Part 1

KOKKA-TARINOITA

Lukemisia Kansalle. N:ot 166-168.

Turussa, J. W. Liljan kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C. A. Sanmark.

Esipuhe.

Meidän tietääksemme ei vielä ole suomeksi ilmestynyt sentapaista kokousta, kuin tämä tästä lukialle tarjona oleva. Meidän käyttämämme nimitys, kokka-tarina, vastaa muukalaista sanaa: _anekdot_, joka tulee kreikan-kielestä, kussa _anekdoton_ merkitsee tosia tapauksia, sanoja j.n.e., joita ei vielä ole kirjoitettu, tahi joitten keksiäin nimiä joko ei tahdota, tahi ei enään taideta ilmoittaa.

Päivä päivältä on "anekdot" -sanan mieli laajentunut. Nyt tarkoitetaan sillä sanalla sekä kokka-puheita, että myös pieniä tarinoita, opettavaisia satuja j.n.e.

Kokka-tarinain jakaminen luokkihin (esim. ruhtinas-, pappis-, tuomari-, talonpoikais-tarinoihin) on monesta syystä sopimaton, välistä kenties loukkaavakin. Paras järjestys on tässä ei seurata mitään vakavaa järjestystä. Ne ovat verrattavat huonekaluihin, jotka, ehkei yhdistettyinä, kuitenkin täyttävät ja kaunistavat kamaria.

Usiat lukiat ehkä pitänevät muutamia ja montakin näistä tarinoista aivan halpoina; mutta meidän sopii sanoa: kuka voi kaikkein mieltä noutaa, ja viitata ensimäiseen tarinaa.

1.

Kuka voi kaikkein mieltä noutaa? Eräs hyväntahtoinen vanhus, jolla oli aasi myytävänä, otti kerran kanssaan noin 13-vuotisen poikansa lähimmäiseen kaupunkiin, jossa oli markkinat. Heille tuli ensin vastaan mies, joka sanoi: "voi, hölmöjä kun olettekin molemmat; tuolla astuu aasinne komeasti edellänne ja itse kuljette jalkasin!" -- Näistä nuhteista pani vanhus poikansa aasin selkään. -- "Hyi ... haasti toinen mies, heitä kohdaten ... sinä poika-lurjus joudut vissiin hirteen. Sopiiko sinun ratsastaa, samassa kun isäsi täytyy jalkasin käydä sun perässäsi?" -- Tuo vanha arrenteeraja, seuraten tätä neuvoa, käski poikansa astua alas, ja hyppäsi itse aasin selkään. -- Nyt tapasi heitä kunniallinen vaimo markkinoille mennessään ja lausui surkeillen: "voi, vanhus, sun sydämessäsi ei lie sääliä; sun lihava ja laiska ruumiisi lojottelee tuolla juhdan selässä, milloin tämän pienen poikarukan täytyy tallata polviin saakka kurassa, työlästi voiden vetää jalkaa jalan eteen." -- Hiljaisesti otti vanhus nyt pojan takansa aasin selkään. -- "Kuuleppas, vanha veitikka ... huusi nyt eräs ruvan-kauppias, joka hetken perästä tuli näkyviin ... saisinko kysyä teiltä kysymyksen, ystäväni, onko tämä juhta teidän omanne?" -- "Kyllähän se niin on", vastasi vanhus. -- "Totta jumal' avita, taitaisi ajatella pahaa teistä, koska panette niin raskaan taakan nuorelle luontokappaleelle. Kaksi pulskasta miestä yhden aasirukan selässä!" -- Tuo hyvä-sydäminen äijä tuli nyt vasta oikeahan pulaan; hän tahtoi voimansa jälkeen olla kaikkien naapuriensa mieleen, ja näki nyt, ettei hän saanut ajaa aasiansa edellänsä, eikä itse eikä poikansa istua sen selässä, eivätkä molemmat yhdessä. Pitkän miettimisen perästä löysi hän toki neuvon, noutaaksensa jokaisen mieltä. Hän sitoi köydellä aasin jalat yhteen ja nyt kantoi isä poikanensa tuon kumotun aasin kangella kaupunkiin päin. Ehkä taakka oli jotenkin raskas, ehtivät he vihdoin sen sillan tykö, jonka korvalla parhaimmat markkinat vietettiin. Markkinaväki, nähdessänsä tämän kummallisen kometian, purskahti yhteiseen nauruun ja huutoon. Ehkä vanhus luonnostansa oli sangen kärsivällinen ja hiljainen, ei hän kuitenkaan enää jaksanut kärsiä tätä viimeistä solvausta. Närkästyksissänsä heitti hän aasinsa sillan ylitse virtaan ja kävi taas kotiinsa toimituksiansa toimittamaan.

