Part 2

"Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kuulukaan, koe kärsiä, pahoja ne kyllä ovat, vaan ehkä ne heittävät".

"Sitä olen jo tarpeeksi odottanut, enkä enempi odota, menen huomenna kaupunkiin ja näytän heille, ett'en heitä tarvitse".

Samalla alkoi kuulua miesten laulu pensikon takaa niskasta. He ovat siis tulossa. Leena nosti sukkelaan kypseksi kiehuneen vellipadan tulelta. Laulu kuului selvemmin ja he erottivat seuraavat sanat:

"Jos onneas kohtaisi vastanen sää, Jos toivosi turhalle näyttää; Sä riemuitse kuitenki, aikasi tääll' On vaikea murheella viettää.

Vielä on onnea elossasi; Miksikä murhetta kannat? Nuoruuden ruusut on poskillasi; Miksi ne kuihtua annat.

Toivossa taivahan Jumala loi Ihmisen, asetti muinoin Tyytyyn; siis tyytyväisyydessä on Ainoa onni maan päällä.

Se tuottaapi rauhan sun sielullesi, Se poistaapi murheet ja vaivat; Se virkistää ruusut sun poskillesi, Se antaapi elolles' voiman".

Mikko kuunteli pää kallellaan tuota voimakkailla äänillä sointuvasti laulettua laulua ja huokasi syvään sen tauottua.

"Se mies, joka ennen aitalla; koetaampa jalkatemppuja", huudahti Aappo ja kohta oli joka mies valmis kilpajuoksuun.

"Hiuh! Minä olen jo täällä!" kiljasi Aappo ja otti aika hypyn aitan lähelle päästyään.

"Täällä minäki olen! ja minä! ja minä! ja minä!" kiljuivat toiset.

"Mutta hitto vieköön! Velli on jo kupissa! Onko sitä syödä asti, vai loppuuko se aina kesken?" kysyi Aappo Leenalta pistävästi.

"Kyllä velliä on vaikka paljonki söisit," sanoi Leena.

"Onko sitä juodaki asti?"

"Juo päälle! Kyllä velli piisaa".

"Hyvä! Koetaanpa pojat kuinka velliä riittää", kehotti Aappo ja alkoi syödä.

Muut tekivät samoin.

"Saapa nähdä eikö pala tuo niskalato, kun pantiin niin märkinä heinät läjään", arveli Aaro.

"Mikä sen märjän polttaa", pisti Kölliskö.

Samalla kuului etäistä ukkosen jyrinää.

"Sada ny' hyvä Jumala, pane ukko kans", arveli Aappo.

"Velliä!" -- "Velliä!" -- "Velliä!" kuului sieltä täältä aitassa.

Leena otti tyhjentyneet kupit toisen toisensa perästä ja toi ne jälleen täytettynä paikallensa.

"Eikö se velli jo lopu", sanoi Simo tuskallisesti, "minä jo rupean väsymään".

"Ei ole enään paljo, juokaa pois pojat, kohta loppuu", sanoi Aappo, joka oli hypännyt padan luo nähdäkseen, miten paljo velliä oli jälellä.

"Ei paljo! puoli pataa", sanoi Mikko.

"No niin! Eiköhän sille sairaalle pitäisi olla pikkusen juuston heraa, paha vaan, ettei äiti ole täällä", sanoi Aappo.

"Voi kuin te olette viisaita", jupisi Mikko tuskin kuuluvasti ja huokasi syvään.

"Juokaa pojat velliä! Kupillinen mieheen, kyllä se pian loppuu", kehotti Aappo, otti puolen kannun vetosen vellikupin leu'oilleen, eikä hellittänyt ennenkun se oli pohjaan juotu.

Muutamat miehistä tekivät samoin, toiset empeilivät.

"Mitä sitä turhaa hätäilee", kehoitti Aappo, "eihän mies koskaan ole niin täynnä, ettei syönnin päälle voi kappaa perunoita syödä. -- Velliä!"

"Nyt ne sen näköset halkasevat itsensä tuolla vellillä", tuittuili Leena.

