Part 3

Mitä hän kerran oli päättänyt, sen hän myöski tahtoi toteuttaa ja kukapa voisikaan häntä siitä estää. Saisihan sitten kuolla hyvällä omallatunnolla, kuten kelpo kristitty ainakin, eikä kenelläkään olisi muuta kuin hyvää hänestä sanottavaa. Näin sydämessään tuumien otti hän elämänsä onnen omiin käsiinsä ja päätti sitä johtaa jättiläistahdollaan.

Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus. Vasta silloin kun tämä taipumus oli uhrikseen vaatinut hänen oman veljensä, vasta silloin huomasi Kölliskö itseki sen turmiollisuuden.

"Mitäpäs sille", arveli hän, "jos loiskasvi on peltoon tunkeutunut, on se sieltä juurineen pois reväistävä". -- Ja sen hän tekikin. -- Mutta sen jättämät jäljet vaikuttivat sydämessä sairautta, raskasmielisyyttä ja ennenkuin hän oli ennättänyt huomatakaan, kasvoi entisen sijalle entistään turmiollisempi loiskasvi ja se oli suvaitsemattomuus ja ärtyisyys. Tämä oli jo muutamassa päivässä vaatinut entistä useampia uhria. Kotirauha, veljesrakkaus, hyvä nimi ja maine, ne olivat jo ainaki hetkeksi menneet ja kuka tietää miten edelleen käy.

Sitä paitsi makaa tuossa toinen veli pahoin muserrettuna. -- Ja mitä on niiden sijaan saatu? -- Menetetty luottamus, häpeä, katumus ja murhe. -- "Jospahan saisin vielä vuodenkaan takaisin entisestä elämästäni, niin olisi toki molemmat veljeni terveinä ja raittiina ja oma nimeni tahraantumatonna. Mutta nyt -- -- -- nämä katkerat muistot viiltävät sydäntäni. Minua onnetonta! En voi enään toiseksi muuttaa sitä, mikä tapahtunut on. Haa -- -- -- jospa kuolema pelastaisi kärsimiseni! -- Mutta mihin sitte? Kadotus ja helvetti suurentelevat vaan kitaansa. -- Mitä on tämä kärsimys? -- Kadotuksen esimakua vaan! -- Mitä tämä tuli täällä rinnassani? -- Helvetin liekkiä ainoastaan! -- Kuolemalta en huojennusta toivo, elämä ei minulle paljon maksa! -- Kaikkialla on mustaa ja kolkkoa! Mikon haamuja on joka paikka täynnä, ne huutavat kostoa -- hirmuista kostoa!" -- -- --

Simoki tointui hiljalleen. Muutamien viikkojen kuluttua oli hänen särkyneet luunsa paranneet siihen määrään, että hän kepin avulla ja särkynyt käsi hihnalla kaulaan ripustettuna saattoi ruveta huoneella liikkumaan. Mutta elämänsä onnen -- nuoruutensa lemmen -- oli hänki kadottanut.

Kun hän ensi kerran eräänä iltana tuli isän ja äidin kamariin tavalliseen perheneuvotteluun, olivat siellä muut perheen jäsenet jo kappaleen aikaa olleet, paitsi Köllisköä, joka ei tähän aikaan näyttänyt piittaavan talon toimista mitään. Isä ilmoitti hänelle lyhyesti mitä hän nuorimpain poikainsa kanssa oli päättänyt huomisenpäivän tehtävistä. Siihen ei Simolla ollut mitään muistuttamista.

"Olisi minulla, rakkaat vanhempani, teille yksi asia ilmoitettava", sanoi Aaro ujosti.

Pitkällinen äänettömyys syntyi. Simon kasvot vaalenivat.

"Ethän naimaan puuhaa?" sanoi tuokion perästä isä.

"Niin -- jos siihen suostuttaisiin", vastasi Aaro arasti.

"Ja morsiamesi sitte kuka on hän?" kysyi isä.

Aaro ei vastannut kauvaan aikaan. Kaikkein silmät kääntyivät odottaen häneen, paitsi Simon, joka kalman kalpeana tuijotti maata vasten. -- "Olemme Toisten Marin kanssa jo muutaman vuoden rakastaneet toisiamme, ilmoitimme sen eilen Marin kotona ja saimme siunauksen", sanoi vihdoin Aaro, "ja pyytäisimme nyt vaan teidän suostumustanne".

