Part 6

"Hyvä", sanoi Esko, silmättyään ympärilleen, "muilla ovat jo parit paitse Ellillä. Olehan sinä, Kyösti, Ellin kumppanina; minä otan patukan".

"Oletteko hyvät? -- Oletteko hyvät?" kyseli Esko jokaiselta parilta erikseen ja käveli ympäri kamaria.

Muutamat sanoivat olevansa hyvät ja toiset tahtoivat vaihtaa jonkun muun kanssa tyttöjä, jolloin Esko ajoi patukka kädessä tytöt vaadituille paikoilleen.

Elli istui syrinkarein minun rinnallani, mutta kiusallaki sanoin sentään olevani "hyvä", josta syystä jäimme kappaleeksi aikaa pariksi kun ei kukaan muukaan sattunut tahtomaan "Ellistä parempaa".

"Tuleeko tukalaksi istua rinnallani", kysyin vihdoin jotenkin pistävällä ivalla.

"Miksi?"

"Ethän muutoinkaan enään kärsi minua".

"Se on erehdys".

"No, miksi pelkäät minua?"

"Itsehän pelkäät minua".

Oli kuin suomukset olisivat silmistäni pudonneet. -- Se onki siis oma syyni, mutta viisi niistä; se vika pian korjataan ja siitä lähtien olivat välimme yhtä hyvät kuin ennenki ... ei -- hyvä lukija -- hellemmät; monin kerroin hellemmät.

* * * * *

Aika kaikki muuttaa, sanotaan, mutta niin toisenlaiseksi on elämä kodissani muuttunut niiden kahden vuoden ajalla, että on vaikea tuntea sitä enään samaksi kodiksikaan. Joka ainoa ilta, kun perhe on puhdetöitä tekemään pirtille kerääntynyt, lukee Kölliskö jonkun luvun Raamatusta, jonka johdosta sitten syntyy useinki vilkas keskustelu äidin, Kölliskön ja Leenan kesken. Kokonaan erilaiselta tuntuu tämä levollinen ja rauhallinen koti, jossa jokainen tarkkaavalla hartaudella näyttää kuuntelevan Jumalan sanaa, puhdetöitä tehdessään, verrattuna siihen kotiin, jossa kasvanut olin ja jossa näin iltasilla perheen pirtille keräännyttyä olivat vaan pilkka- ja ivasanat ja usein rivolaulutki jokaisen huulilla. -- Se oli tosin hupaista sekin, mutta ei voinut poistaa tyhjyyttä sydämissä...

Maria näkyi tulleen koko perheen lemmikiksi ja kodin sieluksi. Isä ja äiti kohtelivat häntä vanhemman rakkaudella ja Kölliskö osoitti Marille nähtävää kunnioitusta. Aaro ja Mari rakastivat toisiaan todellisella rakkaudella.

Kölliskö oli nähtävästi anastanut talossa entisen asemansa. Mitään ei tapahtunut ilman hänen tahdottaan, vaikka tuo entinen käskeväisyys oli muuttunut palvelevaksi nöyryydeksi...

Sunnuntaisin kävi Kölliskö säännöllisesti kirkossa, sillä sen hän sanoi tuntuvasti virkistävän hänen salattua elämäänsä Kristuksessa.

Pyhäilloin kerääntyi hänen luokseen muutamia muitaki hänen kanssaan hengellisissä asioissa samanmielisiä henkilöitä. Niistä mainittakoon ainoastaan vanha kiertokoulunopettaja, joka lapsuudesta asti oli viettänyt puhdasta kristillistä elämää ja oli sentähden Köllisköäki paljon etevämpi hengellisen elämän kokemuksissa. Hän oli myöskin aina viljellyt ahkerasti Jumalan sanaa ja kuulunut tuohon aikoinaan niin voimakkaasen Paavo Ruotsalaisen liikkeesen.