"Velliä! -- Velliä! -- Velliä!" kuului taasen kaikkialta ja tyhjiä kuppia tarjoutui Leenalle useampia.

Leena otti yhden ja täytti sen, mutta nyt oli jo pata tyhjä.

Kenelläkään ei näyttänyt olevan halua käydä täytetyn kupin kimppuun.

"Ei, mutta tuo velli täytyy juoda kaikki", sanoi Aappo, töysäsi vyötään ja tarttui kuppiin.

"Elä hitossa kaikkia juo!" sanoi Aaro ja tarttui kupin laitaan.

Aappo ei hellittänyt, joi vaan.

"Anna minulleki! Anna minulleki!" ja useita käsiä tarttui yhtähaavaa kupin laitaan.

Aapon täytyi hellittää ja kilvan ryypättiin velli viimeiseen pisaraan.

"Velliä! -- Velliä! -- Velliä! -- Leena, Velliä! -- Leena! piisaako velli?! --

"Velliä! -- Velliä! Velliä! -- -- --"

"Kyllä te olette aika eläimiä", tiuskui Leena.

Ukkonen jyrähti kovemmin ja koko itäinen taivas oli harmaan vaipan taa kätkeytynyt.

"Mutta se on tuo Leena vielä vanhoillaanki oikein laatu tyttö ja pulska kuin riikin ruhtinatar. -- Eiköhän se sopisi, että lyötäisiin ryysyt yhteen. Kumma etten 20 vuotta ennen tuota huomannut; mutta 'kan tenkka', loihan Jumala aikaa, eikä puhunut kiireestä mitään. Komean morsiamen sinusta vieläkin saan", arveli Aappo.

"Elähän ennen nuolase ennenkun tipahtaa", sanoi Leena ärtyisesti.

"So, so! Kyhnyttelemällähän se isoki sika kaadetaan", sanoi Aappo, "kyllähän meistä pulska pari tulee". -- samalla iski valkeaa ja rätisevää ääntä kuului vähän päästä.

"Sinusta en huolisi, vaikka kahden maailmassa olisimme", sanoi Leena, käänti ylönkatseellisen näköisesti selkänsä Aapolle ja alkoi korjata ruokaa.

Aappo tarttui nenäänsä, puristi sitä ja alkoi nenäänsä honisten laulaa:

"Jos minun kultani kuolisi, Niin kuppari-ämmän naisin; Sarvista kampoja tekisin, Ja pussista pöksyt saisin".

Samalla välähti kirkas salama, jota seurasi ankaran kova ukkosen jymäys. Kaikki siunasivat yhtä haavaa, vieläpä itse Aappoki. Tuulenpuuska toisensa perästä alkoi kierrellä ympäriinsä pelmuuttaen läheisiä pensaita ja tohisten ränstyneen maja-aitan nurkissa. -- Nuori Raudikko laukata vihkasi köysi perässä maja-aitan oven editse.

"Siirritkö hevoset?" kysyi Aaro Mikolta.

"Siirrin", vastasi Mikko.

"Ota nyt kiinni Raudikko, jos luulet saapasi", sanoi Aaro äreästi.

"Minun syynihän se kaikki on", sanoi Mikko.

"Paras on, että menet kotoa sitä noutamaan, niin saat samalla äidiltä pikkusen juuston heraa", sanoi Kölliskö pistävästi.

"Pianhan tuonne päästään ja etemmäksiki", sanoi Mikko tuikeasti, ja alkoi keräillä tavaroitaan kainaloonsa. "Ethän toki tuommoiseen ilmaan lähde, Mikko", lausui Leena leppyisästi.

"Minun aikani on tullut", virkkoi Mikko jäykästi. "Hyvästi, ehk'ei heti tavata", lausui hän kynnyksellä mennessään.

"Oletko mieletön!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun.

"Ainaki teidän mielestänne", mutisi Mikko ja alkoi astua, minkä ehti.

Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä, pilvet kasvoivat aina synkemmiksi peittäen maan kaamittavaan hämärään. Salama leimahti taas ja kohta kuului hirveää jyminää.

"Isä mene sinne!" huudahti Tapani Mikon perään.

"Itsehän käskit", oli kuiva vastaus. Salaman iskut tihenivät ja taivas kävi yhä synkemmäksi.

"Palaa Jumalan nimessä takaisin! En tahdo vastata hengestäsi!" huudahti Kölliskö käskevällä äänellä.

Samalla kiiti puntarin muotoinen äärettömän kirkas nuoli aitan lävitse, hirmuinen tärähdys seurasi sitä; maailma pimentyi, vikatteet tärisivät seinillä, koko maan perustus vapisi. Mikko kaatui paikalle ja kaikki tyrmistyivät. Hirveä, pitkällinen rätinä seurasi sitte. Tuntuipa ikäänkun taivaan kansi olisi kahtia revennyt ja hirmuinen rankkasade lankesi maahan.

En voi sanoa miten kauvan olimme tiedotoinna viruneet aitan permannolla, kun vihdoin Kölliskö hyppäsi ylös, huudahti kolkosti: "Missä on Mikko", ja kiiruhti paikalle, mihin oli nähnyt hänen kaatuvan. Muut kiiruhtivat perässä ankaraan sateesen sitä myöten kuin olivat ehtineet jälleen tietoisuuteensa.

Mikko makasi suullansa, jalat, kädet levällänsä ja tavaramyttynsä oli muutaman kyynärän päässä. Tapani tarttui hänen olkapäähänsä ja kohotti häntä, mutta ruumis oli kankea ja kylmä, ei karvanjuurikaan värähtänyt.

Kaikki olivat äärettömän liikutuksen vallassa. Kölliskön huulet värähtelivät ja kauhistuksen leima näkyi hetkisen hänen kasvoillansa, mutta kohta oli hän jälleen tavallisessa tyyneydessänsä.

"Kantakaa ruumis aittaan", lausui hän käskemään tottuneella tavallansa, mikä vaatimus olikin pian täytetty.

* * * * *

Siirrymme nyt noin kahdeksan kuukautta ajassa eteenpäin. Kaikki on nyt muuttunut. Viheriöitsevät Pohjolan lakeudet ovat saaneet tavallista vahvemman lumivaippansa, joka jo keväimen suoja-ilmoista on melkoisesti alennut. Lainehtivaa Pohjanlahtea sitovat vielä vahvat jääkahleet, mitkä viime pakkasista ovat saaneet sileän, lasikirkkaan pinnan. On eräs kevätaamu. Vinha tuuli vinkuu nurkissa. Talvi on vielä luonnossa. Mutta talvi näyttää olevan ihmissydämissäki. Kaikki on nyt muuttunut. Tuo rattoisa iloisuus, tuo pistävä iva ja tuo joskus liikanaisuuksiin asti menevä pilkallisuus on kokonaan meidän talosta hävinnyt. Sen lähteet näyttävät edellä kerrotun tapauksen perästä kerrassaan kuivuneen.

Kaurismaan Aappo, joka meillä nyt muutaman viikon on ollut heinän vedossa, kokee tosin vielä ylläpitää entistä rattoisuutta, mutta turhaan. Kun Kölliskön huulilta kerran on ilvehymy kadonnut, näyttää aivan mahdottomalta meillä enään minkään viehkeämmän elämän syntyminen.

Minun ei tarvitse tässä ruveta kertomaan sitä kauhistusta, minkä Mikon tapaturmainen kuolema koko talon väessä vaikutti. Tarpeetonta on kuvata isän surua, äidin lohduttomuutta, ja veljien katkeraa katumusta ja murhetta. Mutta aika kaikki parantaa ja niinpä olisi epäilemättä meilläki käynyt, ellei Tapanin lohduttomuus olisi tehnyt sen mahdottomaksi. Kun isä itki, kun äiti puolitiedotonna virui sängyssä ja kun muut veljet eivät näyttäneet katkeran surun ja katumuksen takia voivan mihinkään ryhtyä, silloin hääri Kölliskö levollisena kaikkialla. Niityllä johti hän työn kulkua kuten ennenki ja antoi kotona määräykset mihin toimiin oli Mikon hautajaisten suhteen ryhdyttävä.

