Part 1
language: Finnish
KOLME
Runoantologia
Kirj.
ELINA VAARA KATRI VALA KATRI SUORANTA
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
SISÄLLYS:
ELINA VAARA: PILVEN VARJO.
I. Syyskirkkaus.
Syyskirkkaus Oodi Ilta Ole tervehditty Rukous Taivaani Ilo Vaelluslaulu Kukkula Paimenen laulu Aamulaulu Inspiratio Dityrambi
II. Pilven varjo.
Salattu kevät Heräävä rakkaus Kevät, armaani Lyhty Jääloistoa Kuolleet lehdet Pilven varjo Kysymys Kevätmyrsky Onnen laulu Kauneus Silmät Kuun alla Tuulen laulu Sanaton laulu Tumma laulu Sydämet Hiiltynyt
III. Laulu kuolemattomuudesta.
Kohtalo Pieni laulu Syntymätön laulu Talvi-ilta Valkovuokkojen aikaan Ennen syntymääs Rannalla Rauha Laulu kuolemattomuudesta
KATRI VALA: MAAN LAITURILLA.
I.
Maan laiturilla Andante religioso Kauneus Legenda Onnellinen Tornin rakentajat Katkennut kukka Autio kaupunki Huuto Kuolema Valvoja Vapaus Aurinkolautta
II.
Tähti Ennen kevättä Valkeat aamut Uni Malja Vaellus Meri Ikävä Kielot Myrsky Laulu rakastetulle Satu Matka Eedeniin Valitus
III.
Herääminen Nymfi soittaa Kevät Sininen aamu Tänään Lentokoneelle Lampun epitaafi Sanat
KATRI SUORANTA: KEVÄTTUULI.
I.
Etuvartio Astraia Meteori Profeetta Alpeille Lapsen silmät Syys
II.
Vanha kevätlaulu Kismet Laulu nuoresta Joosefista Kolme pientä runoa Kohtaaminen Viimeiseen päivään Beata Beatrix Tähti Hauta meressä Sumua Ylösnouseminen
III.
Lapsuudenkoti
IV.
Jäälautalla Lokki Rannalta Lahdella Aamu
V.
Tyhjä kehys Proteussydän Juopa Kirje Sininen liekki Siunattu
VI. Alkanut vaellus Laulu Kuolemalle Ojennetuin käsivarsin Kevät
ELINA VAARA: PILVEN VARJO
Runoja
I. SYYSKIRKKAUS.
SYYSKIRKKAUS.
Ei ole pilveä syyskuun taivahan yllä. Mutta sen loiston jäänsinisen näen kyllä.
Riitti jo kaipuu voimaton. Tahtoni heräs. Kuin tämä aamu, kimmellä, sieluni teräs!
Jos olit äsken punaista, hehkuvaa tulta, nyt olet puhdas, valkoinen kuin sula kulta.
Nyt olet kirkas, nyt olet kylmä ja vapaa. Syksyn taivas veljenkatseesi tapaa.
Kohtalon kilpeen kerran sun taittua annoin. Nyt valan sulle vertani kalliimman vannoin.
Totuuden ahjoon heitin sun — kuolemanpaloon. Nyt ylös nouse hengen ylpeään valoon!
OODI.
Sinä päivänä, kun sinut kohtasin, yli taivaan mahtavat pilvet uivat. Unen maailmoiksi ne hahmottuivat. Lumi tuoksui ja siivin valtaisin kevättalven hankia halkoi tuuli, ja kaukaa — sen henkeni kuuli — soi malmiset kellot.
Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden. Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden olen kuunnellut tuulien huminaa. Se on kasvanut, paisunut aikain mennen — kuin nyt, niin korkeaks ennen vain noussut ei koskaan.
Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys. Nyt koivujen vihreys hento ei kestä, mut mäntyjen armaasta synkeydestä soi laulu niin tumma kuin iäisyys. Se on kalliorantojen kuohunta loitto, se on tuhanten latvojen soitto ja huokaus mullan.
Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain: jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät ja tielläni varjot niin siintävän syvät, tuo kaikki on kirkasta oppias vain. Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun, yhä virta voiman ja riemun käy sinusta minuun.