"Onhan Mari hyväsydäminen, siveä ja toimellinen tyttö", sanoi vihdoin äiti, kun isä ei virkannut mitään, "olen aina toivonut häntä miniäkseni ja semmoista jo todella tarvitsenkin, sillä voimiani on jo vanhuus siihen määrään heikontanut, etten enään jaksa kunnolla hoitaa näin suurta taloutta, vaan mitä sinä arvelet, isä".

"Kyllä kai tässä talossa työtä ja ruokaa on, kun vaan nuoret keskenään sopivat, eihän Marilla tosin rikkautta ole, vaan sitähän tuota valitettiin sinustaki, mutta olemmehan sentään pärjänneet", arveli isä verkallisesti.

"Mutta minä en suostu asumaan samassa talossa Aaron ja Marin kanssa", sanoi kotvasen äännettömyyden perästä Simo koleasti.

Kaikki katsoivat Simoon ja sitten vuorottain toisiinsa. Kaikki näyttivät ymmärtäneen hänen suonenvedontapaisesti liikkuvista kasvoistaan, mitä Simon sydämessä liikkui. Kukaan ei siis pyytänyt mitään selitystä hänen päätökseensä.

"No siinä tapauksessa täytyy Aaron ja Marin naiminen lykätä vähän tuonnemmaksi", arveli pitkän äänettömyyden perästä isä.

Tähän se asia jäi tällä kertaa. -- -- --

* * * * *

Tuo aika vuosina 1865, 1866 ja 1867, joilta tämä kertomus on, oli kamalin aika, mitä tämä miespolvi on kokenut näillä raukoilla rajoilla. Pitkät talvet, myöhästyneet ja kylmät kesät ja aikaiset syyshallat tuottivat paikkakunnalle mitä suurinta kurjuutta. "Kova kaikkiin koskee", sanoo suomalainen sananlasku ja tällöin se toteentui, jos koskaan. Ihmiset alkoivat erottaa huonojen vuosien tähden palvelioita palveluksistaan. Näiden taasen työn puutteessa täytyi seoittaa leipään olkia ja pettua. Mutta sekään ei pitkälle auttanut.

Pian joutui perhe perheen perästä vaivaishoidon hartioille, joka niitä alkoi järjestää "komppaniioihin", noin pari kolme kymmentä yhteen joukkoon, mitkä sitten kiersivät ympäri kinkeriä, tahi asettaa niin sanottuihin "meijereihin", missä neljä viisi kymmentä henkeä asui yhdessä neli- tahi viisisylisessä pirtissä. Kaikkea sitä kurjuutta, mikä näissä syntyi, ei nyt ole paikka ruveta kertomaan, koska se ei kuulu aineesemme.

Pian täytyi talollisten itsensäki ruveta syömään olkia ja pettua. Ainoastaan varakkaimmat talot, kuten meidänki talo, söi enään "selvää" leipää. Mutta köyhemmissä taloissa ei vuoden niukka anti riittänyt edes välttämättömimpiinkään tarpeisin. Verot ja ulosteot sekä velkojen korot alkoivat yhdeltä ja toiselta jäädä maksamatta ja kun tätä pitkittyi vuodesta vuoteen, niin tuli kruunu yhä kiinteämmäksi saatavistaan, velkojat aina vaativammiksi ja kauppamiehet tyytymättömämmiksi, josta taasen seurasi vararikko toisensa perästä.

Ihmiset ovat toisihinsa niin monenmoisilla siteillä kiinnitetyt ja löyhimpiä eivät suinkaan ole rahalliset siteet. Kun ei velallisen omaisuus riittänyt, kävivät ahnaat velkojat takausmiesten kimppuun. Tällä tavoin joutui moni varallisempiki vararikkoon. Semmoisia oli Leppiniemen isäntäki.

Niin kauvan kuin ihmiset muistivat ja kirkon kirjoista voitiin selkoa saada, oli Leppiniemessä asunut tämä sama suku. Nykyinen isäntä, samoin kuin kaikki hänen esi-isänsäki, niin pitkälle kuin muistaa jaksettiin, oli ollut seudun hyväntekiä. Kuka ikänä hänen apuaan oli tarvinnut, oli hän sitä aina tinkimättä saanut. Siitä syystä eliki Leppiniemen väki kaikkien paikkakuntalaisten siunaamana.

