Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KÖLLISKÖ

Kirj.

Kyösti [Juhana Kokko]

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja. Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.

Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä: "Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan korvakuulo ja silmänäkö.

Kirjantekijä.

Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi -- ei -- "meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä", kuten oli tapamme sanoa, Niin -- semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla. Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen himoruokaansa.

Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.

Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se, jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin sanotaan, "kaikilla aita matalin", eli niinkuin hän itse sanoi: "vaikka Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni".

Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä tästä virkistyisin".

Mikkoko se oli joka niin sanoi? -- Niin -- Mikkopa tosiaankin poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan loukkautuneena lisäsi: "Voi kun te olette viisaita".

Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.

"Ohoo! vielähän Mikkoki elää! -- Ethän vielä kuollutkaan! sairasta parkaa!" pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.

"Voi kun te olette viisaita!" vastasi tähän Mikko omituisella äänenpainollansa, otti työaseen ja ryhtyi työhön, vaikka tosin, -- siitä kumminki olivat kaikki yksimieliset, paitsi Mikko -- se oli sama josko hän oli matkassa tahi ei.

Olkoonpa vaan niin, ettei Mikon työ suurin elättänyt, mutta työtä sitä kumminki tehtiin ja tehtiin raittiisti. Meillähän olivat aina kylän rotevimmat rengit ja sitte niittyjätkät, nehän piti olla parasta maata, sillä Kölliskön tapa oli sanoa: "Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis".

Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin, heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika.

Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai sekä työn että pilkan sujumaan.

"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian seurata.

"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä tulijoille.

"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit.

"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät.

"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on kulkenut".

"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus.

"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä pitäisi terottaa".

Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik tik tik tik panivat terät.

"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin syödään".

"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata", vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin.

"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään".

"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään vinhemmin.

Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle kymmenen aikuista syömään.

Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä kaksikorvaisiin puutuoppeihin.

"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli Aappo.

"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut tekivät samoin.

Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? -- Ei kukaan syö kalaa, pannaan kalarasia kiinni".

"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se".

"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä kaloja käännellä ja koetti valita parasta.

"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo tavallisella pilkallisuudellaan.

"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus.

Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse Aappokaan ei joutanut häiritsemään.

"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja kuilasi sen tyhjäksi.

"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen.

"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin.

"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja Leena heitti kohta kaatamisen.

"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä, vieläpä kuorsauksiaki.

Silmätkäämme hiukan ympärillemme ystävien levähtäessä. Lännessä näemme aavan meren -- Pohjanlahden -- idässä sakean pajuvarvikon, pohjoisessa ja etelässä sakeaa niittyä niin kauas kuin silmä kantaa. Olemme siis keskisen Pohjanmaan heinävällä rannikolla.

Tahdotko nyt, lukiani, lähemmin tutustua veljieni sekä Kaurismaan Aapon kanssa. Saanko kunnian esittää ne sinulle.