ILTA.
Kultainen taivas, tyyni loistosi anna! Maan sydämelle kirkas loimusi kanna!
Liekehdi, musta, salamyhkäinen vesi! Hehkuvan salli kylmän pimeytesi!
Puuntakaa, vuoret, syttyen ehtoon paloon! Pilvien varjot rinteillä, liukukaa valoon!
Ihana ilta, siunaa ihmisen mieltä, suutele hiljaa Jumalan ikkunan pieltä!
OLE TERVEHDITTY.
Herra, ma saavuin Mamren tammistoon. Kaukaa jo aavistin sinut — täällä vasta tuulen pauhusta, puiden huminasta askeleesi ma eroittanut oon. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas
Herra, paimentolaisena harhailin virtojen luota erämaan kohtuun hamaan. Koskaan yöksi en yöpynyt paikkaan samaan, pimeydessä telttani pystytin. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.
Kasvosi, ah, ovat salama ja hiljaisuus. Kasvosi, ah, ovat myrsky ja aamurusko. Vaippas on henkeni väkevyys ja usko. Äänesi tunnen: se öin mua unessa huus. Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.
Sammuvin silmin näen minä valtaisen näyn. Herra, Herra, mikä on palvelijasi, että mun sallit katsella kasvojasi, kun sua vastahan tammien alla ma käyn! Ole tervehditty, jumalvieras ikuinen, kirkas.
RUKOUS.
Jumala, Henki, lävistä minut! Elämä, Totuus, ota minut omaksesi! Sinä, joka vahvistat toukomettisen äänen ylitse pasuunain pauhun! Sinä, joka valitset viidakon hennoimman virven palavaksi pensaaksesi!
TAIVAANI.
Kultaloimussa pakenee aurinko länttä päin. Tuskaa tuntoni vapisee; tutkin sydäntäin.
Kerran päiväini viimeinen ruskotus sammuu pois kuin sen viinihehkua en nähnyt ma koskaan ois.
Mutta kun pimeys nielee maan, meren ja tornit nuo, ihmeen Jumala armossaan tapahtua suo.
Kauas hetkellä kuoleman luotani siirtää hän muiston sairaan ja polttavan, murheen jähmettävän.
Katso, ilo ja kauneus vain tulvii ylitsein! Tuulta hengitä ulappain, tuoksua syreenein.
Raikas, ihana taipumus — siinä taivaani mun, siinä autuus ja siunaus! Kuolen riemuhun.
ILO.
Ma istuin luona ikkunan rantamajassani, kun sumuun peittyi syksyinen meri ja länteen painui auringon hehkuva pyörä, niin punainen kuin tuli, kuin veri. Ja sumuun peittyi haljennut ikkunakin. Ma itkin hiljaa ilosta ja ruutuun kirjoitin: Kun tunnet runon riemua, kiitä Jumalaa! Kun tunnet tuskan suonissas, oi kiitä Jumalaa!
VAELLUSLAULU.
Keväällä taitoin vihreän vaellussauvan. Taival se alkoi, jolle jo kaihosin kauan. Nurmien silkkiä pitkin polkuni vei. Jos minä joskus itkin, huolta se ei.
Kuuntelin kohua kaukaisten taivahanrantain. Taakkaa ei mitään, jot' oisin uupunut kantain. Kaiku mun uhmani kosti ilveineen, nauraen lauluni nosti harteilleen.
Kuljin ja saavuin Elämän kaupunkeihin. Siellä ma hukuin viiniin ja seppeleihin. Silmäni nautinnon humu sokeiksi löi. Mutta mun sieluni sumu ympäröi.
Soihdut jo sammui, turha on juhlia jatkaa. Tuntoni ruoska viiltäen vaativi matkaa. Syvälle tuskaani omaan hautaudun: tuhlasin arvottomaan voimani mun.
Syyspuron kolkon solinan metsissä kuulen. Sieluuni lankee sade ja humina tuulen: Ihminen, taivas ei nuku kohdallasi — katso, on tähtien suku vartijasi.