Hautajaisissa surkuttelivat kaikki Mikon onnetonta loppua, lohduttelivat vanhempia ja ihmettelivät Tapanin tyyneyttä. Useampi vieras loi epäilevän silmäyksen häneen, kuten sydämettömään olentoon, jonka sydän ei nimeksikään ole murtunut tuosta kauheasta tapauksesta. Kukaan ei aavistanut, että tuon kylmän, tyynen ja kivikovan kuoren sisällä piili pahoin haavoitettu ja vertavuotava sydän. Kukaan ei käsittänyt sitä luonteen jäykkyyttä, jota ankarimmatkaan iskut eivät voi kohta murtaa. Mutta kun muutamia viikkoja kului, kun isä, äiti ja muut veljet olivat ensimäisestä lohduttomuudestaan tointuneet ja ryhtyneet jälleen tavallisiin toimiinsa, silloin alettiin Kölliskössä huomata yhä enenevää levottomuutta.

Usein seisoi hän akkunan edessä huulet suljettuina ja hautuumaalle päin katsellen tuntikaudet. Ruoka ei hänelle näyttänyt maistuvan ja hänen silmiinsä ilmaantui outo kiilto, jonka Leena selitti tulevan vähästä nukkumisesta, "sillä" -- niin vakuutti hän -- "nuoren isännän kamarista kuuluu liikettä usein kaiken yötä". Entisen ivan ja pilkallisuuden sijaan alkoi ilmaantua yhä karttuvaa ärtyisyyttä ja kiukkua. Ja nyt alkoi myöskin tapahtua sitä, mitä tähän asti ei vietä koskaan ollut tapahtunut, että muiden työhön lähdettyä jäi Kölliskö toimettomaksi kotia kaikeksi päivää.

Illallisessa perheneuvottelussa oli tullut päätökseksi, jotta heinät ovat nyt kierän jään aikana Lahdentakaa kotia vedettävät. Sen johdosta olisi jo ennen kello 4:jää koko talonväki liikkeessä, jotta ehdittäisiin käydä kahdesti päivässä tuon kolmineljänneksisen matkan päästä heinässä.

Sillä aikaa kuin miehet menivät hevoisia juottamaan ja häkkiä reelle köyttämään, laittoi vaimoväki kiireenkautta miehille ruokaa pöydälle. Pian olivat miehet toinen toisensa perästä vetäytyneet pirttiin. Simo viipyi vielä ulkona, mutta kun ei häntä alkanut kuulua, istahti Kölliskö pöydän päähän, painoi kätensä ristiin ja ryhtyi sen perästä ruokaan käsiksi. Muut miehet tekivät samoin. Pian tuli Simoki, asettui paikallensa pöydän ääreen ja arveli, että olisi parasta heittää Lahdentaka lähtö toiseen kertaan.

"Miksikä?" kysyi Tapani huolettomasti.

"Siksi että tuuli yltyy yhä ankarammaksi ja päällimmäinen jää on sileä kuin peili", vastasi Simo.

"Ei haittaa, onhan siellä ennenki kulettu tuulella, jos tuiskullaki", sanoi Kölliskö tavallisella päättäväisyydellään.

"Se on merkillistä, että sinun tahtosi se aina pitää tapahtua, olkoon se kuinka mieletön tahansa", sanoi Simo äkäisesti.

Tämä oli enempi kuin luvallista. Ei kukaan koskaan, eipä edes isäkään, ollut rohjennut noin julkeaa vastarintaa tehdä Kölliskölle. Sen tähden kavahti hän yht'äkkiä seisoalleen, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä säihkyivät vihasta. Kaikki kammahtivat säikähdyksestä.

"Simo", huudahti äiti, "kuinka rohkenet Tapania noin vastustaa".