Usein saapui näihin Kölliskön kotihartaushetkiin senlaisiaki kyläläisiä, joille oli heidän autuutensa asia kallis, mutta jotka eivät vielä olleet mielessään vakaantuneet siitä, josko tuo paikkakunnalla rohkeasti levenevä uskon liike oli Jumalasta tahi ei. Muutamain silmät tulivatki näitä Jumalan sanan tutkistelemuksia kuullessaan avatuiksi, vaan toisia ei näkynyt voivan estää mikään eksymästä.

Niinpä tuli seuraavana sunnuntai-iltana Järvelän Eskon häiden jälkeen itse Järvimaan Annaki yhtyäkseen tähän hartaushetkeen.

Sen riidan johdosta, mikä häissä oli syntynyt hänen ja muiden lahkolaistensa kesken, olivat muutamat villiläis-akat tuominneet häntä synkeimmällä tavalla sekä vaatineet häntä ripille siitä, että hän oli rikkonut Herran seurakuntaa vastaan ja puollustanut sen vastustajia.

Siihen ei Anna kuitenkaan suostunut, kuin ei tiennyt mitään sanoneensa, mikä ei totta ollut, ja siitä syystä eivät hänen ystävänsä heittäneet häntä rauhaan, vaan koettivat tuomita häntä miten osasivat, josta syystä hän oli kokonaan riitaantunut lahkolaistensa kanssa.

Omatuntonsa oli kumminki sairas, sillä todellista vakuutusta ei hänellä asiansa oikeudesta ollut, eikä hän Jumalan sanastakaan sitä etsiä osannut. Sentähden pakoitti hänen tuntonsa etsimään neuvoa näiltä hengellisesti kokeneilta ihmisiltä.

Kun siis talon perhe ja nuo harvat ystävät olivat kerääntyneet tavalliselle paikalleen, pirtin pöydän ympärille, istahti Kölliskö pöydän päähän, otti Lutherin Kirkko-Postillan ja alkoi lukea siitä päivän saarnaa. Usein keskeytti häntä yksi tahi toinen kuulia tehden jonkun kysymyksen asiasta, jota hän ei oikein käsittänyt, ja silloin etsittiin selitystä jostain toisesta Jumalan sanan kohdasta.

Erittäinki oli kiertokoulunopettaja tarkka siitä, ettei kukaan mitään valmista mielipidettä muodostaisi itselleen ja lähtisi sille etsimään puollustusta Jumalan sanasta, ettei siis kukaan asettuisi mestariksi, vaan että Jumalan sanan annettaisiin olla opettajana, jonka mukaan jokaisen tulisi muodostaa käsitteensä ja pyrkiä yhä täydellisempään Jumalan tahdon tuntemiseen.

Erittäinkin niissä paikoin, missä he olivat huomanneet villiläisillä erehdyksiä, tutkivat he tarkkaan Raamattua ja Lutherin kirjoja.

Kun siis näin oli lukeminen keskeytynyt ja keskustelut alkaneet, kysyi Järvimaan Annaki ujosti ripistä ynnä kuinka langennut ihminen voi jälleen uskoon tulla.

Kiertokoulunopettaja haki useita kohtia Lutherin kirjoista, missä puhutaan ripistä, ja selitti niiden johdolla tämän kalliin kappaleen käytännöstä ja kuinka rippi uskonveljen edessä pitää olla kokonaan omantunnon määräämä, eikä pakollinen. Sitten hän luki useista paikoin Jumalan sanaa, miten usko syntyy ja kasvaa.

"Mutta kuinka jouduit sinä tuohon villiuskoon?" kysyi Kölliskö.

"Tunsin suurta sisällistä tyhjyyttä, rauhattomuutta ja kaipausta, koko maailma tuntui minusta autiolta erämaalta", selitti Anna. "Valitin sitä muutamille Kaurismaan Aapon lahkoon kuuluville vaimoille, jotka selittivät sen haluksi päästä yhteyteen elävän Jumalan kanssa, ja kehottivat minua seuroihinsa...?"

"No, tunsitteko mitään sisällistä vaivaa siitä, että olitte rikkoneet Jumalaa vastaan", kysyi opettaja.

"En koskaan", sanoi Anna jyrkästi.