2.

Eräs sultaani, huviksensa kävellen, huomasi munkin istuvan tien ohella, ihmisen pääkallo kädessänsä. Havaitsematta majesteettia, katseli tuo kunnianarvoinen vanhus sangen vakavasti kalloa, ja näkyi olevan syvissä ajatuksissa. Noja olonsa ja koko tilansa hämmästytti sultaania, joka läheni kysyen, miksi ja mistä syystä hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin. "Herra keisari -- vastasi munkki -- tämä ihmisen pääkallo näytettiin minulle tänä aamuna, ja siitä hetkestä olen turhaan yrittänyt saamaan ilmi, kuuluiko tuo kallo aikanansa mahtavaiselle ruhtinaalle, niinkuin Te olette, herra keisari, vai kuuluiko se semmoiselle köyhälle munkille, kuin minä."

3.

Eräs vähäsen kaupungin seppä Spaniassa murhasi miehen ja tuli siis hirteen tuomituksi. Kylän parhaimmat talonpojat toinen toiseensa yhdistyneet, tulivat nyt pormestarille pyytäin, että seppä saisi jäädä rankaisematta, siitä syystä, että hän oli kaupungin ainoa seppä joka osasi hevoisia kengittää, parantaa pyöriä j.n.e. Mutta pormestari sanoi: "millä tavalla lie minun sitten mahdollista lakia täyttää." Eräs maa-kyläläinen vastasi: "herra, kaupungissamme on kaksi kankuria, niin vähäisessä paikassa on yksi kylläksi, hirtä toinen!"

4.

* [Tällä tähdellä merkityt, alkuperäiset tarinat koskevat Suomalaisia.] Mainio kemian provessori P.A. v. Bonsdorff (k. 1837) oli sangen nirso ja arka ruvanlaitoksessa. Kulkeissansa Saksassa tuotiin ravintohuoneessa hänen eteensä lautaellinen voita, jonka joukkoon oli päässyt ihmishiuksia. Ensin vihastuen leppyi hän pian ja sanoi naurahdellen: "tuokaat toinen kerta mulle voita eriksensä ja hiuksia eriksensä, että sitten saan sekoittaa niitä yhteen, mieltäni myöten."

5.

* Eräs yliopistolainen, joka oli viettänyt iltansa iloisten kumppanien parissa, kävi yösydännä koppaamaan pakarin ovelle. Kun pienet koppaukset eivät auttaneet, koputti hän koputtamistaan, kunnes pakari, vielä unen huumeissa, aukasi oven ja kysäsi vihaisella äänellä, mitä tuo outo tahtoi. -- Pakari, onko teillä nuorta nisuleipää? -- "On kaiketi", -- vastasi pakari paljon leppynynnä. -- "Kiittäkäät Jumalaa siitä onnesta" -- sanoi yliopistolainen ja meni tiehensä.

6.

* Maantien ohella pieksi mies kovasti poikaa. Eräs sivuitse kulkija jalka-mies kysäsi: "miksi hakkaatte poikaanne niin tylysti?" -- Toinen vastasi: "hän ei ole poikani, on vaan orpanani, joka on pariksi päiväksi tullut maalle, huvittamaan itsiänsä."