"Luuletko sinä olevasi kaikkivaltias herra tässä talossa", sanoi Simo, nousten hänki äkkiä seisoalleen, "luuletko, että minä ikäni sinua rupean palvelemaan".

"Suus' kinni poika!" kiljasi Tapani ja löi raskaan nyrkkinsä pöytään sillä vauhdilla, että sirpaleet sinkoilivat pöydän laidasta ja ruuat lentelivät sinne tänne. Kaikki väistyivät pöydän luota, paitsi Simo, joka vihasta punottavin poskin potkasi lattiaa, ojensi jäntevän nyrkin Köllisköä kohden ja kiljasi: "lyö miestä, elä värkkejä;" mutta samalla tunsi hän kaksi vahvaa kouraa tarttuvan täyteläisiin vyötäisiinsä, jotka hänet äkki arvaamatta paiskasivat pöydän luota keskilaattialle ja hän kuuli Kaurismaan Aapon karjasevan:

"Minä en anna teidän tapella. -- Ja sinä, nuori isäntä, kuinka kehtaat pitää tuommosta elämää ja häväistä hyvän nimesi ja maineesi".

Tämän kuultuansa kavahti Kölliskö paikalleen pöydän päähän istumaan. Tämmöistä ei ollut hänelle koskaan ennen tapahtunut. Hän oli kymmenvuotiaaksi asti kasvanut suopean isän ja äidin ainoana poikana varakkaassa kodissa, jossa häntä kaikki olivat jumaloineet tavattoman aikaisin kehkeentyneiden luonnonlahjojensa tähden. Kukaan ei milloinkaan yrittänyt hänen tahtoaan vastaan tehdä, koska kaikki, mitä hän näki hyväksi vaatia, oli jokaisen mielestä niin sanomattoman viisasta. Vähän suuremmaksi tultuansa, kun hän alkoi talon töihin ryhtyä, kävi häneltä kaikki työ ikäänkuin itsestään, jotta hän jo kuuden seitsemän toista vanhana kysyi parrahimpia miehiä rinnalleen. Sitä paitsi harjaantui hän jo aikaiseen tarkaksi työnjohtajaksi, sillä olihan hän sekä luonteensa että kasvatuksensa suhteen ikäänkuin käskemään luotu. Sen lisäksi oli hän jo nuoruudestaan hankkinut itselleen melkoiset maanviljelystä koskevat kirjalliset tiedot.

Tällä luonteen etevyydellä oli hän jo aikaisin anastanut talossa ensimmäisen sijan, joten jokainen, vieläpä isäki, totteli häntä aivan huomaamattaan. Myöskin nuoremmat veljet tottelivat ikäänkuin itsestään Köllisköä, sillä olihan hän jokaisen mielestä melkein erehtymätön. Se tapahtui siis tänä päivänä ensi kerran että joku ihminen rohkeni sanoa hänen päätöksessään ei ainoastaan erehtyneen, vaan vieläpä siinä olevan aivan mieletöntäki. Ei siis ihmettä, että se hänen muutoinki kovin ärtyneesen mieleensä vaikutti noin hurmaavasti.

Mutta tässä tapahtui vielä muutaki Kölliskölle kovin odottamatointa. Kuka olisi voinut aavistaa, että häntä, joka käytöksessään oli aina ollut kylän nuhteettomin mies, häntä, jolle mielen tyvenyydessä ei vertoja tietty, että häntä nyt tuommoinen juopporenttu, kylän suurin tappelia ja irvihammas, kuin Kaurismaan Aappo, kutsuu tavalliseen järjestykseen hänen omassa kodissaan, nuhtelee häntä, muistuttaa häntä hyvästä nimestään ja maineestaan ja vielä päälliseksi tekee tätä -- sen kyllä Kölliskön tunto selvästi sanoo -- täydestä syystä ja pakosta.

Tämä kaikki yhteen laskettuna teki sen, että hän lamahti hermotonna ikäänkuin lankavyhti tuohon paikalleen istumaan; että hän vihasta, hävystä ja harmista ei edes silmiäänkään uskaltanut kohottaa.