Tapani, tuo pitkä, täysijäntereinen ja pyöreämuotoinen mies tuolla aitan nurkassa on vanhin veljeni. Huomaathan hänen kasvojensa piirteistä, että hän jo aikoja sitten on heittänyt viehkeän nuoruutensa. Hän onki kymmentä vuotta vanhempi ijässä seuraavaa veljeänsä ja on siis jo lähellä neljää kymmentä. Tapani, samoin kuin muutki veljekset, on naimaton; hän on oikein todellinen vanhapoika. Koskaan ei tiedetä hänen laiminlyöneen velvollisuuksiansa, eikä kahteenkymmeneen vuoteen -- niin ainaki Leena, tuo meillä ikänsä palvellut vanhapiika on minulle vakuuttanut -- ole meidän väkeä nähty tuntiakaan työssä ilman hänettä. Hänen voimiensa määrää, josta hän koskaan ei salli kenenkään edes mainitakaan, ei ole koskaan nähty, koska hän aina -- niin ainaki Kaurismaan Aappo on minulle sanonut -- on osannut viisaudella välttää niiden näyttämisen. Kerran, noin 15 vuotta sitte, oli kumminki Aappo, jota muutoin pidetään kylän väkevimpänä miehenä, saanut hänen sylipainiin, vaan kohta, kun hän laski kätensä Aapon selän taakse ristiin, oli hän painauttanut semmoisella voimalla, jotta Aappo luuli silmänräpäyksessä selkäluunsa poikki menevän, päästi aivan tahtomattaan semmoisen hätähuudon, jotta Tapanin oli asia hellittää, ja siihen jäi se taistelu, jota sittemmin ei ole uudistettu. -- Kirjojensa ääressä viettää hän kaikki lomahetkensä säännöllisesti. Monta sanaa ei kuule hänen päivän pitkään lausuvan, mutta niissä on kylläksi todistamaan hänen luihin ja ytimiin asti pistävää pilkallisuuttansa. Hänen silmäyksensä, hänen kaikki kasvonpiirteensä -- todistavat päättäväisyyttä ja älyä. Mistään uudesta aatteesta ei hän ota puhuakseen ennenkuin hän on sen perin pohjin ja kaikin puolin harkinnut ja siten muodostanut käsitteensä, mistä ei hän koskaan ole luopunut, ellei järkiperäisillä syillä ole sitä vääräksi näytetty. Päätöstään, enempi kuin lupaustaankaan, ei hän milloinkaan ole rikkonut. Pyhävaatteisinsa ei hän koskaan ole pukeutunut muulloin, kuin kirkkoon mennäksensä, ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Hän ei käy koskaan kylässä; ei edes lähimmässä naapurissakaan, enempi kuin pidoissakaan. Aina hän vaan köllistelee kotona, josta hänelle täydellä syyllä olemme antaneet tuon kauniin lisänimen -- Kölliskö. Tämä nimi on vaan meidän veljesten kesken, jota vastaan kaikki muut poikkeamatta nimittävät häntä nuoreksi isännäksi, eikä syyttäkään. Isäni on tosin isäntä ja sinä hän aikoo pysyäki "niin kauvan kuin peukalo liikkuu", kuten sanansa kuuluvat; mutta Kölliskö on kumminki meidän talossa kaikkivaltias herra. Milloinkaan ei hän tosin tee mitään isän ja meidän neuvoa kysymättä, mutta neuvottelu käy poikkeamatta seuraavaan tapaan:

"Mihin huomenna lähdetään", kysyy Kölliskö iltasella perheen keräyttyä isän ja äidin kamariin.

"En tiedä", vastaa isä.

"Olisi kaadettava se viimeinen heinikko takalolla", arvelee Aaro.

"Parasta olisi kumminki, jos ilma seisovaiselle näyttää, mennä huomenna lahden taakse", virkkoo Kölliskö, "takalon heinikon ehtisi jonaki sadepäivänä kaataa, kun ei käy etemmä meneminen".

"Sehän on viisainta", myöntää isä.

Kenelläkään ei tähän ole mitään muistuttamista, joten siis asia on päätetty.

Tapani on siis sekä luonteensa että tapojensa suhteen semmoinen, kuin vanhanpojan arvolle sopii. Mutta kerran on Köllisköki ollut nuori -- niin ainaki Leena on minulle kertonut. -- Silloin oli hän seudun iloisimpia ja nuorukaisseuroissa kaivatuimpia jäseniä.

"Hänen miehekäs ryhtinsä, hänen pilkallinen, mutta samalla leikillinen ja ystävällinen kohtelutapansa teki sen, että siltä tytöltä, jota nuori isäntä" -- niin kertoi Leena -- "pyysi purppuriin, ei suinkaan puuttunut iloisen naurun aihetta. Missä nuoriso oli ko'ossa, siellä oli aina nuori isäntäki siihen sunnuntaihin asti kuin..."

"Kuin mitä?" kysyin häneltä.

"Kuin ... vaan mitäpä siitä kertoisin, jos nuori isäntä sen saisi tietää, hän varmaan minun keppiselässä ajaisi kaikkoon ja se olisi minulle enemmän kuin kantaa voisin", sanoi Leena ääntään hiljentäen, jotta viimeiset sanat tuskin kuulla voin.

"Hän teidät ajaisi", sanoin kiihkeästi, "hän sen rohkeaisi tehdä, se on mahdotonta! Oi...!"

"Hän sen varmaan tekisi, jos sen tietää saisi", sanoi Leena järkähtämättömästi.

"Mutta, -- mutta mistä hän sen saisi tietää?" kysyin.

