Part 2

Nyt olin taas kotonani ja kaikki oli taas kuin unohdettu unennäkö. Mutta nyt alkoi jo ikäni varttua siksi että olin alkava rippikoulua käymään, eihän tässä muu auttanut kuin mennä vaan tämäkin koulu läpi, sillä tahdoinhan minäkin päästä mitä pikemmin aikaihmisten lukuun, rupesin siis alkuun ja läpäsin puhtaasti tämänkin koulun. Pitkä tosin oli tämä kurssi, kokonaista seitsemän pitkää viikkoa, mutta niin se aika vaan kului kuin yksi päivä. Nyt tuli aika että koulu päättyi ja ruvettiin laskemaan edes lapsia, ottamaan ensi kerta Herran pyhää ehtoollista ja uusimaan pyhää kasteensa liittoa. Näiden joukossa nyt minäkin olin ja niin olin nyt isojen ihmisten lukuun päässyt. Ei enää sanottu "suus kiinni sinä, jonka korvantaustat on märät" niin kuin usein kuulin kuin oppipaikoissani olin. No niin, nyt olin taas yhden opin suorittanut ja oleskelin kotonani, vaan vakituista tointa ei minulla ollut. Tehtaaseen en millään surmilla tahtonut mennä, ei, muuta tointa se piti olla johon minun haluni paloi. Ja kas kaikeksi onnekseni aljettiinkin nyt rakentamaan rautatietä H:n ja T:n kaupunkien välille ja sinneppä nyt läksi minunkin isäni ottaen minun mukaansa sillä olinhan jo miehen mittainen ja koulun käynyt ja isäni toimi oli huonoksi käynyt T:n tehtailla. Lihaa veti joka talonpoika torille, kellä vaan vasikkakin liikaa oli ja palottelivat niitä vaikka neljännes nauloihin, niin olikos ihme että isäni kauppa huononi. Olimme näin nyt lähteneet kotoa. Muutaman päivän kuljettuamme saavuimme A:n pitäjään, T:n kylään, jossa oli suurin työ-ala kuin koko tiellä, tässä nyt saimme heti hyvän työpaikan ja ansaitsimme 8 markkaa päivältä. Olimme näin olleet muutaman ajan tässä työtä tehden. Sen piirin insinöörinä oli eräs hyvä ja jaloluontonen mies, herra S. Hän käytyään usein meidän työmaalla katseli ja tutkisteli minun taitoani, joten hän tuli huomaamaan että minnlla oli tarkka ymmärrys. Niin tuli hän nytkin eräänä päivänä meidän luo ja sanoi tarvitsevansa yhden miehen, ja siksi oli hän katsonut minun. Minä tämän kuultuani kiitin nöyrimmästi ja paikalla seurasin insinööriä, ja niin olin minä taas virkamies, olin näet insinööri apulainen, kannoin koneita ja punnitsin maita, kävimme yhdessä rajoja y.m. Tästä toimesta sain kuukausipalkan 90 markkaa, eikä enää tarvinnut olla työmiehen kirjoissa. Ensimmäisen rahapäivän tultua lähti isäni hakemaan äitiäni tänne, niin sain minä olla rakkaitten vanhempieni hoidossa ja ruuassa. Näin sitä aika kului kulumistaan ja tämän radan valmistuessa olin työnjohtajana, jarrumiehenä, olinpa vielä asemamiehenäkin W:n nimisellä asemalla jossa asemassa toiset virkatoverini taas sai minun houkutelluksi viinan ynnä muiden väkevien juomien nautintoon sillä minä ryyppäsin ja ryyppäsin, en kuitenkaan niin, että olisin sen kautta laiminlyönyt tärkeän virkani. Mutta olipa nyt miten oli, niin olipa armas äitini tämän vehkeeni saannt tietää ja niin eräänä päivänä saapuikin hän, ilman minun aavistamattani, ylimääräisellä junalla W----n asemalle, niin hän siis tuli niinkuin sanoin ja kuinka, enkö minä hämmästynyt nähdessäni hänen näin arvaamattani, nuhteita sain koko joukon tuliaisiksi. Paikalla rupesi äitini puhumaan aseman inspehtoorin kanssa kohtalostani, johon olen joutuva, jos nimittäin pidemmälle saisin täällä pysähtyä, äitini vaati että minä eroitettaisiin siitä toimesta ja saisin palata kotia. Tähän myöntyikin tämä hyvä ja ymmärtäväinen inspehtoori, hän antoi minulle eron hyvän ulossetelin kanssa ja niin sain minä taas tehdä matkan kotiini joka silloin oli T----n kylässä. Isäni oli täällä ostanut itselleen oman huoneen ja äitini piti leipuri liikettä. Kas silloin oli minulla taas onni saada hyvä paikka, minä kun sain kisällin paikan äitini työssä. No mikäs oli pojan ollessa kotona, olin taas näin vanhempaini katon suojassa, vaan taas alkoi minussa tuo vanha haluni liekitä, että pääsisin ulos mailmaan. Minulla oli eräs orpanani Helsingissä naimisissa, hän kun kirjoitti kirjoittamistaan meille, kuinka hyvin hän voi siellä ja samalla kehoitti meitä muuttamaan sinne. No, nämä kirjeet herättivät minussa mitä suurimman halun päästä Helsinkiin, niin, ja sinnepä nyt pisti minun mieleeni että mennä, sillä aivoin taas