Tuon muutoin totisen kiertokoulunopettajan suu meni hiukan hymyyn ja hän sanoi sitten leikillisesti: "Se rauhattomuus ei olisi tarvinnut muuta lääkettä kuin jos emäntä olisi ottanut pulskan miehen, jota olisi voinut rakastaa", ja jatkoi sitten totisemmin, "olen nähnyt usein tapahtuvan, että ulkona avioliitosta ja onnettomissa avioliitoissa elävät henkilöt ja varsinki naiset rupeavat etsimään lohdutusta itselleen Jumalassa aviollista rakkautta kaipaavalle sielulleen, ilman synnin tuntoa, joka on erehdys sekin".

Anna punastui korvia myöten, eikä virkannut mitään.

"No, kerrohan nyt, kuinka sitten kävi!" sanoi Kölliskö.

"Vähäpä kerron, koska te noin hullusti minua käsitätte".

"No, en tahdo enään puhua siitä", sanoi opettaja vakavasti.

Hetken mietittyään alkoi Anna uudelleen ensin ujosti ja sitten yhä enemmän kiihtyen.

"Noiden ystäväin kehotuksesta siis menin seuroihin. Siellä liikutti minua Kaurismaan Aapon saarna siihen määrään, että hellyin itkemään ja itkin niin sydämellisen katkerasti, että se liikutti kaikkia saapuvilla olevia. Ensin koetti eräs noista ystävistä, jotka minua olivat seuroihin kehottaneet, lohduttaa minua, mutta se kiihotti vaan itkuani. Minä itkin melkein huutamalla.

"'Onko syntiä?' kysyi minulta eräs vaimo.

"Mutta itkulta en mitään vastata voinut.

"'On syntiä, mutta Kristuksen nimessä ne kaikki anteeksi annetaan', sanoi silloin eräs toinen nainen, joka puoli hurmiossa juosta leuhkasi luokseni ja tarttui minun kaulaani. Useita käsiä tunsin sitten laskeutuvan päähäni; minulle julistettiin synninpäästö.

"Mahdotonta on minun kertoa silloista tilaani. -- Äärettömän suloiselta tuntui saada kerralla puoli maailmaa helliä, palvelevia ja alttiiksi antautuvia ystäviä; ystäviä, jotka pyysivät ikäänkuin käsissään kantaa minua. Näytti melkein kuin taivaan ovi olisi minulle auvennut. Tuo autio ja jylhä maailman erämaa, jossa ei enään minulle sykkinyt yhtään rakastavaa sydäntä, muuttui silmissäni tuhat kertaa autiommaksi. Sen sijaan tuo hellä ystäväjoukko, joka minulle kaikkialta ojensi palvelevaa kättä, tuntui kerrassaan enkelienparvelta.

"Jos vaan olisin tuon yhden äänen saanut sydämessäni vaikenemaan, niin olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa. Mutta tuo kysymys, eikö tämä ole Jumalan pilkkaamista, palasi yhä uudelleen mieleeni. Onko Jumala voinut minulle antaa syntiä anteeksi, kun en niitä ole pyytänytkään, tuskin liioin tuntenutkaan? -- Enhän koskaan ole tullut ajatelleeksi omaa syntisyyttäni. Aina vaan olen katsellut tämän maailman tyhjyyttä ja nureksinut omaa rauhattomuuttani. Tässä on varmaankin joku erehdys, jota minun täytyy kysyä kristiveljiltä ja sisaritta.

"Valitin siis heille tilaani. He kysyivät minulta, että enkö tunne itseäni syntiseksi. Myönsin sen, mutta sanoin epäileväni, ettei tämä tunto ole totinen. 'Tahdotko siis Jumalalle panna määrän, kuinka suuri synnintunto sinulla pitää olla? -- Tähän en voinut, kokematon kuu olin, mitään vastata. -- No, huomaathan siis, että koko epäilykesi on vaan perkeleen vehkeitä, joilla hän tahtoo sinua peloittaa. -- Senlaiset ajatukset on sinun Jumalan avulla pois vieroitettava ja vahvasti uskottava, että sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Usko vaan lujasti syntisi anteeksi ja minä vielä vakuudeksi julistan sinulle Jesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi'.