Mutta hallitsemaan tottunut mies ei niin vähällä lannistu, Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä tarvitsi Kölliskö tyynnyttääkseen kiihtyneen mielensä.

"Menemme sitteki Lahdentaakse", sanoi hän muutaman minutin kuluttua, otti hevoskalut pirtin naulasta ja katosi ovesta. --

Simonkaan ei näyttänyt enään tekevän mieli uudistaa alettua vastarintaa, sillä edellisestä oli hän jo kyltin nähnyt, ettei Tapania ollut niinkään helppo kukistaa, ja kuka tietää, mitenkä olisi hänelle tässä taistelussa käynyt, jos ei Kaurismaan Aapon odottamaton tuuppaus olisi häntä noin selittämättömällä tavalla viskannut Kölliskön kynsistä, sillä vaikka oliki hän kylän väkevimpiä miehiä, ei hän kumminkaan olisi Kölliskön kynsissä paljon painanut. Kaikissa tapauksissa näki hän parhaaksi seurata Köllisköä ja muut miehet tekivät samoin.

Pian olivat hevoset aisoissa. Kölliskö hyppäsi häkkiin ja nuolen nopeudella kiiti hevonen pihasta. Muutamien kymmenien syltien päässä pihasta sai kuitenki Kölliskö asettaneeksi raivostunen hevosen ja seisotti sen.

Ankara vihuri kiepotti irtisaatua lunta sinne tänne. Kölliskö tähysteli taivasta kaikilta kulmilta ja näytti miettivän. Epäilemättä joku pieni olento kuiskasi hänen korvaansa, että Simo oli sittenki oikeassa. Mutta tunnustaako se, antaako perään, että hän olisi mielettömiä päättänyt? -- Ei sittekään.

"Pois alta!" huusi Kaurismaan Aappo.

"Aja yli!" huusi joku hänen edellään olevista rengistä.

"Palaapa Kyösti ja ota joku niistä vasta terotetuista rautakangista ja köysiä matkaan", huusi Kölliskö minulle.

Pian oli hänen käskynsä täytetty ja matkaa jatkettiin. Tuuli näytti yhä yltyvän. Tuskin olimme päässeet lahden rannalle ja Kölliskö, joka edellä ajoi, jäälle ehtinyt, kun virraa -- -- -- reki alkoi kierällä jäällä huilata tuulen matkassa ja pyöräytti hevoisen pään tuulta vasten.

"Tuule nyt, hyvä isä, revi kattoja ja kaada myllyjä, siispähän nuo köyhät työmies paratki työtä saavat", arveli Kaurismaan Aappo.

"Tuo tänne, Kyösti, se rautakanki", sanoi Kölliskö. Kangin saatuaan pisti hän sen tuulta vastassa olevaan torrakkovitsaan, tarttui toisella kädellään suitsiin, käänti hevoisen matkan mukaan, painoi toisella kädellään rautakankia jäätä vasten, jotta kangen kärki piirti jäätä. Näin ollen ei tyhjän häkin parraspuihin, rekeen ja mieheen vastaava tuuli saanut sitä voimaa, jolla olisi saanut rekeä virraamaan. Sitte käski hän ajaa kaikki hevoset rinnakkaa tuulen puolelle itseään ja niin sitä aika vauhdilla huilattiin tuon kolmea neljännestä leveän lahden yli.

"Konsti se on, joka pelaa", arveli Kaurismaan Aappo Kölliskön konstit nähtyänsä.

Ennen mainitun rantasauran luo päästyämme sitoi Kölliskö hevosensa sauran tukeen ja sanoi Kaurismaan Aapolle:

"Käännä hevosesi suojan puolelle!"

"Kyllä ymmärrän, kun äänen kuulen", arveli Aappo ja käänti hevoisensa sauran suojaan ja veti häkin aivan lähelle sauran kylkeä.

