Part 4
"Armo, laupius ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme Herralta Jesukselta Kristukselta tulkoon runsaasti osaksesi! Kun oma sydämeni on saanut tuntea runsaasti tämän armon ylönpaltisuutta, niin en mitään hartaammin toivoisi, kuin että Jumala ennättävällä armollansa aikaisin vetäisi sinutki rakkaan Poikansa Jesuksen Kristuksen ansion turviin ja vihkisi sydämesi Jumalan Hengen temppeliksi. -- Mainitsit syntyneen sielläki uskonnollista erimielisyyttä, sittenkun muutamat Pohjasta päin tulevat saarnamiehet ovat käyneet siellä ihmisiä kääntämässä. Niin näyttää käyvän täälläki. Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti. Useat menevät sinne vaan ilvehtimään ja elävää Jumalaa pilkkaamaan. Voithan sen arvata, että niin peräti paatuneessa kansassa, kuin täällä, missä vanha, arvossa pidetty kiertokouluuttajamme oli joutua virattomaksi ainoastaan siitä syystä, että hän uskalsi muutamia isäntiä kehoittaa parannukseen, niin arvaathan, että tuo uusi liike on täällä kohdannut mitä raainta pilkkaa.
"Ensimältä, kun Kaurismaan Aappo tuli tänne, huomasin kyllä, että siinä liikkeessä, josta hän minulle kertoi ja jonka muutoinki tiesin Pohjasta päin olevan tänne tulossa, on voimakasta herätyksen henkeä; sentähden annoin hänen pitää kotonani sanan selityksiä toivossa, että Aappo antaisi Jumalan sanan valossa oikaista itseänsä. Toivossani kumminki surkiasti petyin. Ensimältä hän tosin tunnusti minut kristiveljekseen, vieläpä sanoi iloitsevansa siitä, että oli tavannut edes yhden elävän kristityn P:ssä, eli kuten sanansa kuuluivat, yhden, jolla on Jesus sydämessä. Mutta kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään. Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen, joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen. -- Koko seuraavan yön vietin rukouksessa ja Raamatun tutkistelemisessa. Minä rukoilin Jumalaa oikaisemaan sekä heitä että itsiäni. Mutta kuta enemmän rukoilin ja kuta enemmän tutkin Jumalan sanaa, niin sitä enemmän vahvistui sydämeni siinä vakuutuksessa, 'ettei kuolema, eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä tulevat, eikä korkeus, eikä syvyys, eli joku muu luontokappale taida minua Jumalan rakkaudesta eroittaa, joka on Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme.'
"Mitä muutoin kylämme uutisiin tulee, lienee niistä tuorein Järvimaan isännän kuolema. Hän sai äkkinäisen keuhkokuumeen ja kuoli muutamia vuorokausia sairastettuaan.
"Huhutaan, että Elliä ja Järvelän Eskoa pian kuulutetaan. Miten sitte lienee, se vaan on varma, että Esko on ollut talon neuvonantajana ja emännän turvana isännän kuoltua, sekä oleskellut Järvimaassa melkein yhtä paljo kuin kotonaanki. Luulinhan sinulla olevan sielläpäin rakkaussuhteita, mutta se varmaankaan ei ole ollut Jumalan tahto. Muutoin on julkinen salaisuus, että Elli on viime talven aikana antanut useita 'vasikan nahkoja.'
"Muuta ei tällä kertaa, kotona ovat kaikki terveenä, ole ahkera ja kuuliainen opettajille, parin viikon perästähän pääset kotona käymään, Ennen kaikkea ahkeroitse elävään Jumalan tuntemiseen tulla, siltä siinä on ijankaikkinen elämä! Herran Jesuksen Kristuksen armo tulkoon osaksesi! Amen.
"Veljest Tapani.
"J. K. Terveisiä vanhemmilta ja veljiltä."
Tuo kirje teki minuun sangen kummallisen vaikutuksen. Olisiko siis kumminki totta, että Esko, lapsuuteni ystävä, valtaa minulta Ellin. -- -- --?