7.

Millä tavalla rikastuu kauppamies? Tanskan kuningas Fredrik IV matkusti kerran vähäisen kaupungin läpitse, jossa kuuli paljon puhuttavan eräästä kauppiaasta, joka vähään aikaan oli koonnut paljon tavaraa. Hän oli ensin pitänyt rihkama-kauppaa, mutta sitten ruvennut vilja-kauppiaaksi. Kuningas, jonka teki mieli tuntea semmoista miestä, kutsutti hänen tykönsä ja kysyi millä tavalla hän oli ajannut asiansa, tullaksensa rikkaaksi niin lyhyellä ajalla niin vähäisessä kaupungissa. Kauppias vastasi, että hän kauppa-puuhissaan oli seurannut vaan yhtä ohjetta, josta hänen väkisinkin oli rikastuminen rikastumistaan. Tämä ohje neuvoi: "osta kalliilla hintaa ja myy halvalla!" -- Kuningas muistutti: "jaa, mutta sillä tavoin on teidän köyhtyminen." -- "Ei totta, herra kuningas", vastasi kauppias, "tämä on kauppamiehelle ainoa keino vaurastumiseen. Ruvetessani viljakauppahan, ostin parahimmat sortit, antaen tynnyristä killinkiä enemmän kuin toiset, ja möin jälleen tynnyrin killinkiä vähempään, kuin muut. Tulin siitä tutuksi, että minulta saatiin parhaimpia viljasortteja halvimmalla hinnalla; kaikki kävivät kauppaa minun kanssani niin että melkein koko viljakauppa vetäysi minun aittahani. Toivoin vaan 6 sadanneksen voittoa kuin muilla oli 12, mutta kuitenkin voitin minä 72 sadannesta vuoteeni, koska minä jo kuukauden sisällä sain ostetut tavarani myydyiksi. Tuo pikainen ja suuri kaupan kulkuhan siis minua rikastutti." -- "Oikein, vallan oikein", sanoi kuningas, "mutta ettekö pelännyt toisten kauppamiesten lainaavan teiltä oppianne?" -- "En, herra kuningas; olin vakuutettu, että he, seurataksensa esimerkkiäni, olivat aivan ahneet ja tyhmät."

8.

Pröyssin kuninkaan Fredrik toisen aikana eleskeli Berliinissä kraatari, joka ilmain ja säiden ennustuksista oli tullut vallan mainioksi. Saatuansa tiedon tästä, kutsutti kuningas kraatarin linnaan. Vapisten tunnusti prohveetta, että hänen veljensä (siihen aikaan tähtitiedon prohvessori Berliinissä, ja opiltansa mainio) joka toinen viikko antoi painattaa sään ennustuksia 14 päiväksi. Kraataria oli veli pyytänyt viemään käsi-kirjoituksen pränttiin. Hänellä oli tapana katsahtaa kirjoituksen läpi ja sitten ennustaa perin-vastoin sitä. -- "Siitä tullee siis", lisäsi kraatari -- "että minä tavallisesti ennustan totta, kun veljeni ennustukset useimmasti menevät tuuleen." -- Kuningas nauroi sydämmestään kraatarin syvämielisyyttä, antoi hänelle lahjan ja myös armollisen luvan vastakin pitkittää syrjätoimitustansa säiden ennustajana.

9.

* Suomen talonpoika on, monien avujensa keralla, valitettavasti, sangen taipuvainen lainkäymisiin ja riitoihin, usein niin vähäpätöisistä asioista, että itse voittajakin tule tuhlaamaan aikansa ja rahansa, jotka hiljaisesti vierivät asianajajain eli alvokaatein plakkariin.

Aikanansa eli maamittari, joka huvittavain tapainsa ja monen kokka-puheensa varten sai lisänimen: Hullu-Heikki. Jakaissansa tilukset kahden talonpojan välillä, tuli toinen hänen tykö ja sanoi, näyttäin kartalla.