ruveta jonkinlaiseksi virkamieheksi siellä, vaikka kyllä isäni orpana, joka taas oli W----n pitäjässä, herra L. ja hallitsi siellä isoa kartanoa, tahtoi minua väellä väkisin Jyväskylän seminaariin ja lupasi kaikki kustannuksetkin suorittaa puolestani, mutta tälle tarjoumukselle minä olin kuuro, en halunnut mennä koulun penkille istumaan, ennemmin, vaan tahdoin tätä kokemusten koulua käydä, yhäki puhuin vaan vanhemmilleni aikomnsta Helsinkiin menostani, ja vihdoin antoivatkin he suostumuksensa ja matkarahat ja niin lähdin taas reisuun. Onnellisesti saavuinkin Helsinkiin jossa heti kävin hyvän orpanani luo asumaan. Kävin usein kanpungilla ja haeskelin itselleni virkaa, jonka pian satuinkin saamaan, sillä pääsin Helsinkiin poliisiksi, kummallista poliisiksi näin nuorena 18 vnotiaana. Olin kun olinkin taas virkamiehenä ja vieläpä suuressa kaupungissa, niin ja virkani täytin miltei paremmin kuin moni vanhempi mies siinä ammatissa. Näin olin omissa valloissani, suuressa kokemusten koulussa ja monta erinomaista seikkaa tapahtui minulle tässä virassa. Kerronpa tässä erään seikan: oli yksi kovin pimiä ilta, minä olin silloin kasarmin kadulla kävelemässä, kun kuulen äkkiä kovan pillin puhalluksen vastaiselta Fabianin kadulta. Aavistin heti, että nyt oli jotakin vaaraa virkaveikoillani, juoksin minkä ennätin pillin puhallusta kohden ja kuin saavuin näkö alalle näinkin kuinka erästä miestä kuljetetaan polisi ja sotamies voimilla katua pitkin. Tämä oli yksi kuuluisa pahantekijä nimeltä K----n. Paljon oli tässä kuljettajia vaan enpä minäkään vielä liikaa ollut, sillä se oli aika hurja mies, takin kaulukseen tuota minäkin hyppyseni iskin ja niin sitä nyt mentiin, aina väliin joku poliisi tai sotamies kadulle keikaihtaen nuriin, kun taas tuo hirviö höyheniä pudisti, ottipa sama roikale kerran partaveitsenkin taskustaan ja yritti sillä meitä viiltää mutta ei onnistunut. Loppu oli tästä seikasta se, että kamariin hän onnellisesti saatiin ja putkaan hän pantiin jossa ei tietysti ollut niinkään hyvä olla. Näitä tällaisia sekä toisenlaisia seikkoja voisin sadottain kertoa lukioille, mutta isoksipa tulisi tämä kirjani näistä pakinoista. Kauvan en kuitenkaan saanut omin valloin Helsingissä herrastella, sillä pian muutti vanhempanikin sinne ja hyödyksipä tämä minulle olikin, sillä pääsin taas vanhempieni yhteyteen asumaan ja olin paljo murheettomammalla mielellä. Poliisina olin yhä vieläkin ja poliisina aivoin yhä eteenkin päin olla, sillä olin hyvin sen katkismuksen opin säännöt päähäni pannut. Waan eipä se niin ollekkaan kuin ihminen sen päättää, sillä Jumala oli minut katsonut toiseen kutsumukseen. Tuli nyt vuosi 1877 ja alkoi tuo kuuluisa Turkin sota. No nytkös vasta minulle riemu nousi rintaani polttamaan, jotta minäkin joukkoon pääsisin. Ei nyt muuta, se oli vaan yhäti minun mielessäni että pääsisin kaartiin, ja aina kun tulin kotiini poliisi virkatoimista, niin sanoin vanhemmilleni, kyllä minä nyt huomenna jätän paikkani ja sapelini sillä minä menen kaartiiseen, mutta tätä haluani kyllä esteli ja tukahutteli vanhempani kaikin mokomin, mutta ei, se ei auttanut, sinne minun mieleni vaan teki ja sinne minä halusin. Niin kävikin, sillä eräänä päivänä minä menin aivan kursailematta polisi päällikköni puheille ja pyysin eroani tästä toimesta, sanoin meneväni kaartiseen ja Turkin sotaan. Päällikköni joka oli hyvin kireä mutta samalla sangen hyvä mies, esteli kyllä tätä lapsellista aikomustani, vaan ei se auttanut, sillä minä tulin oikeen sydämmestäni murheelliseksi. Tämän näki hän, nyt katsahti hän päälleni, oikasi vartalonsa ja lausui: koska sinulla on poikani niin hyvä halu ja urhollinen luonto että mennä sotimaan Turkkien ja pakanoitten kanssa, niin sinä saat eron virastasi, parin päivän takaa saat sinä erokirjasi, Jumala sinua siunatkoon ja menestyköön rohkeutesi, ja sitte sain minä käskyn poistua. Poistua mutta millä mielellä, mielellä niin iloisella, että ei vielä yksikään ole ollut, vaikka ovat tuhansia saaneet perinnöksensä ja niin sain minä parin päivän perästä erokirjani polisi kamarin kansliasta ja nyt olin minä vapaa. Nyt riensin minä kotiini täytettynä mitä iloisimmilla tunteilla, ajatuksieni kiidellessä kaukana Turkin maalla.

