kehys. Malja kultainen sen eessä alttarilla, kynttilöitä kaksi, — yö yöltä pimeys käy raskaammaksi — ja kun ne syttyy, enää elä en.
PROTEUSSYDÄN.
Jos kuinka etsit, mua tapaa et, ma olen harha, peili petollinen: sä siinä itseäsi katselet, ja oma varjos peittää taivaan sinen.
Käy ohitseni! pyydän, rukoilen, jos viivyt liian kauan, särkyy lasi: sen takana on lauma kauhujen, se vaanii sieluasi, nuoruuttasi.
Ei kukaan arvaa, kukaan tiedä ei: se tarttuu varkain niinkuin noidan käsi, ja salaisuutes kun se kerran vei, et vapaaks lunastaa voi sydäntäsi.
En ketään rakasta, en vihaakaan, En ole uskoton, en uskollinen. Yks laki Proteuksella on vaan: hetkestä hetkeen muuksi muuttuminen.
JUOPA.
Juopa on välillä ihmisen ja ihmisen, ylipääsemätön, haudansyvä, ikuinen.
Milloinkaan näe et sieluhun ystäväs, kuin varjo, salaisuus, astuu hän vierelläs.
Koskaan ei sydämes ymmärrä sydäntään. Vie polku yhteinen pimeästä pimeään.
Juopa on välillä ihmisen ja ihmisen. Hento porras yli: oljenkorsi hyvyyden.
KIRJE.
Sen pienen, julman kirjeen minä avasin vapisten. Sen pienen, julman kirjeen revin pirstoiksi hurjasti nyyhkien.
Se pieni kirje kertoi: eräs, jota rakastan, on purppurakaavun saanut ja kruunun ja ruokovaltikan.
Se pieni kirje kutsui minut luoksensa pimeään. Mut ristiinnaulittuna kukin kärsii ja kuolee yksinään.
SININEN LIEKKI.
Sininen liekki yössä, katso, välkähtää. — Kaipaus sinisen liekin luokse voimani näännyttää.
Kapea polku jossain aarnihaudalle vie... Kuoleman kuiluko kutsuu mua, vaiko elämän tie?
Sininen liekki suolla, iäti-levoton, edellä menneen rakkaani sielu suuntaa näyttävä on.
SIUNATTU.
Ken katsonut on silmiin sibyllan, on nähnyt ikuisuuden aukeevan; ken häntä suudellut on, jumalaa sai elollisin huulin koskettaa.
Hän nosti verhon, näki kätkettyyn, hän tuntee kirouksen, tietää syyn. Ja siunattuna keskeen ihmisten hän astuu vieden viestin salaisen.
VI.
ALKANUT VAELLUS.
Voi lähtösi riemua vavahduttavaa, sydän vaeltajan! Kuin kuningasvaipan ympärillesi kiedot sinä ylpeän kieltäymykses, sidot jalkoihis siivitetyt sandaalit, uneksija-isäisi perinnön: kaipuun kaukaisuuteen, ja rannan pensaikosta kätees taitat pajunvirven loihditun, värisevän kuin heimosi äitien sydän.
Voi matkasi hurmaa kauhistuttavaa, sydän vaeltajan: syö lihaasi manttelis laskokset viiltäin ja lämmittäin; ulospäin kuin halla ja jää se huokuu kylmää; ja jalkasi astuvat varmoina jyrkännettä kuin unissakävijän, joka vaaraa ei näe, ja virpi sun kädessäs värisee, värisee ja salatut aarrelähteet näyttää.
LAULU KUOLEMALLE.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema. Sinä tulet kerran jokaista noutamaan.
Eilen kuljit vierelläni varisevien syyslehtien alla salaman jyrähdellessä ja etäisen jyrinän kaikuessa ja myrskytuulen rajusti syleillessä vapisevia puita.
Maasta huokui lämmin kosteus, ihanasti aistejani värähdyttävä mätänevän kauneuden tuoksu, ja pilvet laskeutuivat alas, kovin alas, kuin käärinliina, jota pian tarvitaan. Ja sinä hymyilit, Kuolema, vaeltaessasi varisevien syyslehtien alla.
Sanovat, että sinulla on olallasi viikate, ja että sinä lyöt... En tiedä. Eilen oli sunnuntai, olit ehkä jättänyt työaseesi pois, luulen, että sinulla oli mukanasi vain harmaa harso.
Joku istui vieraan ravintolan tuolilla — aivan lähelläni — kuulin hänen tekevän turhan kysymyksen ja sinä astuit ohitseni suoraan hänen luokseen, sinä kiersit hunnun hänen ympärilleen, — siitä ei yksikään voi vapautua — sinä avasit oven jonnekin, ja hän kulki sen läpi minun jäädessäni kummastuneena katsomaan sen äänetöntä sulkeutumista.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema, siksi minä pyydän sinua: Kun tulet minua noutamaan, valitse silloinkin pyhäpäivä, ja jätä viikate kotiisi, — sinähän arvaat pienen tytön pelkäävän kiiltävää terää — ja tule mukanasi harsoliina, johon sisaresi Uni par'aikaa minun varalleni ompelee punaista valmunkukkaa, ja hymyile minulle niinkuin eilen vaeltaessasi vierelläni varisevien syyslehtien alla.
OJENNETUIN KÄSIVARSIN.
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni syvyyteen ja syleilen Elämää, joka tuntemattoman salatusta hetteestä kohoaa: Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä petollinen, sinä julma, sinä ikuinen! Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä alati viheriöivä myrkkypuu jumalaisine hedelminesi, jossa tuhansine versoineni riipun!
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni maahan ja syleilen Ihmistä: Kuinka minä sinua rakastankaan, veljeni, sinä liha minun lihastani, sinä luu minun luustani, sinä sielu omani kaltainen! Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä vertaiseni hyvässä ja pahassa, sinä Elämänpuun köynnöskasvi kuten minäkin!
Katso: kukkamme auringonkeltaisine heteineen aukeavat rinnakkain, ja niiden tuoksu sekoittuu toisiinsa huumaavaksi, hullaannuttavaksi viiniksi...
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni avaruuteen ja syleilen Kuolemaa: Kuinka minä sinua rakastankaan, sinä kalpea, sinä äänetön, sinä totinen! Viimeinen rakastettuni, sinä ihanin, taivuta pääsi alemmas, alemmas, niin että voin kuiskata korvaasi elämäni sanattoman kysymyksen: Sinäkö avaat ihmisen lapselle Kadotetun Paratiisin portit?
KEVÄT.
Ah katso, kaiken on kevät huuhtonut pois, mik' ol' sairasta ja pahaa maailmassas, kevät, joka myrskylinnun siivin kulki ylitses. Vapisetko, menetitkö jotain, sydän?
Vain kuolleet, alimmaiset lehdet palmuistas vei kevättuuli, meri nieli lahot laivas, ja rannoilta jääriutat musersivat mennessään jonkun raidan, jolla juuret oli hauraat.
Kuin paljas, syvään kynnetty vainio oot: mustat vaot elämä myös sinuun uursi teräsaatralla, ja vihkivesin vihmoi kuolema sinut, sydän. Kohta kylvön aika joutuu.
Jo kuule! Glorianden torvi vuorilla soi, torvi, jota voi vain puhtain huulin soittaa. Herää, vastaan riennä! saamme juoda hänen kädestään kevään maljan, taistelun ja laulun maljan.