"Sinä, Kyösti, olisit ehkä paikalla valmis häntä sillä närsäämään", sanoi Leena.

"Minäkö? Olisinko hullu? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Oi kertokaa se minulle!"

"Tarkoitan sitä, että kun sinä tietäisit jotain nuoresta isännästä, niin olisit valmis jo kentiesi ensi ruoka-aikana maksamaan hänelle saman vuolisilla, kun hän sinulle sattuisi mainitsemaan jotain Järvimaan Ellistä, tuosta kasvavasta, koulun käymättömästä tyttö hempukasta, jonka mustan tummien silmien säkenöimisen sanotaan sinulle olevan auringonpaistetta. Mutta miksikä sinä punastut?" sanoi hän viime sanat pilkallisesti.

"Enhän minä punastu", sanoin, ja lisäsin niin pilkallisesti kuin se minulle Ellin nimen kuultuani oli mahdollista: "Ahaa, kyllä käsitän! Sepä taitaaki olla vallan romantillista, joku onnettoman rakkauden historia varmaanki. Kertokaahan se minulle! Minä lupaan, etten siitä ikinä virka kenellekään. En Leena! Minä lupaan sen, minä kunniasanallani vakuutan, ettei Kölliskö saa sitä tietää".

"Lupaatko?" kysyi hän, "ja pidät lupauksesi?"

"Olenko koskaan teitä pettänyt?" kysyin.

"Et ole, Kyösti!" sanoi Leena, "ja luotan siis nytki sinuun; olethan nuoren isännän veli ja voinet siis pitää lupauksesi yhtä hyvin kuin hänki. -- Niin -- hän, nuori isäntä, oli aina muiden mukana siihen asti kuin Järvimaan Annaa, Ellin äitiä, ensikerran kuulutettiin, sittemmin tuli hän kohta harvapuheiseksi ja jörömäiseksi, mutta entistäänki pilkallisemmaksi, eikä ole sen kovemmin käynyt muualla kuin kirkossa".

"Oliko Kölliskö rakastunut Annaan, kumma ettei sitä kukaan ole minulle sanonut", ihmettelin hämmästyneenä, "luullaanhan yleisesti, ettei hän koskaan ole kenestäkään huolinut, vaikka häntä sanotaan hyväinki käenneen".

"Niin luullaan", sanoi Leena, "ja niinpä minäki luulisin, jos en aivan sattumalta olisi tullut salaisuuden perille. Olimme näet päivää jälkeen Annan vihkimisen Järvimaan takalon uudismaalla muhoja hajottamassa. Selvään olin huomannut sen levottomuuden, sen sisällisen taistelun, mikä nuorta isäntääsi viime viikoilla oli vaivannut; eikä ihmekään" -- hän puhui tuskin kuultavasti -- "olinhan lapsena maannut samassa kätkyessä hänen kanssaan; olinhan sittemmin haukannut samaa leipäkannikkata; olinhan ryypännyt samasta särvinastiasta; olinhan paimentanut samaa karjaa; olinhan yhtä aikaa uudistanut kasteeni liiton ja vihdoin yhtä rintaa harjautunut kestämään työn kovimmat vaivat. Minäki olin nuori ja sillä ijällä joutua jokapäiväiseen yhteyteen moisen nuorukaisen kanssa kuin Tapani, se olisi liikanainen koetus, jos kenelle kahdeksantoistavuotiselle neidolle. Tiesin kyliä, miten mahdottomat haaveeni olivat, ja aina 24 vuoden ikään en niitä uskaltanut itsellenikään tunnustaa. Mutta kuu Tapanin kuva aina selvemmin sydämeeni kuvausi, ja kun vihdoin huomasin, mille uralle hänen elämänsä kääntyi, päätin minäkin viettää loput päiviäni samoin ja saman katon alla, kuin hänki. -- Mutta" -- sanoi hän säikähtäen -- "eihän minun sitä pitänyt kertoa. Muista, Kyösti, ettet virka näistä enempi.

"Niin -- kun olimme Järvimaan takalolla, huomasin, miten vaikeasti kävi nuoren isännän työn teko.