-- Jos te jaatte niin, että minulle tulee osaksi tuo pelto-palanen, ehkä se ei ole kahden tynnyrin alan maata suurempi, maksan minä teille sata riksiä.

Maamittari silmäillen karttaan vastasi:

-- Anomukses, Tervonen, on kartan jälkeen likimittäin vilpitön. Annan siis sen pelto-palasen sinulle.

Maamittarin pitäissä sanansa, sai hän myös Tervoselta luvatun makson. Mutta Tervosen naapuri, Yrjölä, ei saanut mieleensä, tämän asian oikein käyneen, jonkatähden lähetti valituskirjan asianomaiselle oikeudelle. Oikeus, nähden valituksen ei juuri perättömäksi, lähetti toisen maamittarin tutkimaan jakoa. Tämä uusi jakaja päätti asian tuiki toisin, niin että Yrjölä sai pelto-palansa takasin. Kun tästä päätöksestä ei enää kelvannut aplierata, tuli Tervonen vihastuneena ja murheellisena Hullu-Heikin tykö, ja pyysi sata riksiänsä takasin. -- "Kuules, Tervonen, etkös sinä luvannut minulle sata riksiä, jos minä sinulle antaisin tuon pelto-kappaleen. Minä jaoin sen sinulle; enkö minä puolestani sitä sinulle antanut? Mutta sinä, miks' ett'et pitänyt sitä?"

10.

Eräs nälkään nääntyvä herrasmies silmäili ravintohuoneessa ruokalistaa. -- Kuuleppas poika -- huusi hän passarille -- mitä maksaa lihankaste? -- Kaste saadaan maksotta. -- Entäs leipä sitten? -- Saadaan myös maksotta. -- Passari, tuo minulle siis kastetta ja leipää!

11.

Ranskan kuningas, Henrikki IV oli luonnoltaan säästävä, eikä käyttänyt rahaa turhuuksiin, vaan valtakunnan ja alamaistensa hyödyksi. Kerran näytti itsensä kuninkaalle mies, joka sanoi voivansa syödä niin paljon kun kuusi tavallista miestä. Tämä suuri syömäri toivoi, kuninkaan mieluisestikin antavan jonkun lahjan suojellaksensa niin merkillistä miestä. Henrikki, joka jo ennakolta oli kuullut puhuttavan tästä ankarasta ahmatista, kysyi häneltä, oliko tosi, että hän taisi syödä kuuden kanssa kilpaa. -- On, herra kuningas -- vastasi ahmatti. -- Ja sinä teet työtä samassa määrässä? -- Teen niin paljon työtä kun joku toinenkin samassa ijässä ja voimassa. -- Mene hiiteen, lurjus -- sanoi kuningas -- jos valtakunnassani olisi kuusi semmoista ihmistä kun sinä, antaisin teidän kaikki hirttää. Senkaltaiset ahmatit pikaisesti hotkisivat suuhunsa koko valtakunnan.

12.

Keisari Kaarlo V oli metsästäissä eksynyt, mutta huomaten töllin likellä, astui hän sisään levätäksensä muutaman hetken. Siellä näki neljä miestä makaavan pitkinä, ikäänkuin syvässä unessa. Yksi nousi toki ylös, ja sanoi lähestyen keisaria: "unessa näin minä velvollisuuteni olevan ottaa teidän kellonne." Ja hän ottikin sen. Toinen, sanoen unessa nähneensä, että oudon päällystakki olisi hänelle hyvin sovelias, otti keisarilta takin. Kolmas otti häneltä rahakukkaron. Neljäs vihdoin pyysi anteeksi, jos hän tutkistelisi kaikkia oudon vaatteita. Tutkiessaan havaitsi kaulassa vähäiset kultakäädyt, joissa rippui hopiainen pilli. Rosvon tahtoessa näpistellä nämät kalliit kalut, sanoi keisari: "mutta ennenkuin viet minulta tämän pillin, tahdothan tuntea sen avut." Samassa puhalsi hän pillillä. Ystävät, jotka etsivät keisaria, kuulivat soiton, riensivät tölliin ja jotenkin hämmästyneinä näkivät keisarinsa puolialastomassa tilassa. Havaiten itsensä jo olevan turvassa, sanoi keisari heille: "katsokaat näitä hyviä miehiä, joista jokainen on nähnyt unta, juuri mieltänsä myöten. Mutta nyt on minun vuoroni nähdä unta." Muutaman hetken miettien itseksensä, sanoi Kaarlo: "minä keisari olen nähnyt sen unen, että kaikki nämät neljä pitää hirtettämän." Kohta hirtettiin net myös töllin viereen.