Noustessa aamuun lohtu on ahdistetulla. Mit' oli kaikki, josta nyt murhe on sulla? Nuoruuden hurma — vain vahto virtaavan veen. jonka on määrä ja tahto: _Iäiseen._
KUKKULA.
Kuule, suuren kukkulan sielu puhuu! Kaiun huulin kaukaiset rinteet huhuu. Puiden henkien polkuja hiipivän kuulen. Latvasta latvaan vyöryy humina tuulen. Siellä on puhtaiden siipien valtakunta! Aamuinen taivas antaa suojaista lunta. Siellä nyt lintu, yönsä oksalla maannut, kosteat siipensä avaa, kohta kun sade on laannut.
PAIMENEN LAULU
Lammaskatraassani valkeassa itse hilpein karitsa ma oon. Toista rikkaampaa jos maailmassa, tuonpa nimen kaiku mainitkoon! Minkä uneksin, sen kohta omistan, enkä mitään tiedä puuttuvan vihreästä onnestani. Iloinen on ikävyyskin täällä! Olen paimen, nauran vuorillani.
Niinkuin sammal paaden rintehestä kiivetessä irti lohkeaa, kaikki raskas murhe sydämestä hiljaa kumahtaen putoaa kuiluun unhoituksen. Kevyt olen jo! Hymyy korkealta aurinko kultahius, mun armahani. Itse olen avaruuden tuuli! Olen paimen, nauran vuorillani.
Lähde vilpas vettä mulle tarjoo, mätäs punaisia marjojaan. Kuusenhavut lepoani varjoo, kun ma iltaisin käyn nukkumaan. Riittää vuoteekseni puissa lehtiä! Yhä ylemmäksi ehtiä tahdon — eteen Jumalani, tuonne, missä ikilumi hohtaa! Olen paimen, nauran vuorillani.
AAMULAULU.
Syystaivaan kylmä kirkkaus nyt hohtaa kuvastimen lailla, ja pihlajien punerrus kuin verihelmin hehkuu mailla.
Ja kuusenlatvain keinuvain ma ikkunani alla kuulen nyt humisevan laulahtain, kun aukee siivet aamutuulen:
Sa kulje siltaa auringon ja ole vapaa, onnellinen! Ei tunne taakkaa kohtalon, ken keinuu alla ilmain sinen!
On tuoksua, on suhinaa, on sateen raikkautta täällä! Sun murhees tuuli irroittaa kuin kuolleet lehdet syksyn säällä!
INSPIRATIO.
Sydämen rehellisyys oli multa, Vapaus juurtesi raikas vesi. Niin sinä, Jumalan siemen, paisuit voimasta siunauksen. Liikahti sirkkalehdet, yleni vartesi, ensin hento, valoon. Nyt olet väkevä virpi! Kuule, sankassa katveessa lehties kohisee kiitollisuuden riemu, humisee elämän hurma. Inspiratio!
DITYRAMBI.
Jumalten virta, kanssasi yhtä ma olen. Naurua onnellista on rintani täynnä, naurua elämälle, naurua kuolemalle! Nyt ei saavuttaa mua voi käsivarret ihmisen toisen! Vuorilla tanssin, laaksoissa kisailen, vapautta hengitän, nuoruutta värisen! Jumalten virta, kanssasi yhtä ma olen!
II. PILVEN VARJO.
SALATTU KEVÄT.
Rannalla meren jäätyneen sain tuntea ma kevään ensi hurman, kun olin aivan hiljainen ja nöyrä. Kovat, kylmät silmät eivät näe kevättä, kevään kuisketta ei kuule korvat ylpeäin, eivät kevään tuoksua he tunne.
Taakse muiston murheen, taakse usvan tiheän ja siniharmaan kätketyt on kevään kasvot ihanat. Herää, hunnutettu nukkuja! Tuulessa jo hulmuu hiustes pilvi! — Kauas pitkin rantoja näin kaikui huutoni ja häikäisevä aurinko nousi.
Olin onnellinen salatiedostani. Kimmelsi valkea maailma valkeaa tulta aistini huikaisten — kunnes aivan hiljaa hiipi kylmä uhma minuun jälleen, ja kevään hauras, kristallinen olemus jääsirpaleiksi helisten särkyi.