* * * * *
Kolmisen viikkoa on nyt kulunut siitä, kun viruessani tuolta Oulujoen törmällä sain edellä kerrotun kirjeen. -- Olen vihdoinki saanut rakkaimman toiveeni täytetyksi. Olen päässyt muutamaksi viikoksi omaisten seuraan kotia. On taasenki sunnuntai jälkeen puolen päivän.
Tuonne ikkunain taakse on istutettu muutamia lehtipuita. On myös Leena sirotellut keväällä sinne muutamia kukan siemeniä, jotka nyt ovat parhaassa kukoistuksessaan.
Siellä istuvat nyt isä ja äiti pihlajain varjossa. Siellä on myös Leena heidän keskellään lukien jotain kirjaa. Sinne täytyy minunki mennä. -- -- --
Mutta tuon vähäisen ryytimaan aidan taakse kulkee Takakyläläisten kirkkopolku. Juuri kun olin ehtinyt istahtaa pihlajan juurelle, lähelle mainittuja henkilöitä, kuulin vilkasta keskustelua takaani polulta. Silmäni kääntyivät sinne, siellä oli Kaurismaan Aappo muutamien naisien kera nähtävästi kirkolle päin menossa. Silmämme kohtasivat toisiansa. Hän oli mielestäni niin muuttunut.
"Hyvää päivää, Kyösti", sanoi hän minulle, "onko Jesus sydämessä?"
Tuo kysymys hölmistytti minua ensin, mutta kumminki riensin hänelle noin vaan vanhan tutun vuoksi kättä pistämään:
"Terve miehelle, terveisiä Muhokselta".
"Kiitoksia", sanoi Aappo, "kuinkas siellä Jumalan pelto kasvaa."
"No kiitoksia," sanoin kartellen, "toivon sinne hyvän vuoden tulevan. 4- Kirkolleko on matka?"
"Yrttitarhasta Kolkatan mäelle, seuraten veristä Vanhinta, siinä on Jumalan lasten kirkkotie. Mutta kuinka on siellä Muhoksella runsaasti Herran työmiehiä kirkastamaan veristä lippua Herran lauman keskellä?"
"Minä en sitä varmaan tiedä."
"Niin -- oudothan ovat maailmassa elämän tien matkamiehet, samoin kuin ylkämmeki on outo ollut, joka on edellämme meille tien raivannut. -- Mutta kuinka on sinun laitasi, jos nyt kuolema sattuisi tulemaan, niin voisitko sanoa, mihin silloin joutuisit. -- -- -- Sano suoraan, rohkeneisitko toivoa tuossa tilassa itsellesi elämää." -- -- --
"Minä en sitä ole tullut ajatelleeksi."
"No oletko edes koskaan ajatellut syytä tuohon sokeuteesi?"
"En."
"Etkö ole ajatellut, että teillä siellä Muhoksella, samoin kuin meilläki täällä, ovat sokeat taluttajat; etkö ole ajatellut, että uskottomat papit yleensä asettuvat avainkimppu kädessä taivaan ovelle ja tarjoavat sillä päähän jokaista, ken siitä sisälle aikoo mennä."
"Muhoslaiset hyvin tykkäävät papeistaan," sanoin.
"Mahdollisesti ovat he yhtä viisaita, kuin meidänki pastorimme, että asettuvat kauniisti syrjälle ja antavat ahtaasta portista meneväisten mennä, vaan kumminki ovat he sokeat taluttajat, ja taitaako sokea sokeata taluttaa, eivätkö he yhdessä kuoppaan lankea", arveli Aappo.
Minä en voinut mielessäni oikein päättää minkä verran Aappo oli oikeassa, ja en siis hänelle mitään vastannut.
"Niin on tosiaanki käynyt täällä Pohjan perillä, että uskottomat papit ovat julistaneet sotaa Jesuksen seuraajia vastaan osittain heidän seurariemujensa tähden, osittain sen vuoksi, että se suuri Jumalan armo on tapahtunut, että taivaan valtakunnan avaimet meidän kauttamme ovat tulleet viljellyiksi ja sen kautta tuhannet synnin kuorman alla raskaasti huokaavaiset sielut ovat tulleet ja aina tulevat vapauteen saatetuiksi", jatkoi Aappo, "mutta etkö sinäki tule tänään kirkolle seuroihin kuulemaan elävää Jumalan sanaa?"