"Vihdoin paiskasi hän lapionsa ja käveli vallan ajatuksiinsa vaipuneena järvelle päin. Hetken päästä menin samaan suuntaan. Kun lähestyin järveä, kuului hiljaista puhetta sen rannikolta. Istahdin lähellä olevan pensaan taa. Selvästi erotin Tapanin äänen ja tunsinpa pian kumppalinki. Se oli Järvimaan Anna. Minä säpsähdin, kun kuulin Annan epätoivoisen äänellä lausuvan: sinua ja yksin sinua. Minä siirryin hiukkasen ja näin pensaan suojasta, miten Anna aikoi heittäytyä Tapanin syliin. -- Muista, että sinä olet toisen vaimo! sanoi Tapani kauhistuen ja torjui hänet ulomma.

"-- Minua onnetonta! virkkoi Anna epätoivosta vapisevana. Mitä olen tehnyt? Miksi, oi rakas Tapani, miksi et ennen sanonut rakastavasi minua?! Miksi annoit heidän kiduttaa minut miehelle, jota inhon? Pitääkö minun ijäksi erota sinusta? Oi pitääkö, Tapani?

"-- Ehdottomasti, lausui Tapani ja aikoi lähteä, en tietänyt sinua vastoin tahtoasi miehelään vaadittavan.

"Oi rakas Tapani! Älä heitä minua! huudahti Anna yrittäen tarttua Tapanin käteen, vaan tämä kauhulla syöksi hänet luotansa.

"-- Mitä on minun tehtävä? vaikeroi Anna. Emmekö voisi paeta kauvas, kauvas -- Amerikaan?

"-- Luulen, että isänmaani tarvitsee minut ja sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin salata ja kärsiä; salata rakkauttomuutesi mieheltäsi ja kärsiä onnettomuutesi, virkkoi Tapani ja läksi.

"Maailma pimeni silmissäni, sillä tiesinhän, että minunki arpani oli heitetty. Tuskin tajusin hiipiä Tapanin edellä pois; sen kumminki tein enemmän vaiston kuin järjen vaatimuksesta.

"Tapani tuli työpaikalle vasta noin puolen tunnin perästä -- joka minusta tuntui viittäki tuntia pitemmältä -- entistään levollisempana; eikä hän tästä levollisuudestaan ole sittemmin luopunut".

Leenan kertomus teki minuun vaikutuksen, jota ikinä en ole tuntenut. Vaivuin hetkeksi unennäön kaltaiseen tilaan. Minä näin Annan semmoisena, kuin olin hänet eilenki nähnyt, minä näin hänet semmoisena, kuin olin hänen nähnyt mennä vuotena; hän kuvausi eteeni semmoisena kuin hänet olin aina aikaisimmasta lapsuudestani muistanut. Minä näin hänet kalpeana, näin hänet vapisevana seisovan vihillä ja näin vihdoin sen kuvan miten hän mustan tummat epätoivosta säkenöivät silmänsä loi Tapaniin ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä järven rannalla; mutta oi! Se oliki -- Ellin kuva. -- -- Minä kuulin Annan ystävällisen äänen kyselevän minulta samaa, mitä hän eilen, mitä hän menneellä viikolla, mitä hän jo toista kymmentä vuotta sitte oli minulta joka päivä kysellyt: "Miten Tapani voipi; eikö hän jo rupea naimaan?" ja johon hän viime vuosina oli aina säännöllisesti lisännyt: "Olisi soma häntä vielä kerran nähdä, eikö hän jo ole hyvin vanhannut?" Minä kuulin sen epätoivosta vapisevan äänen, jolla hän järven rannalla huudahti: "Sinua ja yksin sinua;" mutta oi! se oliki -- Ellin ääni.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki nuo erilaiset valhekuvat vaeltaneet sieluni lävitse ja kohta olin jälleen selkeällä päällä.

"Nyt ymmärrän", sanoin Leenalle, "miksi Kölliskö aina unissaan valittaa, miten vaikea on salata ja kärsiä; mutta onhan Anna keveästi kantanut kuormansa, koska ei kukaan ole koskaan edes aavistanutkaan hänen olevan onnettoman aviovaimon".

"Sinä et tunne naisen sydäntä", virkkoi Leena vakavasti, "näyttää melkein siltä kuin meidät olisiki luotu vaan salaamista ja kärsimistä varten, näyttää myöskin siltä, kuin Jumala olisi antanut jalolle vaimolle sydämen, joka voi helpommin kohtalonsa kantaa, Tapanin tavoin maailmasta luopumatta. Anna on myöski jalo nainen -- muutoin ei Tapanin kaltainen mies olisi häneen niin lujaan kiintynyt -- ja hänellä on siis myöski voimaa salata ja kärsiä".

Mutta -- lukiani -- pitihän minun esittää sinulle kaikki veljeni. Tapani jo nostaa päätään ja katsoo kelloaan. Kohta on siis ruokatunti mennyt. Simo, tuo lyhykäinen, paksu mies tuossa keskilaattialla on 29 vuoden vanha ja Aaro, tuo pitempi hoikkasempi mies Simon pään pohjussa, on 24 vuoden vanha. He ovat kumpiki meidän kylän "polkkasia" poikia, he ovat oikein niinkuin sanotaan "etukärryn väkeä". -- Olenpa usein luullut näkeväni iloa ja tyytyväisyyttä hohtavan sen tytön kasvoista, jota Simo tahi Aaro on tanssipirtissä kättään ojentaen lähestynyt, sanoen: "Tulepa tyttö tanssiin". -- Samaa on Leenaki vakuuttanut huomanneensa.

Viimeisinä aikoina on näiden veljesten, Simon ja Aaron, välille pistäytynyt jotaki, en oikein tiedä mitä, joka on tehnyt heidän välinsä kylmemmäksi, kuin suotava olisi. En tiedä, olisiko Toisten Mari siihen syypää. Kauvan on jo kuiskailtu Simon likentelevän Maria; mutta Leena sanoo huomanneensa, että Mari tähystelee Aaroa lempeämmin, kuin veljen valvatille kentiesi olisi soveliasta.

Mikko riepu, tuo kalpea, rihanen nuorukainen tuolla oven pielessä, hänen sinä tunnet jo liian hyvin. Hän on nyt 22 vuoden vanha ja minä olen täyttänyt juuri 19 vuotta.

"Holoo", huudahtaa Kölliskö ja hyppää seisoalleen, "eikö jo pohjaa". -- Silmänräpäyksessä ovat kaikki seisapisteessä.

"Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis", arvelee Aappo, ottaa tuohisen tuosan ja pistää sieltä yhden nopan suuhunsa, useat miehistä tekevät samoin, toiset pistivät piippuun.

Kölliskö astui aitan ovelle, silmäsi merelle ja sanoi: "ohoo, jopa merivesi on solahtanut, paras kai on että menemme ja kaadamme heti tuon jalkaheinän, kun vesi on alhaalla. Simo, Aaro, Mikko ja Kyösti ottavat hevoset ja vedättävät heinät samalla kuivausmaalle, kun siitä olette ensin siirtäneet heinät perän ympärille, ne kai tämmöisellä poudalla jo ovat eilen aamusta asti kuivanneet ja sinä Aappo otat hangon ja nakkaat mennessäsi kuivausmaan heinät perälle".

Tuskin määräykset olivat annetut, kun jokainen oli jo niitä käytäntöön panemassa, marssien rantaa kohden. "Siinä pitää olla uho mies, joka viisikymmentä rukoa päivässä pielekseen pistää, vaan pitää olla raut'hanko", arveli Aappo, paiskasi hangon olalleen ja alkoi kävellä.

Kölliskö käveli Aapon rinnalla nyt, kuten ainaki, ajatuksiinsa vaipuneena. Aappo huomaa sen ja alkaa pilkkahymy huulilla laulaa:

"Ei saa antaa nuorella ijällä Surulle suurta valtaa.

"Etpä osaa tuota uutta laulua", sanoo hän Kölliskölle. Ja huomattuaan ettei hän sitä kuullut, sanoo hän uudelleen: "Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua", ja laulaa edelleen:

"Vaan antaa ilon leimahtaa, Kuin päivä pilven alta.

"Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:

"Siniset silmät ja sihkura hiukset Ne on minun kullallani; Ne on, ne on, ne on, ne on paremmat, Kun rakkaat vanhempani.

"Kuuletko sinä, nuori isäntä!" sanoo Aappo kovemmin.

"Mitä?" sanoi Kölliskö vaistontapaisesti.

"Etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:

"Maata oli vähän välimme Ja virran käypä koski; Taasenki muistui mieleheni Toi neito punaposki.