HERÄÄVÄ RAKKAUS.
Heräävä rakkaus — lintuja, jotka lentävät huimaavan kauas. Vedenharmaita pilviä. Hämmästyneet kasvot ikkunassa. Aamunnousun kultajuova. Värisevä hiljaisuus.
KEVÄT, ARMAANI.
Kevät, armaani, saavu jälleen, mua suutele. Hyasintin lailla tuoksuu hiukses, otsallas on lumen viileys, huulillasi verenlämpimillä huoku tuulen, kukkien.
Kevät, armaani, kuunnella mun sydäntäsi suo! Silloin kautta korvan valuu minuun sykähtely sinun elämäs, vavahtaen herää kuollut olentoni, sielu, ruumis tulta taivaallista on! — — —
Sinipunertavat iltapilvet valoisassa hämärässä uivat. Sulaa, hajoo kuumiin kyyneliin talven jähmettynyt kaipaus.
LYHTY.
Syttyi varhaiskevään iltaan lyhty kimmeltäin, ja sen keinuvan niinkuin kellon tummassa sinessä näin.
Kuulin askelteni alla lumen narskuvan. Tunsin kylmän ja puhtaan tuulen otsaa koskevan.
Raikas, rauhallinen varmuus silloin valtas mun. Syttyi vihreää tähteä kaksi: silmät kaivatun.
JÄÄLOISTOA.
Kun olin nuori, kerran silmät näin niin kummalliset. Unhoita en niitä. Ja vaikka ikuisuus on vierryt siitä, ne vielä elävinä välkkyy edessäin.
Ne silmät kimaltaa kuin alppijää. Ja kehä kirkas sinisyyteen sulkee mun sieluni, kun vaiti ohi kulkee hän — kylmä uni täynnä kylmää ikävää.
Vain kerran valta kuninkaallinen on mulla: nyt ei katsettaan hän nosta. Hän sulaa aavistuksen hurmiosta ja käsiäni etsii, ääni vavisten.
Oi, jyrkänteellä hohtaa Edelweiss, on ilma kevyt, puhdas, ihmeellinen. Mut säilymään tuon valon, tuoksun, sinen vain hengen aurinkoinen, kirkas voima sais.
Miks väkevien osaa tahdoinkin? Ma tiedän: niin ei olentoni luotu. Kun ensi malja arasti on juotu, se särkyy lailla heikon, hauraan kristallin.
Niin talveen valkoiseen ja kirpeään taas jähmettyy sen hetken loisto, huuma, ja tuomitaan mun sydämeni kuuma taas alppijäätiköille, viluun viiltävään.
KUOLLEET LEHDET.
Tahdoin olla pakanallisen nuori yhden ainoan kerran. Tahdoin olla kevyt ja ilman ajatuksia yhden ainoan kerran.
Tulin omaksesi, koska olit kaunein. Sydämeni oli silloin aivan kylmä. Mutta en voinut antaa raukenevaa tomuani antamatta myöskin sieluani.
Enkä nyt halaja muuta kuin sinun sieluasi. Mutta, ah, niin kaukana on sinun sielusi! Hyväilyni putoavat kuin lakastuneet lehdet ihanilta kulmiltasi. Itken toivotonta rakkautta!
PILVEN VARJO.
Pilven varjo löytää levon meressä. Sieluni ei löydä rauhaa sinussa. Rakkaus ei rauhaa ja hiljaista iloa. Rakkaus ei ole uni kukkivan puun alla — vaan se on pelkoa, joka ei koskaan tyynny. Janoa, nälkää, joka ei koskaan sammu.
KYSYMYS.
Oletko vielä yhtä voimakas kuin olit silloin? Herätit kaiken elämään, sykkimään ja hengittämään ympärilläsi. Oletko vielä taivaan sinen, tuoksuvan maan ja leikkivän veden valtias?
Syntyikö ihme vain minussa itsessäni? Versoiko kaikki omasta sielustani ja verestäni, niinkuin rakkauteni oli minun!
KEVÄTMYRSKY.