"Lähdemmekö Leena tänään seuroihin?" kysyin Leenaan kääntyen.
"Saisihan tuolla kerran käydä", arveli Leena.
"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta", sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko kuolluttaki Jumalan sanaa? -- --
"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.
"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee eläväksi".
"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? -- -- Kirjoitettua sanaako?"
"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus osoittaa, että äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän sekä herätykseksi että uskoon saattamiseksi".
"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan sanasta nyt supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin muilleki, miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".
"Milloin olen niin opettanut? -- Ne ovat valehdelleet, jotka niin ovat sanoneet".
"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut tässä yhtenä iltana siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon väen päähän pannut?"
"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä valheeksi väittääkään", sanoi Leena kauhtuen.
"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton ihminen voi lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi uskon saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se ikinä kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi tekemään".
"Se oppi, ettei luettu sana kenellekään uskoa tuo, on suoraa valhetta, eikä perustu Raamattuun, sillä meidän laiskalle luonnollemme olisi kyllä hauskaa saada kuulla opetusta, että meidän oma ahkeroimisemme Jumalan sanan viljelemisessä on turhaa puuhaa, mutta valitettavasti vie se kovin väärään suuntaan, sillä silloin on helppo sinun kaltaistesi opettajain tunkeutua seurakuntiin, hävyttömällä tavalla vieroittaa yksinkertaisten sydämet opettajistaan, tehdä Raamatun lukeminen tarpeettomaksi ja neuvoa kokemattomia itsensä tykö, säikyttää niitä hirmuisilla tuomioilla ja saarnata omia mielipiteitään, aivan niinkuin sinä viimeksi tässä Kyöstin kanssa menettelit", sanoi Kölliskö ja jatkoi: "Asia on semmoinen, että monet paikat Raamatussa todistavat, että elävä usko syntyy myös kirjoitetusta sanasta, esim. Joh. 20: 31. Mutta nämät ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jesus on Kristus Jumalan poika, ja että te saisitte elävän uskon kautta hänen nimeensä. Sama Henki, jonka kautta Raamatut kirjoitetut ovat, antaa meille voiman ymmärtää sitä. Jos ei niin tapahdu, niin etsittäköön syy omasta sydämestä eikä sanasta".
"Etkö siis usko meillä P. Henkeä olevan", kysyi eräs akka, nimeltä Tuppi Maija.
"En, niin kauvan kun tiettenne vääristelette Raamattua; muutoin ei Lutherilainen kirkko ole koskaan pitänyt itseään ainoana autuaaksi tekevänä kirkkona", sanoi Kölliskö.
"Lutherilaisia meki olemme. -- Etkö uskalla todistaa meille syntiä anteeksi", sanoi joku vaimoista.
"Jos Luther eläisi, ei hän teitä oppilaikseen tunnustaisi, koska Luther ja hänen uskoon tulleet oppilaansa eivät muita todistuksia tarvitse, kuin Jumalan Hengen todistuksen, joka meidän henkemme kanssa todistaa, että olemme Jumalan lapset. Noin kevytmielisesti eivät he ainakaan veljien todistuksia vaadi. Eikä olekaan semmoista ripityksen puuhaa, kuin teillä, kristillisessä seurakunnassa koskaan tätä ennen nähty", sanoi Kölliskö.
"Hih, hih, hih", pani Tuppi Maija, "eipä uskalla Tapani meille syntiä anteeksi todistaa", ja alkoi hypellä.
"Hah, hah, hah, hah", panivat muut vaimot, yhtyen Tuppi Maijan hyppyyn.
"Hih, hih, hih, huh, huh, huh, hah, hah, hah; Jesus ole kiitetty; Jesus ole kiitetty; eipä uskalla Tapani meille syntiä anteeksi todistaa", ja näin hyppien ja huutaen meni joukko kirkolle päin.