"Kuulitko sinä; etpä osaa tuota uutta laulua".

"Osaanpahan", sanoi Kölliskö yhä hajamielisenä.

"No laulapas". -- Kölliskö ei kuule. "Kuuletko sinä", karjasi Aappo.

"Mitä?" sanoi Kölliskö heräten.

"Laulapas, niinkuin minä laulan".

"Laulapas, sinä, niinkuin minä laulan".

"No miten?"

Kölliskö alkaa ilvehymy huulilla laulaa ja muut yhtyvät häneen:

"Semmonen talo, kun meidän talo, Joss'on kuusi renkii, Meill'on myllyt, meill'on sorvit, Jauhin saunan penkit".

Mutta nyt oli jo ehditty rantaperän luo, joka oli noin syltää leveä ja paria kymmentä syltää pitkä, sekä parin kyynärän korkuisten patsasten päälle aidaksista sekä pajun ja koivun risuista tehty lava. Syys- ja kevät-tulvain tähden täytyy näet perän olla noin korkealla maasta. Aappo paiskasi hangon perän viereen pystyyn ja arveli:

"Vain kuin mie olin ennen nuorra miesnä, niin kolmell' neljäll' hevosell' vejätettihin, viisill' kuusill' sapiloill' kannettihin; kolme syltää pitk' oli hangon varsi ja mie vielä kolme syltää perässä hyppäsin ja sentään huusin myötäänsä: tuokaat rukoja! tuokaat rukoja!"

Leikkiä lyöden, lauleskellen ja naureskellen kului päivä työn ankarimmassa kilvassa. Elokuun aurinko paahtoi kaiken päivää pilvettömältä taivaalta ja kun neljänaikusen jälkeen mentiin niskaan heiniä kokoamaan, mihin viileä tuulen henki taajan pensikon lävitse ei päässyt laisinkaan, niin teki se työskentelemisen sitäki tukalammaksi. Hikikarpalot vierivät jokaisen hiuksenki nenästä räykeässä päiväpaisteessa. Mutta tukalammaksi tekivät olon nuo lukemattomat pienet itikat, joita ilma oli puuronaan ja jotka tunkeusivat joka paikkaan saaden ihon semmoiseen poltteesen, jotta hammasta purren oli sitä kestettävä.

"Lähdetään jo pois täältä, en minä jaksa noita kärsiä; sokeaksihan tässä tulee", vaikeroi Mikko silmiään hieroen.

"Syövätkö hyttyset miehen verrakseen", sanoi Kölliskö pistävästi.

Mikko nakkasi haravan olalleen ja sanaa virkkamatta alkoi kävellä majapaikalle, johon Leena oli jo kappaletta ennen mennyt vellin keittoon; oltiin näet yökunnissa.

"No Mikko", huusi Aappo hänelle perään, "miestä päiväksi koiraa viikoksi".

"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko mennessään.

"Siirräppä hevoset", huusi Kölliskö Mikolle. Ne näet olivat sidotut aitan läheisyyteen pitkillä köysillä pensaisin ja saivat jyrsiä niin kauas kuin köyden pituus myönsi, vaan olivat luonnollisesti uutta ruokamaata saadakseen aina siirrettävät.

"Joko sieltä muut tulevat?" kysyi Leena Mikon aitalle tultua.

"En tiedä", vastasi Mikko vihaisen äänellä.

"Miksi sinä ennen muita pois tulit?"

"Olen jo tarpeeksi tämän talon työtä tehnyt".

"Mihinkä sitte aiot?"

"Meni mihin hyvänsä, kun en tässä ole kaikkein hassuna."

"Mitä ne taasen ovat sinulle tehneet?" kysyi Leena lempeästi.

"En ole nytkään koko pitkään päivään saanut yhtään ystävällistä sanaa", vaikeroi Mikko, "pilkka- ja pisto-sanoja saan kärsiä kaikilta, paitsi sinulta, omat veljeni hassuttavat minua edellä, muut perässä ja mistä syystä? Yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole luontoa heitä vastustaa s.o. maksaa pahaa pahalla".

"Eihän nuori isäntäkään sinua kiusaa".

"Ei! Hänen pistonsa käy kaikkein syvimmälle; vaan kyllä minusta pääsevät".