Mutta tuon rajattoman auttavaisuuden tähden oli Leppiniemi joutunut kymmeniin takauksiin, joita nyt alettiin häneltä vaatia. Useimmat velalliset kokivat toki suorittaa ne velat, missä Leppiniemi oli takuussa ennen kuin luovuttivat omaisuutensa velkojilleen, mutta kaikki eivät sitä voineet ja ahtaat velkojat eivät näkyneet säälivän Leppinientä enempi kuin muitakaan. Muuta neuvoa ei siis Leppiniemelläkään ollut, kuin luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.

Vuosi oli nyt kulunut siitä kuin Aaro oli ensi kerran ilmaissut naimahankkeensa vanhemmille. Kukaan ei siitä ollut sen enempää puhunut. Eräänä iltana olimme taasen isän ja äidin kamarissa tavanmukaisessa perheneuvottelussa. Kun siis huomisen päivän tehtävistä oli sovittu, sanoi Aaro ujosti:

"Olemme Marin kanssa arvelleet, että jos suostuttaisiin ostamaan meille tuo Leppiniemen maa, -- -- Marin isä on luvannut hankkia meille pari hevosta, kymmenkunta lehmää ja muuta maanpäällisen alkua, jos" -- -- -- enempää ei hän saanut sanoneeksi. -- Kukaan ei puhunut mitään esitykseen. Kaikki katselivat toisiaaan silmiin, paitse Kölliskö, joka ei näkynyt tietävän mistä oli kysymys.

"On niin ikävää tämmöinenkin elämä", sanoi kappaleen ajan perästä Aaro.

"Kuuletko sinä?" kysyi vihdoin isä Köllisköön päin kääntyen.

"Mitä?" sanoi Kölliskö hajamielisesti.

"Aaro esittelee että ostaisimme hänelle ja Marille Leppiniemen maan, joka myödään pakkohuutokaupalla nousuviikolla".

"Marille".

Isä selitti likemmin asiaa Kölliskölle, joka näkyi rupeavan huomaamaan mistä oli kysymys.

"Leppiniemi on hyvästi asuttu maa ja on ollut semmoinen ijänpäivän, eikä luultavasti nouse kalliiksi", arveli Kölliskö ja vaipui taasen omiin mietteisinsä.

"Mutta minä soisin", sanoi Simo omituisen kolealla äänellään, "että, jos Leppiniemi kerran meille huudetaan, se annettaisiin minulle. Minusta tuntuu, että olen tullut sopimattomaksi yhteiselämään, kun sitä vastaan Aaro, joka on hiljainen ja nöyrä luonnostaan, sopisi tässä paremmin olemaan ja saisihan sitten äitiki mieluisen avun Marista. Muutoin ei ehkä kotiminiää äiti voine saadakaan. Tapanista ja minusta ei taikaa ole ja Kyösti kai", -- hän kääntyi pilkallisesti minuun päin -- "puuhaa kotivävyksi".

Pitkällinen äänettömyys syntyi taasenki. Simo oli totta puhunut, sen lienee jokainen tunnossaan myöntänyt. Simo oli sen perästä, kun Aaro oli liittonsa Marin kanssa ilmaissut, tullut kummallisen rauhattomaksi. Hän halusi joka paikkaan, missä tiesi tanssia, huutokauppaa tahi muita kokouspaikkoja olevan. Koti ei hänelle näyttänyt olevan koti, ei työ työ, eikä ruoka ruoka. Kun hänelle tuollaisen elämän sopimattomuudesta huomautettiin, tuli hän sangen tyytymättömäksi olemaan muitten hallittavana. Siitäpä syystä sanoiki isä kappaleen ajan perästä: "Saammepa sitten tarkemmin tuumia, jos kerran Leppiniemen sovimme saamaan, kuka sinne muuttaa. Minä kumminki menen huutokauppaan ja huudan, jos niin soveltuu". -- -- --

Niin tehty, kuin päätetty. Isä meni Leppiniemen huutokauppaan. Kun maa tuli myötäväksi, huutelivat sitä suurimmat velkamiehet 4000:teen markkaan. Sitten ei kukaan puhunut mitään. "Eikö tuu lisää; yks, kaks! -- -- --!" -- "5000:tta", kuului vihdoin ovensuun puolelta. Kaikkein silmät kääntyivät sinne päin.