"Menemmekö seuroihin?" kysyin Leenalta jälleen, puun alle istuttuani.
"Mennäänpä kerran", sanoi Leena.
"Mutta minä tulen myös", arveli Kölliskö.
Seurat olivat eräässä talossa kirkon luona. Virtana tulvaili sinne väkeä kaikilta haaroilta. "Uskovaiset" menivät suoraan perälle pirttiä, kun sitä vastaan "uskottomat" jäivät oven luo seisomaan. Me Kölliskön ja Leenan kanssa istuimme ovi-ikkunan luo sivupenkille.
"Onko Jesus sydämessä", kysyi muudan tuttu vaimo minulta peremmä mennessään.
"Niinkuin kerjäinukko", arveli eräs irvihammas poika vastaukseksi.
"Jumalan terveiks", sanoivat uskovaiset toisiaan halaten.
Veisuri Jussi alkoi virren.
Veisuun tauottua luki joku veljistä muutamia värsyjä Raamatusta, jonka tehtyä Kaurismaan Aappo alkoi kovalla rämäkällä basso-äänellänsä saarnansa. Hän syyti sanoja ikäänkuin uuninsuusta. Ympäri Raamattua hän rämpi, pysähtymättä mihinkään määrättyyn tekstiin. Hän osasi niin mestarillisesti sovittaa Raamatun paikkoja toisiinsa, niiden keskinäisestä sisällön yhteydestä huolimatta, -- niin ainaki Kölliskö minulle sanoi.
Erittäin näytti häntä miellyttävän puhua kristittyin vainoista, joita hän ei suinkaan unhottanut sovittaa tähän aikaan.
Villiläisiä [siihen aikaan tavallinen nimitys Oulun tienoolla] alkoi kerääntyä parvittain Kölliskön ympärille.
"Kuules, mitä sinä seurakunnalla ymmärrät?" kysyi Kölliskö.
"Seurakunnallako?"
"Niin, kutka siihen kuuluvat?"
"Ainoastaan uudesta syntyneet kuuluvat pyhäin ihmisten yhteyteen", sanoi joku joukosta, "ja tämä yhteys on tosin näkyväinen meissä, mutta maailmalle se on näkymätön".
"Ettekö usko uudesta syntyneitä meidän kylässä olevan ulkona teidän joukon?"
"Se voi olla mahdollista", arveli joku joukosta, "mutta ne ovat kumminki yksimieliset meidän kanssa, yhtyvät meihin ja ovat meidän kanssa yhteen henkeen juotetut".
"Mikäli niitä on täällä ennestään ollut", arveli vielä toinen villiläinen, "niin ne ovat jo kaikki meihin yhtyneet".
"Ettekö siis usko, että ilman teihin yhtymättä voi autuaaksi tulla?"
"Se voi olla mahdollista, että siellä, missä ei näin voimakasta hengellistä liikettä ole, ihmiset voivat autuaaksi tulla ilman meittä, mutta täällä se on meihin yhtymättä mahdotonta".
"Jos te hiukankaan Jumalan sanan itseänne oikaista antaisitte", sanoi Kölliskö, "niin ei teidän tarvitsisi muuta, kuin lukea Augsburgin tunnustuksesta 7:nen ja 8:nen kappaleen 'seurakunnasta' ja 'mikä seurakunta on', niin huomaisitte vääräksi rajoittaa seurakuntaa johonkuhun lahkoon, koska Jumalan armo ylettyy kaikkiin ja Hän on sanonut, ettei hän ketään hyljää, joka hänen tykönsä tulee, olipa se sitten kuka hyvänsä, vaikka hän olisi ja pysyisiki ulkona teidän joukostanne".
"Huuih, huuih, huuih", kiljasi äkkiä eräs raivostunut vaimo, lähestyi Köllisköä, käsillään huiskien häntä vasten silmiä, jotta Kölliskön täytyi vetäytyä ovea kohden käsillään silmiään varoen. -- Samalla syntyi hirmuinen kiljunta, hyppiminen ja käsien paukutus yleiseen "uskovaisten" joukossa.