"Koetin siis riidellä tuntoni kanssa minkä jaksoin. Koetin myös uskoa syntini olevan anteeksi annetut, mutta en tahtonut sitä jaksaa. Useita kertoja uudistin 'kristiveljilleni ja sisarilleni' edellä kerrotun valitukseni, ja melkein samanlaisen aina uudestaan synnit anteeksi.

"Omatuntoni alkoiki jo vaieta, sillä siksi paljo olin sitä vastaan riidellyt ja minä rupesin jo luulemaan syntini olevan anteeksi annetut, mutta nyt olen saanut silmäni avauneeksi. -- Jumalalle olkoon kiitos, sillä hänen tahtonsa se oli etten tuohon väärään rauhaan nukkumaan päässyt".

Köllisköä näytti syvästi liikuttavan tämä Annan kertomus...

"Mutta mistä syystä sallii Jumala tuonlaisen eksytyksen niin rohkeasti levitä?" kysyi Leena.

"Oletko ajatellut, mimmoinen hengellinen sokeus ja välinpitämättömyys vallitsi seuduillamme ennenkuin Kaurismaan Aapo tuli tänne 'elävää Jumalan sanaa saarnaamaan', kuten hän itse sanoi", arveli Kölliskö. "Ihmiset kävivät kirkossa", jatkoi hän, "nauttivat Herran ehtoollista, maksoivat papin palkan ja tekivät mielestään kaikki mitä Jumalan sana hyvältä kristityltä vaatii; mutta tämä ei estänyt ihmisparkoja juomasta, tappelemasta y.m. törkeistä synneistä. Kukaan ei heitä tuonlaisen elämän sopimattomuudesta koskaan nuhdellut paitsi tämä vanha kiertokoulunopettaja, mutta hänkin oli vaikenemaan saatava, jos ei muutoin, niin viran menettämisen uhalla..."

"Mutta saarnasihan vanha, hyvä pastorimme joka pyhä elämän parannuksesta", kiiruhti opettaja sanomaan.

"Niin kyllä teki, mutta hänkin on noita vanhoja, hyviä rauhan miehiä, joka kantaa kappansa, saarnaa saarnansa ja antaa laumansa vaeltaa mielensä mukaan..."

"Niin, mutta kyllähän pastori aina kehotti etsimään Jumalan sanasta lohdutusta", keskeytti taasen Leena.

"Niin kyllä kehottikin, mutta ihmiset ummistivat korvansa tälle kehotukselle, eikä hänellä ollut voimaa heitä herättää..."

"Sitä voimaa ei ole kenelläkään ihmisellä", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Eipä olekaan", sanoi Kölliskö, "mutta ihmiset eivät kumminkaan ajan pitkään voineet tyytyä tuonlaiseen tyhjyyteen..."

"Itsehän olivat ummistaneet silmänsä ja korvansa totuudelle", sanoi opettaja.

"No, siihenhän juuri tahdoin minäkin tulla", sanoi Kölliskö, "he eivät huolineet totuudesta eivätkä tyytyneet tuonlaiseen tyhjyyteen, ja siksipä ovatki he nyt niin alttiit villitykselle".

"Se on kyllä Jumalan sanan mukaan totta", sanoi kiertokoulunopettaja, "että kun ihmiset kerran ummistavat silmänsä ja korvansa Jumalan varoittavalle äänelle, niin lähettää Hän heidän sekaansa väkevän eksytyksen hengen..."

Vihdoin sai Kölliskö loppuun päivän saarnan, lopuksi veisattiin muudan virsi, Kölliskö luki jonkun rukouksen, seurue hajosi...

Kun menin muutaman päivän perästä käymään Järvimaassa, oli siellä suureksi kummastuksekseni Köllisköki. Hän istui pöydän luona Annan kanssa vastakkain, Raamattu keskellä.

Kölliskö näytti vähäsen hämmästyvän minun tulostani. Me vetäysimme Ellin kanssa toiseen huoneesen, mutta minua pahasti aavistutti, ettei tuo Raamatun tutkiminen hyvään loppuisi.