13.

* Eräs talonpoika tuli liki-asuvaisen lakimiehen tykö, sanoen tulleensa suureen pulaan onnettomasta, äsken tapahtuneesta kohtauksesta. -- "Yhden teidän häristänne on minun sonnini pahasti puskenut. Olisin iloinen, kun saisin tietää, minkä palkinnon saisin tarita." -- "Te olette kunnian mies, sanoi alvokaatti -- ette suinkaan pidä sitä sopimattomana, jos minä toivon teiltä toisen härjän, haavoitetun siaan." -- "Tämä ei ole muuta kun oikein, mutta -- huomasi talonpoika -- kuinka olen sanonut? Todella sanoin väärin, teidän sonninnehan se oli, joka puski minun härkäni kuolijaksi." -- "Onko niin", haastoi alvokaatti -- "tämä tekee asian toiseksi. Minun täytyy likemmin tiedustella koko seikka, jos..." -- "Mikä jos? -- katkaisi talonpoika hänen puhettansa -- koko asia olisi tullut päätetyksi ilman tuota sanaa jos, kun vaan te herra sihtieri oisitte yhtä valmis antamaan toisille oikeutta, kuin olette sitä toisilta vaatimaan."

14.

Kuolemasta ei mihinkään pääsee. Kauppamies merimatkalla kysyi kipparilta, mihin tautiin tämän isä oli kuollut. Kippari vastasi: "isäni, iso-isäni, ja iso-isäni isä hukkuivat kaikki mereen." -- Noh -- arveli kauppias -- ettekö te ole pelvossa, saadaksenne saman lopun? -- "Saisinko kysyä -- tuumasi kippari -- mihin tautiin teidän isänne, iso-isänne ja iso-isänne isä kuolivat?" -- "Kaikki kuolivat he vuoteellansa." -- "Hyvä -- vastasi kippari -- mutta kuinka minä siis pelkäisin purjehtimista enemmän kun te pelkäätte yösiaanne?"

15.

Eräs aatelismies söi illallista vähäisen kaupungin ravintohuoneessa. Atrian jälkeen kysyi ravintolan isäntä, oliko ruoka oudon mieleen; "ruvanne oli oiva", vastasi aatelis-mies -- "olen saanut semmoisen ehtoollisen, kun ei muu mies koko valtakunnassa." -- "Toki paitsi pormestaria" -- lisäsi isäntä. "Paitsi ei ketään", sanoi aatelismies. -- "Teidän täytyy toisista eroittaman pormestarin." -- "En viitsi", vastasi aatelismies. Lyhyesti sanottu, heidän riita tuli niin kuumaksi, että isäntä (joka oli raatmanni, ehkei viisaudeltaan Solonin eli Lykurgon vertainen) veti vieraansa pormestarin eteen. Tämä, jonka järki oli tarkasti tasakorkoinen raatmannin järjen kanssa, puhutteli outoa pöyhkiästi: "jo ikivanhoista ajoista on tässä kaupungissa ollut tapana, eroittaa pormestari muista ihmisistä, niin että jokaisen, muista puhuttuansa, täytyy lisätä: paitsi herra pormestaria. Rikos tätä tapaa vastaan sovitetaan yhdellä ruplalla." -- "Hyvä -- sanoi aatelismies -- tuossa on rupla, mutta tahdon tulla hirtetyksi, jollei tuo vanhus, kuin saatti minun tänne, ole suurin narri koko kristikunnassa, paitsi teitä, herra pormestari."