Muut miehet ryhtyivät tuulikkailla sukimaan lunta sauran päältä ja kyljiltä. Kölliskö pisti hangon sauran kylkeen, painoi sen varren häkinparraspuuta vasten ja hyppäsi parraspuulle. Kaurismaan Aappo hyppäsi niinikään parraspuulle, otti hangon, löi sen ylemmän sauran kylkeen, painoi hangon varren olkapäätään vasten ja yhdellä hyppäyksellä oli Kölliskö hangon varrella seisomassa. Siitä hän hätä hätää ylettyi sauran pielestä kiini ottamaan ja veti itsensä sauran päälle. Tämä ei ollut semmoisella myrskyllä pelkurin tekoa, mutta hyvin harjaantuneesti kiersi Kölliskö jalkansa tukevimman pielen pään ympäri ja alkoi syytää heiniä alas häkkiin, jossa Kaurismaan Aappo oli niitä vastaanottamassa. Ensimäiset heinät, mitä Kölliskö sai irti, sieppasi tuuli kohotetusta hangosta ja vei mennessään ympäri niittyä.

"Pieniä ne ovat silahkat joulukaloiksi", arveli Aappo, nähdessään ensimäisten heinäin lentävän, "koettakaapas, pysyttekö tuulen mukana".

Mutta pian harjaantui Köllisköki, hän ei enään nostanutkaan heiniä rintuuksesta ylös, irroitti vaan paikaltaan heinät ja pudotti niitä ylemmä nostamatta häkkiin, jossa Aappo oli niitä vastaan ottamassa ja polkemassa. Näin ollen ei tuuli kovinkaan paljoa heiniä mukaansa saanut, pian olivat häkit heinillä täytetyt, kun hankomiestä aina vähän päästä muutettiin.

Muut miehet sitoivat sillä aikaa täytettyjä heinähäkkiä köysillä toisiinsa kiinni, heittäen kumminki noin syllän verran itsekunki häkin toisestaan erilleen. Tämä tehtiin siinä tarkoituksessa, etteivät missään tapauksessa pääsisi heinähäkit menomatkalla toisistaan kovin kauvas erkaantumaan. Kun kaikilla hevoisilla oli määrä ajaa rinnakkaa jäällä, niin oli tarpeellista näin kuormat toisiinsa kiinittää, ettei hevosen pilttoutumisen eikä minkään muun syyn tähden pääsisi mikään kuorma toisista erkaantumaan, sillä silloin sen tuuli silmänräpäyksessä kaataisi ja tappaisi päällä olevan miehen. Mutta kun kaikki kuormat ovat kylki kyljessä kiini, syntyy siitä semmoinen paino, että on mahdoton ankarimmankaan tuulen saada pahasti rekiä virraamaan. Niin arveli Kölliskö ja siinä oliki hän oikeassa.

Muut hevoset olivat jo asetetut paikalleen riviin paitse nuori Raudikko, joka vielä seisoi sauran vieressä. Kaurismaan Aappo suki sen häkkiä ja Simo oli häkin päällä poleskellen viimeisiä irtaimia heiniä keulapajun alle. Samalla kaatoi tuuli mahineen pielen Raudikon selkään. Enempää ei tarvittu. Silmänräpäyksessä kiiti tuo pilttomus hevoinen jäälle. Simo keikahti seljälleen täytetyn häkin päälle.

"Pudota itses alas", karjasi Kölliskö.

Mutta siinä ei ollut aikaa. Virraa -- -- -- pani reki, surkea karjahdus kuului, häkki oli suullaan ja mies hävinnyt sen alle. Raudikko seisoi, merkillistä kyllä, ikäänkuin tuomittu paikalleen.

Pian oli miesjoukko kaatuneen häkin luona ja silmänräpäyksessä oli häkki viskattu paikaltaan. Simo makasi tunnotonna ja surkean näköisesti rutistettuna. Kämmen oli jäätä vasten, käsiselkä vääntynyt olkapäätä vasten, toinen jalka pahasti rääpsöllään, ja verta tulvaili sekä suusta että sieraimista.