Wieläkin nuoruuteni jatkumista.

Olin tullut taas kotiini ja puhuin vanhemmilleni onnestani että nyt olen vapaa polisin toimesta ja nyt sitä pääsen kaartiiseen. Tähän ei kuitenkaan vanhempani juuri paljon vastailleet sillä ei se ollut heille lainkaan mieluista että minä heistä niin tahdoin erota ja vieläpä pyrin niin ikävälle tielle, kuin sotaan kaukaiselle maalle, josta ei toivoakaan ollut takaisin tulosta. Näin kului päivät peräsin, minä kävin usein kaupungilla ja eräänäkin päivänä olisin saannt hyvin edullisen paikan, olisin päässyt M:n tulitikkutehtaaseen kirjanpitäjän toimeen, vaan ei semmoisesta ollut puhumistakaan, sotaväkeen sitä vaan minun mieleni paloi. Eräänä päivänä tulikin minulle jo ennestään hyvin tuttu ali upseeri, joka samalla oli varusmestarina kaartiissa, vastaani kadulla, se oli Unionin kadulla, ja tervehdittyämme toisiamme sanoi hän minulle, tule nyt sinäkin sotaväkeen koskapa päästään Turkin sotaankin. Tämäpä puhe oli minun sydämmelleni kuin paras voide nahalle, tulen, tulen, kiljasin minä ilosta, olkaahan te vaan apunani että pääsen, ja niin paikalla aloimme astua kasarmia kohden ja tultuamme sinne jossa uro portilla seisoo, menimme heti ensi komppanian kapteenin luo ja ystäväni alkoi puhua asijaani komppanian päällikölle, johon kapteeni vastasi: aivan mielelläni otan tuollaisen pojan rivihini, sillä onhan se reipas ja pitkä poika, ja uljuutta hänellä myös liene koskapa niin hyvä halu tänne on. Nyt kääntyi hän minuun päin ja tarjosi minulle pestiä, ensin vähemmän sitte jo enemmän, vaan, ei, sanoin minä, niihin ehtoihin en minä suostu, minäpä tahdon vaan päästä sotaväkeen aivan ilman hinnata ja vielä niillä ehdoilla, että jos hengissä takaisin palajaan että sitten pääsen heti pois. Näin nyt tinkattiin ja tehtiin kauppaa jos jonnekin päin, mutta nyt suostui Kapteeni vihdoin ehtoihini, ja niin pääsin minä vapaehtoiseksi kaartiiseen. Menin taas kotiini, ollen hyvin iloissani, ja puhuin onneani vanhemmilleni josta eivät he suurestikaan iloinneet. Isäni tuota ei oikeen ottanut uskoakseenkaan, mutta kuin minä yhäti rukoilin isääni antamaan minulle lupakirjaa sillä muutoin ei minua otettu sotaväkeen vielä kun olin niin nuori että olin vanhempieni hallinnon alainen, uskoi hän vihdoin sen todeksi ja lopulta myöntyikin pyyntööni ja antoi lupakirjansa. No taas yksi onnen sutkaus, ei nyt muuta kuin pappilaan ja kirjat taskussa kasarmiin ja siellä sitte sotapuku pälleni ja niin olin minä herra ja kaartisti. Etsein nyt vanhan ystäväni alaupserin ja pyysin hänen seuraamaan kanssani kotioni ja hän myöntyi ja niin sitä mentiin että sinellin vollit liehui, vanhempieni luo. Mutta voi surkeutta, äitini kun minun sotapuvussa näki, itki, isäni teki samoin, mutta minä vaan ilolla olin täytetty. Näin nyt kului pari viikkoa ja kaikenlaisia valmistuksia tehtiin kasarmissa, pajunetteja teräväksi tahkoiltiin, vaatteita järjestettiin y.m., ja niin tuli se päivä kun sotaan lähdettiin. Helsingin asemalle sitä nyt mentiin ja siellä sitä nyt omaiset ja ystävät hyvästi jätettiin, moni viimeisen kerran toistaan puristaen. Ei nyt muuta kuin vaunuin ja matkalle, höyrypilli puhalsi ja juna lähti liikkeelle, jättäen Helsingin jälkeensä. Laulut ja soitot, ilo ja suru ja kaikenlainen elämä se miesten mielet vireillä piti, juna se vaan yhä kulkuaan paransi, asema aseman perään jäi ja jo tultiin suuren Pietarin asemalle. Tästä sitä taas