16.

Nuori, korkeasukuinen herrasmies oli äsken palannut matkustuksistansa ulkomailla. Olihan hänellä sama tapa, kuin useimmin muillakin matkustelijoilla -- kaunistaa totuutta mielijohteen kukkaisilla. Kerran jutteli hän noista monista lahjoista, joita oli muistoksi saanut ulkomaan ruhtinoilta. Eritoten ylpeili hän, haastaen saaneensa muhkiat suitset ranskan kuninkaalta. "Ne ovat somasti koristetut kullalla ja kalleilla kiveillä, enkä tiedä, raskinenko panna ne hevoseni suuhun. Kuinka minä parhaimmin käyttäisin niitä?" -- lisäsi hän kääntyen harmaapäisen upsierin puoleen. -- "Pistäkäät, herra paroni, suitset omaan suuhunne" -- vastasi tuo harmaapäinen kunnioitettava vanhus, jonka mieleen lörpötys, kerskaus ja valhe ei laisinkaan ollut.

17.

* Turussa kiitti leveäpuheinen kauppias Pietarin kaupunkia ja kaikkia sen komeuksia. Kuin hänen puheensa ei ollut juuri viisaasti asetettu, eikä aina soveltunut yhteen totuuden kanssa, rohkeni eräs tähän asti ei havaittu, selvästi puettu herra (joka kauvan aikaa oli asunut Pietarissa) kysyä. "onko herrani sitten ollut Venäjän pääkaupungissa?" -- "Itse en ole ollut Pietarissa, höpisi toinen, mutta minulla oli veli, jota aina makiasti halutti sinne päästä."

18.

Venäläinen kreivi, joka oli pitkällä matkalla, jäi kerran yöksi köyhän Ostiaakin majaan. [Ostiaakit ovat suvultansa Suomalaisia ja asuvat Siberian avarassa maassa ja ovat kaikki niiltä harvoilta matkustavaisilta (esim. meidän Castrén vainaalta), jotka tervehtivät Siberian erämaata, kiitetyt rehellisyydestänsä.] Tulevana päivänä hän kadotti rahakukkaronsa, jossa oli sata ruplaa. Ostiaakin poika, joka metsästi jotenkin kaukana majasta, löysi rahakukkaron, mutta jätti sen paikallensa. Isän käskystä peitti hän sen lehdillä ja risuilla, säilyttääksensä sen siksi että kenties omistaja ilmaantuisi. Kolmen kuukauden jälkeen kreivi palaten ajoi jälleen saman Ostiaakin luo. Sattumalta tuli myös puhuneeksi kadonneesta kukkarostaan. Talonpoika, joka nyt vasta tunsi hänen, huusi ihastuen: "Olitko siis sinä se mies, joka kadotit tuon rahakukkaron? Poikani saa tulla näyttämään sinulle, missä se makaa, niin ettäs saat ottaa sen ylös omin käsin."

19.

* Eräs herrasmies, jota halutti, itsellensä ja muillekin huviksi, ostaa puhuvaista papukaijaa, meni, ennen Turun suurta paloa, kauppapuotiin, jossa oli myytävänä näitä eläviä kylläkin. Tutkiessaan papukaijoja, tuli hän juuri ihastuksiin heidän viisaasta puheliaisuudestaan; mutta havaiten yhden, joka oli ääneti, sanoi hän: "kuules, seuraa vihaava herra, miks'et sinä mitään haasta?" -- Ajattelen sitä enemmin -- vastasi tuo viisas papukaija. -- "Oh merkillistä", sanoi herrasmies kauppiaalle, "mikä on linnun hinta?" -- "Viisikymmentä riksiä." -- "Mieluisesti maksan minä sen rahan. Olen iloinen tästä kaupasta." -- Läksipä sitten kotiinsa, lujasti luullen, tämän papukaijan osaavan ihmeitäkin jaaria. Mutta, koko kuukauden kuluttua, lintu-parka ei osannut muita sanoja lörpöttää, kuin vaan nuot ikävät: "ajattelen sitä enemmin." -- "Voi sinua rukkaa", sanoi herra, "sinä olet vaan hassu, mutta suurempi hassu olen toki minä, koska vaan yhdestä sanasta määräsin arvosi."