"Minua onnetonta, nyt olen tappanut toisen veljeni", vaikeroi Kölliskö kokonaan murtuneena.

Mutta vielä kerran tyynnytti hän jättiläistahdollaan nyt kokonaan murtuneen sydämensä. Vielä kerran käski hän entisellä ryhdillään:

"Kantakaa Simo häkkinsä päälle, tuokaa kirves perältä ja lyökää sillä poikki nuo köydet, jotka sitovat Raudikon häkin sen rekeen, jotta saadaan siitä tyhjä reki. Jääköön häkki heinineen parempaa aikaa odottamaan. Ja sinä, Kyösti, otat Raudikon ja ajat tohtori R:n luo, hän on minun vanha tuttuni, sanot minulta terveisiä, selität asian ja tuot hänen omalla kuomillaan meille. Ja joudu!" silmänräpäyksessä tulivat hänen määräyksensä täytetyksi. Miehet huilasivat kotia kohden ja minä tohtori R:n luo.

* * * * *

Kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta päivästä. Runsaasti kolme vuotta. Se on niinkuin pisara meressä verrattuna ijankaikkisuuteen, mutta lyhyessä ihmiselämässä merkitsee kolmeki vuotta paljon. Ajan kiertelevät aallot ovat viskanneet minunki useoita penikulmia kodistani. Suvetar on levittänyt viheriän vaippansa yli armaan Pohjolamme, se on täplittänyt maan tuhatvärisillä, vasta puhjenneilla kukkasilla ja levittänyt virkistävät hengähdyksensä kaikkialle. Se on vapauttanut talven siteistä Oulujoen mahtavat aallot, jotka nyt vallattomasti tanssien kiiruhtavat syleilemään, suutelemaan rannan kukkaisia. Pohjolan kesäinen aurinko alkaa jo kallistua lännelle, puiden lehdet suhisevat nuoruuden tuoreutta ja koko Muhoksen kirkon kylän mahtava luonto lausuu Pohjolan suloutta.

On kesäinen sunnuntai-ilta, jolloin maanmieski saa hetken hengähtää ankarasta työstään. Ikäänkuin itsestään johtuu mieleeni kuvia menneiltä ajoilta. -- Mitähän siellä kotona nyt puuhataan? -- Kuinka paljo sentään ovat nuo olot kodissa muutamien vuosien kuluessa muuttuneet. -- --

Kun tuon onnettoman heinäretken perästä saavuin tohtori R:n kanssa kotia, oli Kölliskö menettänyt kerrassaan entisen ryhtinsä. Aivan hajamielisenä otti hän tohtoria vastaan ja johti hänet saliin, jossa tohtori riisui päällysvaatteensa. Sen perästä meni hän kohta sairaan tilaa tutkimaan. Simo makasi unennäön kaltaisessa tilassa. Huolellisen tarkastuksen perästä ilmoitti tohtori loukkaantumisen ei olevan hengen vaarallisen. Simo oli vaan saanut heikonlaisen tärähdyksen päähänsä, josta hän kyllä pian tointuisi. Mutta sen sijaan oli reisiluu taittunut, käsivarsiluun pää tunkeutunut kyynärluun ja värttinäluun väliin sekä rikkonut värttinäluuta, joiden vammain tähden sairas saisi maata useoita viikkoja. Nämät rauhoittavat tiedot annettuaan, ryhtyi tohtori särkyneiden luiden sitomiseen, jonka tehtyään hän tarkoin määräsi miten sairasta olisi hoidettava ja lähti sotiansa.

Mutta Kölliskö parka, häntä eivät nuo rauhoittavat tiedot näyttäneet paljon huvittavan. Hänen sydämensä oli kokonaan murtunut. Kun nuoruutensa rakkautta oli hänen täytynyt uhrata oman vitkastelemisensa ja valvattinsa vanhempain tyhmyyden tähden, oli hän vakavasti päättänyt erota maailmasta ja elää rehellisenä, vakavana ja kunniallisena vanhanapoikana, hoitaa suurellaista taloutta ja elämänsä lopulla antaa osansa siitä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.