Sinä olet kevätmyrskyn siivekäs jumala, kauas minua kanna! Huolettomuutesi kultainen sinetti otsalleni anna! Heikko sieluni kiusaa minua. Sinulla on huima, naurava sydämeni! Sinä olet kevätmyrskyn siivekäs jumala, vie minut kauas, kauas!
ONNEN LAULU.
Tahdoit kuulla yhden lauluni. Olin unohtanut kaikki lauluni. Rytmit laulujen ei riitä kertomahan autuuttani. Silmissäni, huulillani näet heijastuksen siitä.
Kuinka myrskyssä ma pelkäsinkään, kuinka vapisin! Läpi olemukseni nyt keinuu kaiku tyynen mainingin. Katso kirkkautta vetten! Tiesinhän ma varmaan, etten hukkuis, kun mun käsivarsin kiersit väkevin.
Tahdoit kuulla yhden lauluni. Olin unohtanut kaikki lauluni. Sydämestäni vain löysin yhden suuren hymyilyn, helmen valtamereen kätketyn. Se on kaunein lauluni.
KAUNEUS.
Sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa, oi avaruuden kaunein kasvatti. Valoa auringon sun oli sielusi. Niin heimos väkevyyttä säteillen sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa.
Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat. Kuin veden pinnalla puun varjo värisee, niin tumma kuvani sun silmäis kalvossa. Ja minä rampa, vanki, olennoista halvin, kuin viinin kalliin join ma veres musiikin. Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat.
SILMÄT.
Hiivin sävelten kultaiseen taloon, kun olin pieni, murheellinen tyttö. Korkeista ikkunoista hulmahti resedain tuoksu. Kuultavat valo-olennot virittivät viulunsa ja hiljaisen musiikin halki sain katsoa niihin kauniisiin silmiin, joita en ole vielä valveillani nähnyt.
Unesta herätessäni halusin heittäytyä lumeen ja kuolla, vaikka olin pieni tyttö. Niin suuri oli kaipuuni.
Vuodet vierivät. Ylenin neidoksi. Kohtasin enkelin silmät. Kohtasin saatanan silmät. Ikävöin ihmisen silmiä — niitä, joita en ole vielä valveillani nähnyt.
KUUN ALLA.
Ruuheni keinuu ääneti kuun alla. Hyvä on kaislojen apeaa suhinaa kuulla. Hyvä on joskus paeta onneaankin. Hyvä on olla ihanasti murheellinen. Lohdullista on kerran olla yksin keskellä vihreää merta, kalpean kuun alla.
Veden kylmä, hiljentynyt ääni valtimonsykkeenä lävitseni soi. Olen vain usva, öisistä vesistä noussut, olen vain kaisloista yksi, nimeä ja kohtaloa vailla. Olinko milloinkaan se salainen, lämmin virta, joka poreili kätkössä jäisten syvyyksien —? Olenko milloinkaan minä antanut rakkauteni kuolemanvakaasti, huumaantuneena kalpean kuun alla —?
TUULEN LAULU.
En usko enää elämään enempää kuin kurjenkellon sineen, joka haalistuu ja varisee muutamassa kesäisessä päivässä. Puu kuiskii puulle tuulen tuomaa tietoa: »Valhetta, valhetta, valhetta».
Kuitenkin on ihana kallistaa päänsä mesimarjankukkien keskelle ja juoda suloisen valheen lähteestä kyltymättömästi, kyltymättömästi. Mitä siitä, jos juodessani säikähdän kalpeita kasvojani! Lävitse öitteni unen humisee tuulen laulu.
SANATON LAULU.
On pehmeä ja murheellinen hieta, johon painuvat askeleeni äänettömät. Miten horsmien tuohukset palaa ja kuuset on synkeän sinivihreät!
Mun sydämeni on kuin lapsi ja sen yksinäisyys on kuin vilunväristys, kuin köyhä ja surullinen hieta, kuin uupunut savu — ja metsän pimeys.
TUMMA LAULU.
Katkeruuden hekuma on sielulleni rakkaus. Kuumin kyyneltulvin peitän synkät, kauniit kasvosi. Sentään autuasta nojata raskas pää on rintaan ystävän ja niin turvallista tuntea, että meillä yhteinen on murhe elämän.
SYDÄMET.