"Kuka se oli? -- Kuka se oli?" kuului uteliaita kysymyksiä. Vasaramieski jäi uteliaana seisomaan ja tirkistelemään oven puolella olevaan väkijoukkoon.

Isäni nimeä mainittiin useita kertoja ja se vihdoin tuli vasaramiehen ja uskottuin miestenki korville. Nämä nyökkäsivät tyytyväisesti ja vasaramies alkoi uudella innolla huutaa: "5000:tta on tarjottu! -- Tuleeko lisää! -- -- Yks -- kaks -- -- ja -- kolme!" Naps, vasara paukahti. --

Kaikki asianomaiset olivat nyt erinomaisen hyvällä tuulella, vieläpä entinen Leppiniemen isäntäki, sillä kukaan ei noin luotettavaa maan ostajaa ollut toivonut. -- Hinta tosin oli kovin mitätön, se kun ei vastannut kolmatta osaa talon luonnollisesta arvosta, mutta muut siitä eivät sitäkään olisi maksaneet, sen jokainen tiesi, sillä kullaki oli tekemistä omista asioistaan.

Sitten mentiin saliin kirjoja tekemään.

"Käske Simoki saliin", sanoi minulle isä. -- Minä etsin Simon väkijoukosta ja menin hänen kanssaan saliin.

Entinen Leppiniemi haki alakuloisen näköisenä talon kirjat esille ja laski ne raskaasti huoaten pöydälle. Huutokaupan pitäjä alkoi niitä järjestää, selitti lyhyesti itsekunki sisällön isälleni. Niissä oli muun muassa erään talon ulkopalstalla olevan Haikola nimisen torpan kontrahti, joka jo oli vanhentunut, mutta huoneet olivat vielä hyvässä kunnossa, vaikka asukkaat olivat siitäki joutuneet vaivashoitoon. Torpan tilukset, jotka olivat erittäin hyvät, olivat täten joutuneet talolle ja huoneet vaivaishoidon haltuun.

Kun siis kirjat olivat läpi käydyt, rupesi huutokaupan toimittaja tekemään kauppakirjoja.

"Eiköhän se sopisi jättää kirjain tekoa huomiseksi", sanoi isäni, "haluaisin asiasta vähän keskustella perheeni kanssa".

"Sehän oikeen sopii". sanoi kirjuri, "meillä on kyllä täksi illaksi muutaki tekemistä".

"Minun ajatukseni on", sanoi isä illalla perheen jäsenten kokoonnuttua, "tehdä Leppiniemen kauppakirjat Simon nimiin, jos hän suostuu eroamaan kaikista perintövaatimuksista tähän taloon, saa tavallisen maanpäällisen Leppiniemeen ja sitoutuu antamaan Haikolan torpan entiselle Leppiniemelle hänen elinkaudekseen 25 markan vuotuista arentia vastaan. Minä aivon ostaa Haikolan huoneet, jotka eivät paljon maksa, ja antaa ne entiselle Leppiniemelle. Hän saa ne aikaa myöten maksaa minulle, jos jaksaa, tahi hänen kuoltuaan lankeavat huoneet minun perilliselleni. Vai suostuuko Simo tähän?"

"Minä suostun", sanoi Simo kappaleen ajan päästä.

Vaikea on kuvailla sitä iloa, mikä entisessä Leppiniemen talon väessä syntyi seuraavana päivänä isäni ehdot kuultuaan.

"Olen luullut saavani viettää viimeiset päiväni vaivaishuoneessa; olen luullut, että ainoa tyttäreni Saara joutuu vierasten palvelukseen", sanoi entinen Leppiniemi, "mutta nythän on Jumala meille valmistanut oman asunnon".

"Minä annan vielä Haikolan uudelle isännälle sen lehmän, jonka eilen täältä 30 markalla huusin", sanoi eräs Leppiniemen velkojista.