Kölliskö, joka nähtävästi ei voinut katsella tuonlaista Jumalan palvelusta, vetäysi pirtistä ulos, mutta Leena ja minä emme vielä malttaneet lähteä, sillä, totta puhuen, tuota elämäähän olimme katsomaan lähteneetki.
Tuo vaimo, joka Köllisköä oli silmille hosunut, kaatui, nähdessään Kölliskön ulos vetäytyvän, hengetönnä ovensuuhun lattialle.
Eräs "uskoton" poika ähäytti häntä äimältä kylkeen. Vaimo ei hievahtanutkaan. Poika uudisti hetken päästä uudelleen kokeensa.
"Eeei käyny kipeästi, vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi vaikka äimällä pistettiin!!!" alkoi vaimo hypätä ja huutaa viimeisen piston saatuaan.
Muutamat voimallisimmat vaimot ottivat itse Kaurismaan Aaponki pöydän takaa ja toivat hänet keskilaattialle, ja sen ympärille kerääntyi koko vimmattuin parvi hyppimään ja huutamaan ja sinne sekaantui myöski ylimielisempiä "uskottomia" yhteen mylläkkään.
"On se sentään tuo Tapani sukkela vastustamaan niitä, eivätpä villiläiset häntä hevillä pussiin pistä", arveli joku ovensuun puolelta.
"Mutta siellä meijän puolesa on yksi Heetpäriläinen", arveli eräs pohjanpuolen työmies, "se se aika jehu on niitä vastustamaan, kun hän sitte kerran oli niitten kanssa inttäny ja sanonu, että vaikka pispalta kysyttäisiin, niin niin se asia on kuin minä sanon, niin sitte olivat villiläiset sanoneet: no kysyppä pispalta; mutta kun ei se osannu kirjoittaa, oli se tahtonut pappia kysymään ja kirjoittamaan pispalle, mutta pappi ei ollu viittiny sitä kysyvä. Sitte olivat villiläiset sitä närsänneet sillä, että eipä kestänytkään pispalta kysyvä. No mitä siitä, tämäpä rupesiki itte opettelemaan kirjoittamaan, vaik'jo oli yli viijen kymmenen. Sitte se kaks viikkua opetteli kirjoittamaan ja kirjoitti ja kysy pispalta kumpi on oikiasa. Ja pispa vastasi sille, että se se oikiasa on ja villiläiset saivat pitkän nokan".
"Todistakaat hyvät, rakkaat kristityt, minulleki synnit anteeksi!" rukoili itkusilmin eräs vaimo.
"Tässä on se mies, joka antaa synnit anteeksi", arveli Kaurismaan Aappo, painoi kätensä vaimon päälle ja julisti synnit anteeksi Jesuksen nimessä ja veressä.
"Oletko sinäki niitä loukkokristityitä?" arveli Tuppi Maija Leenalle seuroista palatessa.
"Mitä loukkokristityitä?"
"Jotka koettavat yksinäisyydessä Jumalaa rukoilla".
"No eikö seki kelpaa Jumalalle, jos muutoin rukoilisin häntä tosi tarpeesta".
"No et sinä sillä keinoin Jumalaa löydä".
"Minkäs sitten?"
"Mustan perkeleen".
"No eikös Jumala yksinäisen rukousta kuulekaan?"
"Kyllähän rukous yksinäisyydessäki meitä uskovaisia auttaa, vaan ei muita".
"Parempi olisi, että nimittäisitte itsesi itseänne villiläisiksi, kuin uskovaisiksi", sanoi Leena kauhtuen.
"Elä, rakas Leena, sano sillä tavalla, muista että raskas olet ollut kannettava sinäkin taivaan Vanhimmalle ristinpuussa ja verinen on tie Kolkatalle sinunki tähtesi, jos sen oikeen tuntisit, niin et kristityitä noin soimaisi", sanoi Tuppi Maija.
"Kyllä tuo elämä tänäki päivänä siltä näytti, että kristityitä te olette, tuskin pahimmassakaan kapakassa on senlaista elämää kuin teidän Jumalan palveluksessanne", sanoi Leena yhä enemmän suuttuen.