* * * * *

Mutta Simo parka! Hän vaipui yhä viheliäisempään tilaan. Yhtä mittaa hän joi kuukauden, joi toisen, joi kolmannenki. Hänen ruumiinsa heikontui ja hermostonsa turmeltui siinä määrässä, että hän näki ja kuuli olemattomia. Kylmä hiki nousi hänen ruumiisensa, hän säikkyi kaikkea ja ruumiinsa vapisi kuin kahila.

Koko talon palvelusväki kauhistui isäntäänsä, eikä kukaan rengistä ruvennut häntä hoitamaan. Joka silmänräpäys pelättiin hänen itsensä menettävän. Kotoa tuli renki neuvoa kysymään. Mutta miehiä ei ollut kotona kuin isä.

"Me olemme jo viikon päivät pitäneet neuvoa hänen pelastamisekseen", sanoi isä, "ja olemme päättäneet noutaa hänet tänä iltana kotia. Nyt ei täällä ole ketään kotona, palkatkaa luotettava mies häntä vartioimaan; Tapani tulee häntä illalla noutamaan kotia..."

Kölliskö valjasti illalla hevoisen ja ajoi Leppiniemeen. Hän säpsähti nähdessään Kaurismaan Aapon siellä. Renki oli päivällä kotoa palatessaan tavannut Aapon, ja kertonut hänelle Simon viheliäisestä tilasta sekä maininnut isännän käskeneen hänelle hankkia luotettavan vartian. Sen kuultuaan sanoi Aappo:

"Olen aina rakastanut sen talon väkeä ja erittäin Simoa, he eivät pahaksi panne, jos tulen Simoa vartioimaan, vaikka tiedän, että Tapani minua vainoaa kun en voi hemmotella hänen ulkokullaisuuttaan. Olen itse kerran ollut viheliäinen viinan uhri eikä sentähden ole minulle rakkaampaa tehtävää, kuin pelastaa Jumalalle yhdenkään sielun viinapirun kauheista kahleista."

Näin sanoen seurasi hän renkiä Leppiniemeen. Simon tila oli mitä viheliäisin. Hän käyttäytyi kuten ainaki mielipuoli. Sormellansa napsautteli hän milloin nuttunsa hijaan, milloin polveensa, milloin sängynlaitaan, milloin seinään, milloin oveen, milloin avaimeen ja milloin mihinkin, karkoittaen näin luotaan noita pieniä näkymättömiä olentoja, joita hänen silmissään oli niin paljon. Hän puhutteli muille näkymättömiä olentoja ja mainitsi silloin usein kuolleitten tuttavainsa nimiä. Sillä välin hypähti hän säikähdyksestä kohoksi. Toisinaan osotti sairas erikoista arkamielisyyttä ja levottomuutta, joka saattoi kasvaa tärisyttäväksi peloksi. Silloin koetti hän paeta huoneesta, mutta kun hän siitä estettiin, haki hän piilopaikkoja.

Sellaisessa pelvon tilassa oli Simo Kaurismaan Aapon tullessa Leppiniemeen, mutta Aapon nähtyään tyyntyi hän kohta ja osotti mieltymystä ja luottamusta Aappoon.

Hän tarttui Aapon käteen ja otti toiseen käteensä hiilihangon. Aappo kammahti ja rupesi vääntämään hänen kädestään hiilihankoa. Simo kuiskasi jotain hänen korvaansa, josta Aappo huomasi etteivät Simon aikomukset olleet vaarallisia. Hän antoi siis Simon puuhata mielensä mukaan. Simo talutti hänet oven luo, pani sen auki, vei hänet peränurkkaan ja alkoi järjestään hiilihangolla hosua ovea kohden, sanoen: "ajetaan pois nuo pikku olennot". Hän siilaili seinien varauksia, huonekalujen sivuja, sorkki hiilihangolla niiden alle ja puhdisti noin huonetta perästä ovea kohden. Välistä hän palasi uudelleen perään päin huonetta, arvellen: "On niitä tuonneki jäänyt", ja alkoi sieltä häädellä niitä uudelleen ovea kohden... Aappo ei laisinkaan estänyt Simon toimia, eikä Simo hetkeksikään heittänyt hänen kädestään irti.