"Ja minä sen vanhan laukin, joka nousi vaan 50 markkaan", sanoi toinen.

"Ja minä annan yhden tynnyrin ohran siemeniä", sanoi kolmas; "voimmehan nyt vähän kuki uhrata, kun olemme saaneet niin edullisen kaupan Leppiniemen maalle".

Näytti melkein siltä, kuin tuo entisen Leppiniemen auttavaisuus olisi tarttunut kaikkiin hänen velkojiinsa, sillä jokainen tahtoi jotain hänelle antaa, ja pian oli Leppiniemellä maanpäällistä kaikesta lajista, jolla hän voi Haikolassa uutta elämää alkaa.

"Miehissä mies autetaan, mutta miehissä se myös sorretaan", arveli uusi Haikolan omistaja, "sitä ohjetta olen aina seurannut, mutta en koskaan ole osannut aavistaa, että itse saisin sen noin elävästi kokea".

Mutta tuskin kukaan oli onnellisemman näköinen, kuin Leppiniemen yhdeksäntoistavuotias Saara, joka niin ihmeen viehättävästi osasi hymyillä vieraille kahvia tarjotessaan.

"No eihän toki kahvi niin pahalle uudessa kodissasi maistune", sanoi hän, luoden suuret lemmelliset sinisilmänsä Simoon ja kumartaen pitkän hoikan vartalonsa hänen puoleensa, "voithan nyt sentään toisenki kupin juoda". -- Vitkastellen noudatti Simo kehoitusta.

Seuraavana kesänä tehtiin vielä kaikki työt sekä Leppiniemessä että kotona yhteisesti. Syksyllä vasta muutti Simo Leppiniemeen asumaan. Sinne annettiin hänelle 20 lehmää, 4 hevosta ja maan päällistä kaikesta lajista, mitä isä oli vallan huokealla hinnalla pakkohuutokaupoista hankkinut. Näin sai Simo täyteläisen velattoman talon sekä erinomaisen hyvetuisen maan. -- Samaan aikaan toi myös Aaro nuoren miniän kotia ja minä lähdin Koivikon maanviljelyskouluun. -- -- --

* * * * *

Mutta puolitoimetonna virui Kölliskö sängyssään tahi istui pöytänsä edessä, seisoi akkunansa luona tahikka käveli hajamielisenä sinne tänne. Uni, ruoka ja työ eivät hänelle maistuneet. Työn johto jäi häneltä kokonaan toisiin käsiin. Kaikki asiat talossa rupesivat menemään päin mäntyä, josta syystä isä päätti minut lähettää Koivikon maanviljelyskouluun. Sanalla sanoen Kölliskö oli nyt joutunut tuohon Pyhäkosken kamalimpaan paikkaan, jossa meikäläinenkin kerran luuli "pussiih" menevänsä.

Tarina nimittäin kertoo olleen kaksi venäläistä, jotka ensikerran laskivat Pyhäkoskea alas. Toinen piti perää kunnes tultiin kosken äkkijyrkkää käännettä lähelle, missä vesi syöksyy hirvittävällä vauhdilla kalliota vasten. Mitään veden kulkuväylää ei silmä keksi, ennenkun tullaan lähelle perukkaa, joten etäämpää katsova luulee auttamattomasti jouduttavan umpiperään. Niin varmaanki näytti perää pitävälle venäläiselleki, koska hänen sanotaan kauhistuen heittäneen melan kädestään ja kumppanilleen huudahtaneen: "Pussiih mennääh!" Siihen kerrotaan hänen kumppaninsa rauhoittavasti vastanneen: "Ah vellen, eih vesi pussiih meeh!" Kumppani oli oikeassa. Ennenkun perän pitäjä oli aavistanutkaan, olivat jo kosken kuohut pyöräyttäneet venneen keulan toisaalle, josta aukeni selvä väylä.