Puheesen yhtyi muutamia muitaki villiläisiä, jotka yhä syvemmälle kokivat tunkeutua Leenan tuntoon; josta Leena yhä enemmän tulistui niin että hän vihasta punottaen saapui kotia ja kauhistuen kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.
"Mutta sinä saat olla varoillasi niiden kanssa", sanoi Leenalle Kölliskö, joka jo aikasemmin oli kotia saapunut, "valitutki voivat tulla eksytetyiksi, saati sitte hengellisissä asioissa niin peräti kokematon kuin sinä olet".
"Minäkö? -- En tässä maailmassa usko heitä".
"Sinä et arvaa niitä temppuja, joita lahkolaiset kaikkina aikoina ovat käännytystoimessaan käyttäneet ja minä olen vakuutettu, että tuskin viikkoakaan voisit puolustaa itseäsi heidän armoilleen antautumatta, jos omin neuvoisi jäisit heitä vastaan taistelemaan, sillä taisteluun heitä vastaan tarvitaan enemmän taitoa, kuin arvaatkaan, ja parasta olisi sentähden, ettet siihen antautuisikaan".
Seuraavana aamuna lähtivät miehet viikkokuntiin Järvimaan takalon uudismaalle. Minä jäin vanhusten ja vaimonpuolten kanssa kotia.
Miesten lähdettyä meni Leena tarhalle lehmiä lypsämään. Siellä oli jo Tuppi Maija häntä vastaan ottamassa.
"Minua niin surettaa se paatumus ja sokeus", sanoi Tuppi Maija, "jonka näin illalla sinussaki olevan..."
"No kaikki tässä nyt rupeavat paatumuksesta ja sokeudesta saarnaamaan", sanoi Leena, "muistelepa vähän miten sinä herrain kanssa käräjillä vielä muudan vuosi takaperin mässäsit".
"Niin -- semmoinenhan olen ollut, mutta sitä suuremman rakkauden on Jumala minulle osoittanut ja minä soisin sydämestäni, että sinäki tekisit parannuksen ja tulisit tyhmäksi armon ajassa, ettei sinun tyhmänä neitseenä tarvitsisi olla yljän tullessa".
"Minulla on Raamattu ja muita kirjoja, joista voin oppia miten autuaaksi tullaan, enkä siis tarvitse sinun saarnojasi", arveli Leena.
"Raamattu on paperia ja läkkiä vaan ja sen sana tulee eläväksi vasta meidän suussamme..."
"Kyllä on parasta, että säästät saarnasi muille, minä niitä en usko", sanoi Leena, otti maitopöntön ja lähti.
Sen perästä lähti Leena viemään lehmiä laitumelle, mutta kujalla, kuinkahan lienee niin sattunut, tapausi Kustun Kaija hänen kanssaan yhteen matkaan. Hänki oli illalla kiistellyt Leenan kanssa uskosta.
"Oi, rakas Leena", sanoi Kaija, "minua niin surettaa sinun sielusi tila, ajattelepa, jos elävä Jumala juuri tällä hetkellä astuisi kanssamme tuomiota pitämään, niin kuinka silloin kävisi?"
"Mutta minä en voi käsittää sitä julkeutta, jolla puhutte Jumalasta ja Hänen tuomiostaan sellaisen elämän perästä, kuin illallaki piditte", sanoi Leena.
"Niin -- luonnolliselle ihmiselle se onki käsittämätöntä, mutta ken on uskonut kerran syntinsä anteeksi, niin häntä ei enään pelota Herran tuomio, mutta ajattelepa itseäsi, jos tuomio tulisi, niin varmaankaan et silloin joutaisi riitelemään Jumalan lasten kanssa, sillä silloin on kysymys uskosta, eikä ole turvaa tiedosta, viisaudesta ja väkevistä töistä".
"Mutta minä uskon voivani tulla autuaaksi ilman teidän avuttanneki".