jatkettiin matkaa mutta nyt apostolien hevoilla, sillä lailla sitä nyt mentiin pitkin Pietarin katuja toiselle rautatien asemalle, joka oli lähtöpaikka itäänpäin, ei muuta taas kuin vaunuin ja mars matkalle. Rumaniat, bulgariat sitä nyt matkustettiin aina kuuluisan Tonavan rannoille, ylitse virran nyt kuljettiin ja Balganin kukkulat sotkettiin, kanunain paukkeet ja pyssyjen laukeet ne korvissamme yhäti soi, sauhu se pilvenä ilman pimitti. Kuolleita kaatui ja haavat ne raastoi suomenkin poikain ruumiita, kyllä kylmät ja näljät täällä kokea saatiin jotta kaikkia en voi kertoakkaan, tappelu tappelua vaan seurasi ja sota se riehui kuin petojen maas' ja matkamme kulki yhä kauvemmaksi. Mutta jopa jouduimme suurien merien luo ja sotakin alkoi jo seisahtua ja rauha se sijaan palasi. Nyt jouduimme Flurian seuduille ja me saimme tiedon sen iloisan että kotihin saisimme palata takain. Mutta kas nyt vasta vaivat ja huolet ne unohtu meiltä kuin käskyn saimme laivahan mennä joka meitä kotihin kyyditsi. Mustanmeren ulapalla heiluen ja horjuen sitä kotiimme kohden nyt keikuiltiin sepä vasta lystiä olikin. Odessan rantaan me onnellisna saavuimme kuin kultaa ois taskumme kantaneet, nyt laivasta rannalle astua saatiin ja asunto kanpunkilla annettiin, ravinto jalo ja lepo sangen hyvä se meille nyt täällä tarjottiin, taas päivä pari niin matkalle, yhä rautatietä sitä nyt kiidettiin. Pietariinpa taas tultiin ja kalaasissa oltiin ja matkalle yhä vaan riennettiin. Syömiset, juomiset Viipurissa saatiin ja Helsinkiin matkaamme jatkettiin. Tultiin, jo tultiin eläin tarhan puistoon ja Helsinki alkoi jo näkyä, mutta sielläpä vasta vastaan otettiin, kansa kaikki ja sotaväki suuri se riemuisaa huusi tuloterveiset meille, äitini minunkin riemulla riensi poikaansa rakkaasti syleileen. Nyt sitä siis taas olin minäkin Helsingin kadulla astumassa, mikä ilo, mikä onni taas tavata rakkaat vanhempani elävänä ja terveenä. Niin, nyt pääsin kotioni ja kaikki oli niin iloista ja hauskaa, vaan enpä montaa päivää saanutkaan tätä onnellisuuttani nauttia, kuin jo tulin kovin kipeäksi, jouduin näin lasarettiin ja olin jo niin huono että itsekkin luulin kuolevani ja saavani päättää kokemuksen raskaat opit, usein kävivät vanhempani lasareitissa minua katsomassa luullen vaan minun kuolevan, mutta enpäs kuollutkaan, sillä ei ollut vielä aikani tullut, kyllä muutoin olisin tainnut kuollakin. Oltuani näin neljä viikkoa kovin kipeänä rupesin vihdoin jo paranemaan ja muutaman päivän perästä pääsinkin pois lasareitista sillä olin nyt siksi terve, en niin terve kuitenkaan kuin silloin kuin sotaväkeen menin, enkä niin terveeksi ole tullut milloinkaan. Niin, nyt olin taas tämänkin vaikian opin, nimittäin sairauden, kärsinyt ja taas olin kasarmissa, virkaa en kuitenkaan tarvinnnt tehdä pienintäkään, mutta nyt tuli kaunis elokuu ja ruvettiin miehiä laskemaan pois sotaväestä, sellaisia nimittäin jotka syystä tai toisesta olivat kykenemättömät pidemmälle palvelemaan. Näiden joukkoon nyt kuuluin minäkin, sillä ilman tässä kerrottua sairauttani vikaannuin minä sotareisulla, erään kaatumisen kautta loukkasin jalkani. Niin miehet valittiin jotka erotettiin ja niistä olin minä yksi, niin pääsin minä nyt pois sotapalveluksesta kunnian merkit ansaittuani itselleni ja saaden eläkkeen vanhain päiväin avuksi ja kas niin taas oli yksi luokka suoritettu minulta tuossa vaikiassa kokemuksen koulussa.