Todellaki oli Kölliskö tuon perääpitävän venäläisen asennossa. Tähän asti oli hän jäntevällä kädellä itse johtanut elonsa purtta. Mutta nyt hänen täytyi kauhulla heittää mela kädestään. Sivuillaan näki hän kauheita epätoivon kivilouhoksia, ja edessään kadotuksen hirvittävän kuilun, johon hän joka silmänräpäys luuli tulevansa viskatuksi. Koko elämä oli ikäänkuin kauhistava unennäkö. Poispääsy-väylää ei näyttänyt mistään löytyvän. Mutta viimeisellä silmän räpäyksellä pyörähti pursi toiseen suuntaan ja avoin pelastuksen väylä aukeni eteen. Tapaus oli aivan satunnainen. Eräänä aamuna oli Leena Kölliskön kamaria korjatessaan löytänyt sängyn taakse pudonneen katkismuksen lehden ja laskenut sen pöydälle. Kun Kölliskö taasen tapansa mukaan hajamielisenä istui pöytänsä edessä, kiintyivät hänen silmänsä tuohon kuluneesen kirjan lehteen. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

"Herra, elä rankaise minua vihassas, ja elä kurita minua hirmuisuudessas! Sillä sinun nuoles ovat minuun kiinnitetyt, ja sinun kätes painaa minua. Ei ole terveys minun ruumiissani, sinun uhkauksestasi: ja ei ole rauha minun luissani, minun synteini tähden j.n.e." -- "Tämähän on aivan samanlaista kuin minunkin suhteeni". --

Hämärästi alkoi hän muistaa rippikoulu-opetuksia ja erittäin papin kehoituksia saarnatuolista sunnuntaisin Jumalan sanan viljelemiseen. Hän haki äidin kamarista Raamatun -- muut sitä meillä eivät koskaan käyttäneet. --

Hän alkoi lukea sieltä enemmän Daavidin Psalmia. Mitä enemmän hän niitä luki, sitä selvemmin hän huomasi sen syvän katumuksen, mikä niissä puhui, Niin merkillisen yhtäläinen oli Daavidin sydämen tila hänen kanssaan, erittäinkin oli ps. 38 ikäänkuin hänen sydämestään lähtenyt. --

Mutta pian huomasi hän myöskin sen suuren eron, mikä oli hänen toimettoman katumuksensa ja Daavidin syvän uskalluksen, luottamuksen ja turvaantumisen välillä Herraan, elävään Jumalaan.

Vasta nyt alkoi hänelle selvitä elämänsä suurin erehdys, se nimittäin, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tunnustanut minkään korkeamman voiman tarvetta elonsa purtta johtaessa. Että hän itse oli siihen kykenemätön, sen hän oli jo kyllin kokenut, mutta että joku muu löytyisi, jonka turvissa hän vapaana kaikista vaaroista voisi kamalimpienki kohtauksien läpi päästä, sitä hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelluksi.

Mitä enemmän hän luki Jumalan sanaa, sitä enemmän hänelle selkeni se vakuutus, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan että jokainen katuisi ja palaisi pois pahoilta teiltään. Hänelle selkeni, ettei kutkaan muut voi eikä tahdo niin auttaa, kuin Jumala, joka on meidän rakas isämme poikansa Jesuksen Kristuksen tähden.

Tietämättänsä, ajattelemattansa, omaa syntisyyttänsä muistamatta heittäikse hän polvillensa ja rukoili. -- Hän rukoili niin hartaasti, niin palavasti ja hänen suustansa vieri virtana sanoja. Nämä olivat murtuneen sydämen katkeroita valituksia, mitkä lähtivät hyvän katumuksen ja oman voimattomuuden, mutta myös nöyryyden sekä Jumalan rakkauden ja armon tunnosta. "Olethan sanonut, että ne uhrit, jotka sinulle kelpaavat, ovat murheellinen henki, ahdistettua ja särjettyä sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. Voi, rakas isä, sinä, joka luonnon voimien kautta olet musertanut kivikovan sydämeni, ota nyt vastaan tämän särjetyn sydämen uhrit! -- Tee minun kanssani niinkuin sinä parhaiten tiedät ja tahdot! -- -- Johdata sydämeni sinun ja sinun rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Sinun haltuusi annan kokonaan itseni, sillä itsestäni en mitään voi, paitsi ainoastaan sinua vastaan syntiä tehdä. Pyhi pois minun syntini sinun suuren laupeutesi ja sinun poikasi Jesuksen Kristuksen ansion tähden!" --

Tähän suuntaan kävi hänen rukouksensa. Se tuntui niin keventävältä, niin rauhoittavalta.