Sulatin itseeni ihmissydämiä: yksinäisyys oli kauhea. Paloin: poltin kauniit sydämet. onnettomuuteni liekissä. Mutta ne ylpein siivin lensivät aurinkoon! Koskaan, sydämet, te kimaltavat linnut, koskaan en lakkaa teitä rakastamasta.
HIILTYNYT.
Katso, tähtimeressä äärettömässä olen vain pieni, hiiltynyt maailma. Autius kotini, osani yksinäisyys. Sydämeni paisui tummasta viisaudesta.
Kerran viheriöitsin, elämää kannoin, uneksin kauneudesta — itseni petin. Turhaan anteeks anoin nöyryydessä: järkkynyt ei oma tuomioni.
Totuuden tuli saavutti minut. Leppymättömät liekit polttivat minut.
III. LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA.
KOHTALO.
Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta. Kevät saapui ja herätti heidän sielunsa rakastamaan. Kuin kaksi uhriliekkiä puhdasta, autuasta sinitaivaita päin ne nousivat, vavisten toisiaan.
Oli vielä silmulla puut, lumipälviä tuolla ja täällä. Utu kylmä ja valkea aamuin leijaili pinnalla veen. Mikä kuulaus ilmojen! Tuulet huokuivat kumpujen päällä. Oras nouseva verhosi laaksot hentohon vihreyteen.
Joka aamu hämmästyksellä yhtä raikkahalla nuo kaksi kaunista lasta toisensa kohtasivat kuin ensi ihmiset aikojen rannalla ruskottavalla. Oli silmänsä suuret, autereiset ja kosteat.
Joka päivä päihdytti heitä harhailu onnellinen. Jalat joustavat siivitti ihana, siintävä kaukaisuus. Oli ihmeitä haihtuva pilvi, lehden puhkeaminen. Joka hetki aukeni heille maailma tuoksuva, uus.
Joka ilta huumauksensa taivaasta huikaisevasta nuo kaksi kalveten astuivat maahan todelliseen. Kuin linnut säikähtäneet lumoverkosta kimmaltavasta pois riistäytyin he kauas lensivät erilleen.
Sade vihmoi, aurinko paahtoi kenttiä multaisia. Kohos niille kukkien aaltoavaiset paljoudet. Veri paisutti viinimäkien terttuja kultaisia. Rypäleinä keskellä helteen kypsyivät myös sydämet.
Oi kukkien riutuvaa hehkua rajalla kuihtumuksen! Oi punaisten, keltaisten lehtien loistoa liekehtivää! Väri taivaan tummeni, sai vedet mustan kimmalluksen Maa huokui niinkuin kuumeen houretta näännyttävää.
Eron raskaan hetkellä silloin, ehtoovartion aikaan levis ukkospilvien siivet synkistäen yli maan. Löi salama häikäisevästi — ja ah, miten oudoiksi saikaan leimahdus silmät nuo, jotka täys oli haavettaan.
Veren kohina täytti yön, tuon aution, kuolleen ajan. Povi luokseen povea toista käskevän kuumasti pyys. Pois hävisi erämaa, pois väliltä kahden majan. Soi myrskyssä elämän riemun ja tuskan määrättömyys.
Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta ja he vannoivat uskollisuutta hetkehen viimeiseen. Mut miksi he toinen toisensa itkusta lohduttomasta yön tunnein yllättivät, kuun paistaissa pimeyteen?
Pyhä, arka, valkoinen lintu — aavistus, haaveksunta oli taivaiden paloa säikkyen paennut heiltä pois. Raju nyyhkytys herätti heidät usein keskellä unta: oli kuin sen kaukaisten siipien havinaa kuulleet he ois.
Kävi raskaaksi elämän tie, suru kasvoi kauhistavaksi kuin oisivat kylmät laineet nousseet ylitse pään. Ja etsien kuolemaa nuo poloista lasta kaksi alas jyrkänteeltä syöksyivät kuiluun syvimpään.
— — —
Tulenhohtavat taivaasta portaat kaartuivat yöhön maiseen. Jumalhaamut kahta kultaista paaria kantoivat. Meren helmaan he toisen ruumiin kätkivät kuultavaiseen ja sen toisen kauaksi kallioluolaan hautasivat.