Miehuuteni alku.

Nyt olin taas päässyt rauhaa nauttimaan rakkaitten vanhempieni luo, ja paljon olin nyt jo kokenut tähän ikääni ja jo ajattelin suorittaneeni kokemusten koulun kaikki jaksot ja luulin jo tuon halunikin olevan tyydytetyn pidempää näkemään vaivoja, mutta mitä vielä, kaukana siitä, olin näin taas talven Helsingissä eräässä konepajassa työskennellen ja kun tuli suvi suloisuuksineen niin taas alkoi minussa vanha tulinen haluni riehumaan päästäkseni kokemusten koulun uusiin jaksoihin, minä pyrin merille, eikä tuossa suurta vastusta ollutkaan, sillä eräänä päivänä pääsinkin yhteen suureen sukeltaja laivaan jonka nimi oli "Neva" ja niin olin minä taas merimies. Seilattuani siinä liki pari vuotta niin sain taas kokea miltä se leipä tuntui kuin veden päällä syödään. Mutta nyt tulin taas kovaan kurkkutautiin, joten en enää voinnt siinä pidemmälle olla. Minä nyt sain kulkea Gotlannissa, Windoossa, Räävelissä y.m. ja vihdon koitti se onnen päivä, että laivamme tuli takaisin Helsingin satamaan ja kah silloin otin eroni laivasta ja niin marsin kotiini. Ilolla täällä minut vastaan otettiin ja olin taas äitini majassa, työni ei ollut nyt muuta vaan parantelin ikävää tautiani, kurkku kipuani, enkä kauvan tarvinnutkaan kitua sillä lääkkeitä sain ja ne oli hyviä joten nyt paranin taas, olin terve kuin pukki. Mutta kas nyt, minä tuumimaan taas mailman mutkillisuuksia, ja pianhan toi oli tuumittu. En nyt taas kuin rupesin muurarin oppiin ja niin sitä nyt likistelin tiiliä kiinni että laudat jalkani alla horjui. Mutta ei tämäkään ammatti minua siteen huvittanut, sillä sehän oli niin jokapäiväistä. Kaikeksi onneksi tuli nyt isälleni pää että muuttaa pois Helsingistä. Hän muutti T----n pitäjään ja minäpä seurasi nyt mukaan sillä en minäkään tahtonut Helsinkiin jäädä. Muutettuamme sinne, alkoi isäni ottaa kivitöitä tehdäksensä urakalla ja näihin töihin otin minäkin osaa, ollen isäni päivämiehenä. Tässä nyt viihdyin aina isäni kuolemaan saakka, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Isäni kuoltua asetuin minä äitini kanssa T----n tehtaille asumaan ja hoidin häntä, jota vieläkin teen, tehden mitä tointa milloinkin elomme yllä pidoksi. Mutta kuinka taas olikaan, niin tuli minulle taas palava halu, päästä ulos mailmaan oppimaan kokemuksen koulun uusia oppia. Näin ollen hain itseni Haminan kadettikoulun komentoon ja pääsinkin sen komennuskuntaan talouden hoitajaksi, mutta sattuipa nyt, että tuli tulipalo kaupunkiin joka olikin niin raivoisa että poltti liki neljäkymmentä taloa. Olin sen sammuttamis puuhissa osallisena, jossa taas tapaturmaisesti poltin itseni, ja niin olin pakoitetiu taas siitä toimestani eroamaan. Pääsin pois ja matkustin äitini tykö takaisin jossa nyt olen siitä saakka ollut ja toimenani harjoitan nykyään kulkukirjakauppiaan tointa samalla kirjoitellen sanomalehtiin hauskoja havannoitani käytyäni luennoilla tuossa tutussa kokemusten koulussa.