Mutta luonto vaatii myös osansa. Hän ei ollut vuosikausiin levollista yötä nukkunut. -- Nyt vaipui hän syvään uneen ja nukkui melkein kokonaisen vuorokauden.

Siitä herättyään oli Kölliskö niin virkeän, niin levollisen ja iloisen näköinen. Tuo katumuksen, epätoivon ja murheen raskas taakka oli nyt kokonaan hänen sydämeltään pudonnut. Itsekään ei hän voinut oikein käsittää sitä äkkinäistä muutosta sydämensä tilassa.

Ylösnoustuansa otti hän Uuden-Testamentin ja luki tuhlaajapojasta, sadanpäämiehestä, Jairuksesta, Kananean vaimosta y.m. Hänen sydämensä vahvistui siinä vakuutuksessa, että samoin kuin laupias Vapahtajamme on auttanut noita onnettomia, jotka mikä heikommalla, mikä lujemmalla uskolla ovat häneen turvanneet, samoin on hän tehnyt ja tekee myös hänelle.

Hän lankesi taasen polvilleen ja vuodatti sydämensä rukouksessa. Sitten luki hän sokeasta Jerikon kohdalla ja kun hän oli tullut siihen paikkaan, jossa Jesus sokealle sanoi: "sinun uskos autti sinua", hyppäsi Kölliskön sydän ilosta.

Nyt vasta näiden sanain kautta sai hän elävän vakuutuksen siitä, että Jumala oli häntäki auttanut hänen uskonsa tähden Jesuksen Kristuksen ansioon.

Kölliskö oli ilosta höperönä. Hän kertoi jokaiselle, että Jesus Kristus onki kärsinyt ja kuollut minun ja sinun synteisi edestä, eikä muuta tarvitse, kuin ainoastaan uskoa, niin saamme syntimme anteeksi ja tulemme Jumalan lapseksi. Muut epäilivät Kölliskön menettäneen järkensä, mutta äiti, jolla oli enemmän uskonnollista kokemusta, huomasi kohta Kölliskössä tapahtuneen sydämen muutoksen.

Oi ääretöintä onnellisuutta, että Jumalan vihan ja lain kirouksen alainen sydän saa tuntea tulleensa otetuksi Jumalan armo-yhteyteen ja suletuksi Isän rakkaasen syliin!

Kölliskö oli kuin paraneva sairas, Hän söi hyvällä ruokahalulla, makasi levollisesti ja voimistui pian entiselleen. Hän nautti Herran ehtoollista ensimäisenä messupyhänä. Se antoi hänelle uutta voimaa kilvoittelemaan uskon kilvoitusta. Ja sitä hän pian tarvitsiki, sillä Herran Henki ei anna lakkaamatta tuntea armon suloisuutta. Hän kurittaa myös aikanansa ja sitä sai Köllisköki usein tuntea. Syvän toivottomuuden hetkiä seurasi usein ja niissä harjaantui ja kasvoi hänen uskonsa.

Vähitellen saavutti Kölliskö tavallisessa koti-elämässään hyvin rauhallisen ja iloisen mielenlaadun. Ensi alussa ei hän tosin paljon muusta perustanut kuin Raamatun ja Lutherin kirjojen lukemisesta.

Kumminki lienee hänelle vähitellen selvinnyt se Jumalan sanan opetus, että joka ei tahdo työtä tehdä niin ei pidä syömänkään. Sen ainaki olen kuullut, että hän jo viime talvena on entisellä innolla ottanut osaa kaikenlaisiin talon toimiin.

* * * * *

Noihin rakkaisin muistelmiin kerran päästyäni, olisin kentiesi kuinka kauan virunut tuossa Oulujoen törmällä, lähellä Koivikon maanviljelyskoulun ala-opettajan huoneusta, ellei eräs oppikumppanini olisi nimeäni huudahtamalla herättänyt minut.

"Täällä on kirje sinulle," sanoi hän, antoi sen minulle ja poistui.

Minä otin kirjeen, kääntelin sitä hetken, avasin sen ja luin m.m. seuraavaa:

"P:ssä Kesäkuun 10 päivänä 1869.

"Rakkahin veljeni Kyösti!