"Kyllä se on mahdotonta, sillä jos ei uskovaisten seurakuntaa olisi tänneki tullut, olisin minäki mennyt helvettiin kuin kekäle".
"Mutta Katkismushan sanoo Jumalan armoihinsa ottavan ihmisen, niin usein kuin hän kääntää ja parantaa itsensä".
"Niin se Katekismon paikka koskee kastetta, mutta minulta on jo aikoja sitten kasteen vesi kuivannut päästä".
"Etkö luule muuta tietä olevan Jumalan luo, kuin teidän kauttanne?"
"Ei reikääkään ei neulansilmän vertaakaan", vakuutti Kaija.
Kun Leena tuli lehmäin viennistä ja meni jälleen ulkokausteelle, oli siellä Nissen Lovisa häntä vastaan ottamassa. Tämä hänelle puhui samaan tapaan kuin edellisetki, tuomitsi häntä ja kehoitti häntä syntien tunnustukseen. Anna lupasi ne todistaa hänelle anteeksi.
"Mutta minä en usko teidän todistuksianne", sanoi Leena.
"Tunnusta sentään leikilläsikään syntisi, niin minä uskon sinulle avuksi".
Näin piirittivät villiläiset Leenaa kaikilta puolilta. Niin pian kuin hän päänsä ulos pisti oli siellä milloin yksi, milloin toinen ja välistä kokonainen parvi akkoja, jotka milloin peloittivat ja säikyttelivät häntä hirmuisilla tuomioilla, milloin taasen puhuivat Jumalan armosta, milloin kehoittivat häntä synnintunnustukseen ja milloin mitäki.
Leena parka oli kuin vimmattu. Hänen Jumalan sanan tietonsa pian tyhjentyi, eikä hän oikein tietänyt mitä hänen noille kaikille olisi pitänyt vastata. Sen hän kumminki selvään tunsi, ettei se oppi, jonka mukaan Jumala vaikuttaa ainoastaan veljien ja sisarien kautta, ole Jumalan sanan mukainen, mutta puolustaa itseänsä kaikkia noita pyörityksiä vastaan, sitä ei hän voinut. Tästä seurasi, ettei hän muillekaan päivän pitkään osannut muista puhua kuin villiläisistä. -- Niihin hän nousi ja laskeusi.
Mutta voimallisin kaikista saarnamiehistä oli kumminki raatarin Anna.
"Voi, rakas Leena", sanoi Anna, "ajattelepa sentään, jos vielä täytyy kuullaksesi se hirmuinen tuomio: Menkäät pois minun tyköäni te väärin tekiät siihen ijankaikkiseen vaivaan, joka valmistettu on perkeleille ja hänen enkeleilleen, eikö se sentään ole hirveää?"
"Kyllä kait se on totta".
"Totta se on ja sentähden täytyy Vanhimman tänäki päivänä vuodattaa rakkautensa ja kaipauksen kyyneleitä paatuneitten ja sinunki tähtesi".
"Niinhän se on", arveli Leena.
"Niin se on ja kaikkein aikain kokemus osottaa, että ihminen maailman korvesta tullessaan tarvitsee vanhempain kristittyin apua vanhurskauden pukua päälle pukiessa, kuten Tuhlaaja-pojasta näkyy. Niinhän Kristus teki Saulukselleki, kuin hän hänen herättänyt oli, osotti hän hänen apostolina luo, joka hänelle synnit anteeksi todisti".
Tähän et Leena mitään vastannut, vaan tämän perästä ei hän voinut käsittää, kuinka tosiaanki Jumala voi sydämessä uskoa synnyttää ilman kristittyin avutta.
Hän oli kuin pökiö. Hän tuli sisään, toi puusylin ja seisoi neljännestuntia paikallaan, pani puut pesään, seisoi taasen, sytytti puut palamaan ja seisoi taasen. Siitä meni sitten toiseen paikkaan ja seisoi. Kaikki työnsä teki hän päällisin puolin, tahi nurin narin, ja löi toisia tehtäviään kokonaan laimin.
Kun villiläis-akat tästä saivat vihiä, kävivät he kiinteämmin Leena paran kimppuun.