Niin kului päivä illalle. Kun Simo oli kylläytynyt huoneen puhdistukseen, meni hän maata ja teki siinä kaikenlaisia liikkeitä päästäkseen noista näkymättömistä olennoista. Aapon kädestä piti hän aina kiinni.

Kun Kölliskö astui sisään, oli Simo hyvin tyyntyneenä vuoteellaan, vaan nähtyään Kölliskön, hyppäsi hän ikäänkuin ammuttu seisoalleen, tarttui hiilihankoon, tarjosi sillä Köllisköä päähän ja karjasi: "Mikä sovinto on Kristuksella Beliaalin kanssa?" -- Aappo tarttui Simon käteen ja se vaipui alas. Ääretön pelko ja vapistus valloitti taasen sairaan. Hän pakeni peiton alle ja kätki kasvonsa tyynyihin, piti lujasti Aapon kädestä kiinni ja rukoili:

"Oi, rakas Aappo, aja pois hänet täältä! Hänen kasvonsa loistavat kuin aurinko ja hänen suussaan on häikäisevä kirkkaus. Mitä on Kristuksella täällä tekemistä?"

"Sehän on veljesi! Etkö tunne Tapania?" kysyi Aappo.

"Simo, etkö tunne minua, enhän minä sinulle pahaa tee, olen vaan tullut noutamaan sinua kotia", sanoi Kölliskö.

Simo vapisi hirveästi ja sanoi: "Mitä eroa on Tapanin ja Kristuksen, minun ja Beliaalin välillä; kotona on taivas, täällä helvetti, oi pakene täältä, oi pakene pian!" -- Hän vapisi, että koko sänky tytisi.

Kölliskö seisoi neuvotonna.

"Sinä luotit minuun vaikeimmissaki asioissa silloin, kun minäki vielä istuin Baabelin porttoin seurassa ja join päihdyttäviä juomia, etkö siis voi nyt uskoa minulle tämän veljesi vartioimista, joka on juonut sisäänsä osallisuuden Baabelin porttoin synneistä tässä perkeleitten kalkissa?" kysyi Kaurismaan Aappo Köllisköltä, "hän viihtyy hyvin minuun".

"Sinä vihaat todella viinaa?"

"Minä kiroon sitä".

"Ja et salli kenenkään tuoda tänne viinaa?"

"Se kirottu neste ei pääse tänne muutoin, kuin minun kuolleen ruumiini yli".

"Oi, pakene täältä, oi pakene!" rukoili Simo.

"No, minä luotan sinuun, että hoidat sairaan parhaan ymmärryksesi mukaan", sanoi Kölliskö Aapolle.

"Minä sen teen, enkä ikinä saastuta itseäni kuninkaan, se on uskottomain ihmisten viinillä", sanoi Aappo.

"Katso myös talon hoidon perään", sanoi Kölliskö ovessa mennessään.

"Minä sen teen", sanoi Aappo.

Kölliskön lähdettyä tyyntyi Simo jälleen. Päivä kului toisensa perästä eikä Simo osottanut juuri mitään parantumisen merkkiä. Yksi määräsi häntä kupattavaksi, toinen hierottavaksi, kolmas suonta avattavaksi j.n.e. Mutta Aappo ei sallinut Simolle mitään tehdä, sillä, hän sanoi: "Minä en ole tohtorin kirjaa lukenut, en siis ymmärrä tätä tautia, enkä salli kenenkään häneen kajota."

Niin jäi Simon paraneminen omaan varaansa. Aappo ei estänyt Simoa mistään. Katsoi vaan, että hän ei saanut mitään vahinkoa tehdä itselleen eikä muille. Niin sai Simo vapaasti liikkua ulos ja sisälle ja tehdä mitä milloinki päähän pisti. Näin rakastui Simo Aappoon niin, ettei Aappo saanut hetkeäkään olla Simon näkyviltä poissa. Se vapaus, jota Simo näin sai nauttia, teki nähtävästi häneen hyvän vaikutuksen, koska hän kumminki vähittäin alkoi tointua. Selviä hetkiäki oli hänellä jo usein ja niillä hän osotti suurta viinan inhoa. Ei siis ollut mitään pelkoa hänen nyt tahtovan viinaa taloon tuottaa, joten Aappo sai semmoisina hetkinä ryhtyä talon työhön asiain järjestelemiseen.