Ja niin luulen vieläkin että en ole puoliakaan tuosta kokemuksen koulun oppijaksoissa käynyt, sillä vielä luulen saavani sitä käydä, jos nimittäin Herra eloni päiviä pitkittää.

Tämä nyt on kokemuksen koulun ensi osa, jota minä olen saanut läpi käydä, tulevaisuudessa tahdon yhä uutta ja uutta ja hauskaa kertomusta antaa "kokemusten koulun" nimellä, sekä sen koulun oppilasten käynnistä ja miten kukin on sen lävässyt, ja toivon että kaikki lukiat, jotka näitä kirjoja lukevat joiden nimi on "koke musten koulu" ottavat ilolla ja hauskuudella ne vastaan.

Liitto.

(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)

Ei ollut liitto helppoa se, Min Naiman kanssaa vannoimme. Mä kysyin silloin Naimaltan, Pysytkös aina omanain?

Naima silmänsä loi ylöspäin, Ja sanansa nyt kuului näin: Ah muuta en ma luvata, Sulle voi, kuin rakkautta!

Ah jos mä aina saattaisin. Sun ilonasi eläisin, Se minun oisi haluni, Ja herttaisempi toivoni!

Näin lausui hän, -- vaan poskensa Nyt punottivat ruusuna. Mä mietin nyt ja -- tarttuen Kätehen Naiman sanoen:

Niin totta kuni Jumala On taivahassa asuva, Niin totta sinä olet muu Ja aina minä olen sun

Mä lausuin näin -- vaan rintaani Hän päänsä painoi, kuiskutti: Ah tätä onnen suuruutta. Jos saisimme vaan nauttia!

A. L.

Muisku.

(Lauletaan kuin edellinenkin).

Iltasella kulkeissani. Pitkin pellon kumpua. Tuli Kaisa vastahani Kuiskas: seuraa minua!

Minä kohta taipuvainen. Kaisaa olin seuraamaan; Kuten aina halullinen, Hänelle taas kertomaan.

Nyt mä kysyn neito sulta, Annatko sä muiskun mull? -- Sydän on mun täynnä tulta Se myös tuottaa ilon sull!

Kaisa tämän kuultuansa Oli aivan iloinen; -- Kohta kuului huulillansa. Muisku sangen suloinen.

A. L.

KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus

II Osa

Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.

I.

Karion Liisa, kasvatti tyttö.

Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa, oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet, tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää, vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken. Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin, ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot, joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo, tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:

Tyttö se tässä istuva, Tällä nurmella viheriällä, Ompi tässä kasvanut, Tällä järven lahdelmalla, Huvitukset on saanunna Noilta laineen huminoilta. -- -- -- -- -- -- -- --