Myriaadien vuosien jälkeen he löytävät toisensa kyllä, kun ylitse hautojen koittaa maailman aamu uus. Tuhatkimmelteinen silta on meren ja vuorien yllä, ja heidän askelistansa värisee avaruus.
Myriaadien vuosien jälkeen he eivät itkeä saata. Jumalhenkäyksestä heidän sielunsa kirkastuu. On silloin rakkaus tuo, jok' ei kestänyt koskea maata, iankaikkisuuksien keväässä kukkiva, kultainen puu.
PIENI LAULU.
Tahdotko olla tähtiystäväni, sukua sielun ja veren? Saat olla kylmä, jos olet kirkas soihtu yli kuohuvan meren.
Ääntäsi kaipaan, sytyn silmistäsi tummahan murheen paloon. Tahdotko olla sydämeni autuus ja viedä minut taivaiden valoon?
SYNTYMÄTÖN LAULU.
Ne silmät, joilla on korkein valta ajatustesi yli — se suu, jota suutelematta et malta olla, kun aukee syli —
se ihminen, joka on armas ja pyhä, jääpi lauluas vaille, siks' että se laulu jää soimaan yhä sielun aarniomaille.
TALVI-ILTA.
Pimeys Humina tuulen. Huuruisten vetten päällä himmeät, kaukaiset valot. Maailma nukkuu, luminen, kaunis maailma helmassa tumman taivaan, helmassa jumaluuden.
Lapseni, sulje usvaiset, raukeat silmäs. Hyvä on vaipua unehen viattomaan. Luonasi suurten siipien havinan kuulen. Luonasi, puhdas, hengitän jumaluutta.
VALKOVUOKKOJEN AIKAAN.
Nyt lehtimetsän siimeksessä kukkii valkovuokot ja viileästi tuoksuu aamupilvi. Vain joku harva sadehelmi kuuluvasti putoo maahan. Vie mua kotiin ujo, tumma polku.
Jo varmaan silmät siniset siell' unestansa avautuvat kuin täynnä kasteisia maailmoita. Oi kadotetut maailmat! Ma saavuttaa en milloinkaan, en koskettaa voi niitä käsilläni. Ja kuitenkin ne löydän, kun sun läheisyytes tunnen. Mun sydämeni kaipaa nähdä jälleen pienet kasvosi, oi lapsi, olet valkovuokko, olet aamupilvi.
ENNEN SYNTYMÄÄS.
Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan, perhosten taivaan ja kastehelmien taivaan. Kaikki ne loistivat ennen syntymääs. Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden, uinahti illoin valohon valkean tähden — suviset yöt oli ennen syntymääs. Ikkunan alla aaltoili sininen heinä, tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä — syyskesän yöt oli ennen syntymääs. Lapseni, saitko sa pienten kukkien sielun, perhosten sielun ja kastehelmien sielun: kaikki ne sammuivat ennen syntymääs.
RANNALLA.
Suolaruohossa meren rannalla aaltoja kuuntelet, lapsi. Ja vanha, sokea urkuri — meri — soittaa sinulle aution koraalinsa.
Äitis on lähellä — kuitenkin kaukana: hänellä on outo, hurmaantunut ilme. Äitis on paennut omaan kaipaukseensa suljetuin silmin, huulilla huokaus, laulu.
Aaltoja kuuntelet, suursilmä lapsi. Aaltojen ääni on tumma ja aavistavainen. Ja kuihtunut kuusi on kuin harmaata savua rannalla meren.
RAUHA
Pilvisen päivä hämärä on sulautunut hiljaa tummaan iltapimeään. Ilma on pehmeän harmaa. Kuuluu vain maininkien uupunut keinunta ja lehtien huokaava hengitys.
Olemme aivan lähellä unta. Yksi vain valvoo: jumalainen rakkaus, väkevä kuin luonnonvoima, virtaa läpi maailman jokaisen solun. Siksi, armas lapsi, joka lepäät helmassani pienen linnun lailla, pesään nukkuneen, unesi on lempeä kuin itse lempeys, unesi on rauhainen kuin itse rauha.
LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA.