Part 3

* Kylmällä talvipäivällä kävi suutari N., joka myös vähää ennen oli saanut raatmannin kunnia-nimen, ylös alas pitkin Helsingin katuja, velkoaksensa suutarin töistä ansaitut, mutta vielä maksamattomat rahat. Ollen laiska maksaja, sai myös luutnantti H. nähdä raatmannin pulskeat kasvot. Tämän sisään astuessa, ei kuitenkaan H. noussut ylös mukavalta sohvaltaan vaan pitkitti, kirja kädessä, lukemistansa. Hieroen kylmiä käsiänsä sanoi raatmanni: -- "merkillisen kylmä ilma tänäpänä, herra luutnantti." -- Kuka käski teidän käydä ulos? -- muistutti tämä. -- "Tahtoisin maksoa niistä saappaista ja kalosseista, jotka minä joku aika sitte teille valmisten. Yhdessä maksavat ne vaan 10 ruplaa hopeassa." -- Maksakoot mitä hyvänsä; kahta siitä. Ei mull' ole mitään rahaa. -- "Koska herra luutnantti katsoo mahdolliseksi maksaa tämän velan?" -- En minä ole mikään tietäjä. -- "No, mutta miksi te siis ollenkaan tilaatte jalkineita, koskette näe taitavanne niitä milloinkaan maksaa?" -- Nyt nousi luutnantti ylös sohvalta, lähestyi raatmannia ja sanoi lyödessään kädet yhteen: -- Ettekös ole pentelen tyhmä nyt jälleen? Kuinka se sopisi, ja miltä se näyttäisi, jos kruunun upsieri kulta-kauluksella kävisi paljain jaloin?

Kovin häpeillään meni suutari tiehensä mutta totuuden arvoksi on toki sanottava, että luutnantti muutaman viikon jälkeen maksoi täyden velkansa.

51.

Keisari Joosef toisen hallitessa Itävallassa, oli Pyömissä perästyksiin katovuosia, niin että monella maamiehellä ei ollut leipää nälkänsä sammutteeksi. Joosef lähetti siis Pyömiin paljon viljaa ja muitakin ruoka-aineita ja matkusti itsekin sinne, katsoaksensa, oliko kaikki jaettu hänen määräämällä tavalla. Ilmoittamatta kuka hän oli, tuli keisari erääseen vähäseen Pyömiläiseen kaupunkiin. Ulkopuolella maaherran taloa oli paljon vaunuja ja rattaita viljaa täynnä; mutta talonpojat, joille ne kuuluivat, olivat kokoontuneet ja puhelivat suutuksissa keskenänsä. Keisari kysyen syytä tähän ruokottomuuteen, sai vastauksen: "tässä olemme vartoneet monta tiimaa, ehkä kotihimme on kahdeksan penikulmaa." -- Puhuvat totta -- lisäsi maaherran saapuvilla oleva sihtieri -- ja paitsi sitä ovat köyhät kaupunkilaiset myöskin jo monet tunnit saaneet vartoa viljan jakoa.

Keisari, ehkä pukunsa oli vallan yksinkertainen, meni nyt sisälle huoneeseen, käskein sihtierin herrallensa, jonka luona oli vieraita, ilmoittaa oudon tulleen. Nousi nyt tämä kahdenvälinen puhe:

_Maaherra_. Kuku te olette?

_Keisari_. Upsieri keisarin palveluksessa.

_Maaherra_. Millä taidan olla teille avuksi?

_Keisari_. Sillä, että te päätätte talonpoikain asian ja päästätte heidän kotiinsa. He ovat vartoneet kylläksensä.

_Maaherra_. Talonpojilla on hyvä aika vartoa; heidän varten en luovu huvituksestani.

_Keisari_. Mutta heillä on vielä noin kahdeksan penikulman matka kotiin ja heidän on jo ollut vartominen ylönpaltisesti.

_Maaherra_. Mitä teidän on tekemistä talonpoikien kanssa?

_Keisari_. Pitää oleman rakas ihmisiä kohtaan ja jättämän viattomia talonpoikia rasittamatta.

_Maaherra_. Teidän siivolliset nurkka-saarnanne eivät tähän sovi. Tunnen muutenkin velvollisuuteni.

Keisari ei enää voinut kärsiä alamaisensa, tuon korkean herran ylpeyttä ja kovaa sydäntä. Jalolla ruumiin käytöksellä sanoi hän nyt maaherralle:

-- Näen minä nyt itseni pakoitetuksi ilmoittamaan, että vilja ja sen jakaminen tästälähin ... ei enää kuulu teidän toimituksiinne. Kuuleppas ystäväni (keisari kääntyi sihtierille) -- sinun tulee nyt pitää kansasta huolta. Hamasta tästä hetkestä olet sinä tämän läänin herra. -- Mitä taas teihin, entinen lääninherra, tulee, arvaatte kenties, minun olevan keisarinne, joka tämän kautta eroittaa teidän virastanne.

Näin sanoen kävi keisari hitaisesti pois, jättäin tuon kovamielisen virkamiehen miettimään tuota syystä päällensä saatettua rangaistusta.

52.

* Ruotsin aikana oli usein, milloin katovuosia rasitti sitä maata, Suomessa hyvä tulo, niin että meidän maamme kutsuttiinkin Ruotsin jyvä-aitaksi. Ikivanhuudesta oli myös Suomalaisten olut kiitetty. Tuli toki kerran, kuninkaatar Kristiinan hallitessa, Suomeenkin suuri katovuosi. Valituskirjan tästä lähetettyä hoville, sanoi tuo sukkela mutta keviämielinen kuninkaatar naurahdellen: "Suomalaiset, mikä niillä hätänä; onhan heillä leipää ja olutta!"