20.

Lintuen kieli. Sulttaani Mahmud oli ulkonaisilla sodillaan ja kotoisella hirmuvallallaan, täyttänyt Persian hävityksellä ja raunioilla. Tämän suuren ruhtinaan visiiri lausui kerran, että hän jo nuoruudessa oli eräältä viisaalta vanhukselta oppinut lintuen kielen, niin että kohta linnun suunsa avatessa, ymmärtäisi visiiri selvästi mitä se sanoi. Iltana, visiirin sulttaanin parissa palatessa metsästämisestä, näkyi kaksi pöllöä, rauniolla kasvavan puun oksilla. Sulttaani sanoi: "mieluisesti tahtoisin tietää, mitä nämät rumat linnut nyt puhelevat keskenänsä; kuultele nyt ystäväni ja anna sitten minulle tieto." -- Visiiri läheni puuta ja oli tarkasti kuultelevanansa lintujen puhetta. Palattuansa sanoi hän: "herra sulttaani, olen kyllä osittain havainnut lintuparin keskinäistä puhetta, mut en tohdi sitä jutella." Sulttaani ei tytynyt semmoiseen vastaukseen vaan käski visiirin sana sanalta selittää kaikki, mitä muisti. -- "Saan sitten sanoa selvän totuuden, mut älkäät vaan vihastuko, herra sulttaani! yhdellä näistä linnuista on poika ja toisella tyttö. Nämät nuorukaiset miettivät nyt aviota keskenänsä. Pojan isä sanoi tytön isälle: 'Rakas veljeni, suostun minä tähän avioliittoon, jahka sinä morsiuslahjaksi annat tyttärellesi viisikymmentä tuhaksi palannutta taloa.' -- Tähän vastasi tytön isä: 'viidenkymmenen talon siaan annan minä vaikka viisisataa. Suo Jumala pitkä elämä Sulttaani Mahmudille; hänen hallitessa, totisesti ei puutu poltettuja kyliä!'" -- Historia sanoo tämän sadun niin liikuttaneen Sulttaanin sydäntä, että hän uudesti rakennutti kaikki hävitetyt kylät, ja siitä asti aina piti huolta alammaistensa edusta ja onnesta.

21.

* Kuusi vuotinen lapsi, joka oli kiitetty sukkelista vastauksista, kutsuttiin kerran pitoihin, vierasten iloksi ja hämmästykseksi. Eräs herra korkeasta säädystä näytti pojalle saksan-omenan, luvaten hänelle sen, jos tuo piskuinen osaisi vastata tähän kysymykseen: "missä on Jumala?" -- Poika vastasi: "sanokaat, missä Jumala ei ole, ja minä annan teille kaksi omenaa."

22.

* Laki-pöydällä valansa tekevä värjäri nosti jo sinisen kätensä, mutta palautettiin tuomarilta, joka sanoi: riisukaat sormikkaanne, ystäväni! -- -- Ottakaat silmälasit, herra tuomari! vastasi värjäri.

23.