Tämä hänelle onnistuiki hyvin. Aappo oli aina ollut tunnettu hyväksi työmieheksi, ja hän oli myös harjaantunut työn johtoon...

Kun Simo oli jälleen kokonaan parantunut, huomasi hän kaikki asiat olevan tyydyttävässä kunnossa. Tämän kaiken hän luki, eikä syyttä, Aapon ansioksi. Rakkaus ja kiitollisuus näin sai tilaa Simon sydämessä Aappoa kohtaan.

Mutta Simon sisällinen tila oli sangen surkea. Kauheat omantunnon vaivat, oman voimattomuuden tunto ja inho tuota kirottua viinaa vastaan, joka hänet oli alentanut alhaisintaki luontokappaletta alemmaksi, särki hänen sydäntään ja pusersi hänen silmistään katkeria kyyneliä. Tieto siitä, että hän oli kaikkien muiden ihmisten inhon ja kammon esineenä, lisäsi hänen tuskiaan. Ainoastaan jaloimmat ihmiset voivat hänelle osottaa jonkimmoista sääliä, mutta mitään ihmisarvoa ei hän voinut nauttia kenenkään muiden ihmisten, enempi kuin omissakaan silmissään. Sen hän voi mielestään selvään lukea kaikkein ihmisten omituisista salaperäisistä katseista. Siitä syystä hän ei liikkunutkaan kotiportista ulos, vaan pysyi kotisalla, toimitellen kaikenlaisia pieniä kotiaskareita ja sydämessään itkien viheliäistä tilaansa. Paljon mitään ei hän kenellekään puhunut, hyräili vaan itsekseen ja kun oikein raskaaksi kävi mieli, meni hän erikseen muista ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Kaurismaan Aappo, joka nyt kulki säännöllisesti työväen mukana, huomasi kyllä Simon surkean tunnon hädän, mutta hän ei pitänyt sen parantumista niin kiireellisenä, koska oli vakuutettu siitä, että kuta auttamattomammaksi Simo tilansa näkee, sitä helpompi hänen on saada hänet valtaansa.

Kölliskö koetti pari kertaa saada Simoa käsiinsä, mutta tämä osasi kummaltaki kerralla välttää Kölliskön puheille joutumasta. Köllisköä ei hän vihannut, päinvastoin kunnioitti hänen nuhteetonta käytöstään siihen määrään, että häpesi näyttäytyä hänelle tuonlaisena viheliäisyyden alimmille asteille vajonneena raukkana. Hän ei voinut uskoa, että Kölliskö, jonka elämä aina oli ollut niin nuhteeton, voisi muuta kuin ainoastaan tuomita siihen määrään asti alennettua ihmistä kuin hän.

"Toista olisi toki Kaurismaan Aapon laita. Hän on itse kerran ollut melkein samanlainen kurja viinan uhri kuin minäki. Hän se kyllä voisi minuaki neuvoa, lohduttaa ja auttaa, jos vaan kehtaisin häneltä sitä pyytää. Mutta merkillistä vaan on hänen laitansa. Ennen, kun en hänen apuaan tarvinnut, oli hän aina valmis minua tuomitsemaan ja tarjoamaan autuutta, mutta nyt, kun hänen apuaan tarvitsisin, nyt kun itseki tuomitsen itseäni, nyt ei hän ole viheliäisyyttäni huomaavinaankaan". Näin arvellen meni Simo jälleen kamariinsa ja itki.

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jesuksen veren omistamisessa evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin orja olen". -- Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi, sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi taivaan tulta Jesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä "kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä" synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin, kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi, kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja tulleet totuuden tunnustajiksi.