Kaksi vanhaa toveria, joista toinen kauvan oli ollut ulkomailla, kohtasivat kerran toinen toisensa. Noh, kuinkas sinä jaksat, sanoi Matti. -- Aivan hyvin -- vastasi Heikki -- olen nainutkin poissa ollessani. -- Onpa se hyvä uutinen. -- Ei niinkään hyvä, sillä valitsin pahan ja ilkeän. -- Olet siis surkuteltava. -- Tuskin, sillä vaimoni toi myötänsä kaksi tynnyriä kultaa. -- Oletpa siis rikas. -- En kovin rikas, sillä vaimoni rahalla ostin minä suuren lauman lampaita ja ne kuolivat kaikki ruttoon. -- Olethan toki todella surkuteltava. -- En vaan niin surkuteltava, kuins luulet, sillä pelkistä nahoista voitin enemmän kuin lammasten hinnan. -- Sillä tavalla olet saanut aivan hyvän palkinnon. -- En vaan, sillä taloni ja tavarani hävitti tulipalo perinpohjin. -- Voi, voi, tuo oli todella kamala tapaus. -- Ei ylen kamala, sillä samassa kuin talo, paloi myös ilkeä vaimoni.

24.

Ranskalainen kauppias matkusti pohjois-Amerikan sisämailla. Siihen aikaan (v. 1800) oli siellä paljon soita, jotka sivistys ja ahkeruus meidän aikanamme suuremmaksi osaksi on muuttanut hedelmällisiksi. Matkustavaisen hevonen vaipui hyllyyn, jonkatähden kauppias, nähden mahdottomaksi saada sitä ylös, otti kuorman sen seljästä. Kantaen itse tämän raskaan taakan, tuli hän kovin voivuksiin ja oli jo jättämällään kaikki, paitsi rahansa, koska näkyi Intialainen hevosen selässä. Tämä säälien matkustavaisen surkeata tilaa, käski hänen taakkanensa astua ylös hevosen selkään ja sillä tavalla tulivat molemmat, ehkä matka oli pitkä, toki vähitellen erääseen kaupunkiin.

Nyt arveli tuo kiittämätön kauppias helposti voittavansa hevosen siltä tyhmältä Intialaiselta. Tämän maatessa sikeässä unessa, otti kauppias vaan hevosen ja ajoi kaluinensa pois. Intialainen, herättyänsä kaivatessa hevosta ja toveria, ajoi niitä takaa ja tuotti myös molemmat takasin kaupunkiin. Ranskalainen, kovin suuttunut tästä väkivallasta, sanoi: "tämän Intialaisen tapasin minä metsässä ja säälien sallein minä hänen istua minun kanssani hevosen selkään; sama kiittämätön lurjus tahtoo nyt kavaluudella omistaa hevoseni -- tämän hevosen, joka jo kolme vuotta on kantanut minun ja kapineeni."

Paljon kansaa oli kokoontunut ja koska ranskalaisen historia kuului sangen todenmukaiselta, arveli jokainen, että Intialainen ansaitsisi ankarata rangaistusta. Tämä anoi, että he toki, ennen päätöstänsä, kuultelisivat historian myös hänen suustaan, johon he myös suostuivat. Nyt kertoi hän tapauksen selvästi kuin se olikin tapahtunut. -- "Mutta -- lisäsi hän -- koska molempien historiamme ovat niin samanlaatuiset, että sopii epäillä kertomukseni totuutta, taluttakaat siis hevonen syrjään, peittäkäät sen pää ja tuokaat se sitte tänne takasin." Tämän viipymättä tehtyä, sanoi Intialainen, kääntyin kauppiaan puolelle: "koska hevonen sananne jälkeen on ollut teillä jo kolme vuotta, tulee teidän tietää, kummassa silmässä sillä on kaihi; sanokaat siis silmän nimi, oikea eli vasen, ja hevonen on teidän. Joll'ette osaisi vastata oikein, kuuluu hevonen minulle." Kansan mieluisesti suostuessa tähän ehtoon, sanoi ranskalainen, antaen asian rippua onnessa: "kaihi on oikeassa silmässä." -- "Paljastakaat hevosen pää -- sanoi Intialainen ilolla -- nyt näette, että molemmat sen silmät ovat terveet ja ehiät."

25.