Part 1

KOKEMUSTEN KOULU

Huvittava kertomus

I Osa

Kirj.

ALEKSANDER LINDQVIST

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1891.

Lapsuuteni aika.

Olen syntynyt H----n kaupungissa 9 päivä Marraskuuta 1858, jossa vanhempani silloin olivat. Isäni oli sotilas niinkutsutussa Turunväessä, hän oli sen sotaväen ruuan ulos antaja ja hän oli syntynyt Halikon pitäjässä T----n lääniä ja joutui silloin H----n kaupunkiin kun sota oli loppunut, silloin tuotiin samainen sotaväki H----n. Äitini taas oli syntynyt H----n kaupungissa ja oli erään senaikuisen kaupungin käsityäläis mestarin tytär. Kuinka lie isäni rakastunut tähän tyttöön, mutta ei ihmekään, sillä silloin oli äitini kaunis ja solakka puna poskinen tyttö, isäni myös ei ollut muotoa vailla, hänkin oli uljas ja kiharatukkainen nuorimies ja silloinhan oli kotimainen sotilas sääty enempi harvinaisempi kuin nykyaikana, jolloin sotilaita on joka mies. Niin, sehän vasta tyttöjä miellyttikin kun sotilaan kosijakseen onnistui saamaan. Niinpä tässäkin, isäni siis kosi ja nai ja niin synnyin minä tämän rakkaan avioparin esikoisena mailmaan ja niin alkoi vaihtelevat kokemukseni äitini lauluja kuunnellen, ja näin kului nyt kotvasen aikoja, niin tulikin määräys että se sotaväki jossa isäni palveli hajotetaan ja niistä miehistä valittiin pulskeimmat ja parhaimmat miehet Suomen kaartiin Helsinkiin ja jossa valinnassa isänikin tuli määrätyksi Helsinkiin. Minä olin silloin vasta puolen vuoden vanha pikkarainen poika pallero, se nyt oli minullekin ensimmäinen matka ulos mailmaan sillä pitihän minun niin pienen miehen seurata vanhempiani, eihän se toisin voinut olla. Tulipa nyt se määrä päivä kuin oli lähdettävä, ei siis muuta kuin kamsut kasaan ja mars matkalle ja niin sitä lähdettiin 12:ta penikuorman matkalle maata myöten hevoisilla Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, sillä eihän silloin vielä ollut noita pika kyytejä rautateitä Suomessa jotta niitä myöten olisi saanut lekotella, mutta kuluipa matka näinkin meiltä jos vähän vaikeestikkin, sillä saavuimmehan jonkun päivän kuluttua Helsinkiin ja täällä sijoitettiin vanhempani ynnä muut valitut matkailijat kaartin kasarmiin asumaan, niin minunkin vanhempani sai majapaikkansa eräässä niinkutsutussa pitkässä huoneessa jossa jo entuudesta asui kuusi perhettä ja niin oli meidän perhe siis seitsemäs, lapsia myös oli kaikilla heillä. Olihan tässä kortteerissa mutinaa arvaan mä. Huone jossa ei ollut tulisijaakaan kuin yksi niin olipahan akoilla kämär keitto toistensa kanssa, vuoroa siinä vaan täytyi tehdä oli sitten toisen mieli valkia tai musta, eipä tuossa juuri maton edessä saanut pienokaisiakaan lämmittää, omassa nurkassaan sitä vaan sai pikku trumparit päristellä ja aikojaan kulutella. Ja sillä lailla sitä nyt kului aika edelleen ja niin tuli suvi taas, suloiset päivät ihanine lämpöineen, ja niin tuli taas määräys että Suomen kaartinkin oli lähteminen kauvas Ryssän maalle, tuonne punaiselle leirille harjoituksiin ja mukaan isänikin oli yhtyminen. Koittipa nyt se määrä päivä ja sotaväki lähti jättäen niin kaipuulla ja ikävällä armaan perheensä Helsinkiin ja näin jäi siis vaimot lapsineen kasarmin kolkkoon taloon, sillä kolkoksi sen voi sanoa, tyhjät kivimuurit, hiljainen äänettömyys ja kunkin vaimon aviopuoliso kaukana Wenäjällä. Odotuksen kaipuu kunkin mieltä rasittamassa, kului päivät, kului viikot, niin jo ilon sanoma alkoi kuulua eukkojen ja lapsienkin korviin. "Kaarti tulee kotia silloin ja sinä päivänä." Niin, ja kas sinä päimänä nyt lähti akat ukkojaan vastaan, kellä lapsi käsivarrella tai vierellä taluttaen. Mutta miehistö kun tuli laivalla merta pitkin, niin vaimot ja muut utelijaat katsojat olivat monta tuntia ennen kokoontaneet kiikaritornin kalliolle laivan tuloa tähystelemään, sillä siellähän oli laaja ja avara näköala ulapalle, laiva kun läheni lähenemistään ja soitto laivan kannelta kaikui aina yhä raikkaammin ja jopa miehetkin nenäliinojaan huiskuttelivat, niin silloin raikui heleä ääninen "terve tuloa" kalliolla seisovilta omaisilta ja odottavilta kaupunkilaisilta, vielä hetkinen, ja laiva laski rantaan, Helsingin eteläsatamaan. Nyt katsojat riemuiten rantaan rientäen uljaita sotureita vastaan, ja vaimot levollisina riensivät kasarmiin armaille ukoilleen tulokahveita valmistamaan, olipahan jollakulla tuloryyppykin antaa jonka olikin juuri siksi hankkinut. Kun laiva oli satamaan kiinnitetty järjestettiin miehistö marsiriviin ja näin alkoi marssi kasarmiin soittokunnan askel tahtia puhaltaen. Jumalan palvelus kun ensin oli pidetty kasarmin torilla kiitokseksi onnellisesta matkasta ja sen loputtua kaikui moni satanen riemuisa eläköön huuto, portista sisään mentäissä, ja kas niin oli vaimojen rakkaat miehet ja lapsien hellät isät kotikartanolla, miehetpä nyt kiirehtien huoneisiinsa sotatamineitaan riisumaan ja sitte omaisiaan syleilemään, äidit ilokyynel silmissä lapsiaan isän syliin painaen ja koto tapahtumia kertoillen sekä miehilleen höyryäviä kahvee kuppia pöydille kantaen. Ja kas nyt oli taas ilo palannut rakkaiden aviopuolisoiden rauhaisaan kotoon. Tuliaisiksi toi miehet vaimoilleen ja lapsilleen mikä mitäkin kuka kutakin, niinpä nähtiin monen moisia kauniita niinipuisia kuppia, maalatuita, kirjailtuja lasirasioita, peiliä, liinoja y.m., ja niitä nyt jakoi miehet ilon ylimmillään ollessa. Nyt alkoi taas tavallinen kasarmielämä, pihalla käveli sotilaita ja päälliköitä, laulut kaikui tuon tuostakin kivimuurin auki olevista ikkunoista, torvien ja pillien tärähdykset kuuluivat kaikuen kartanon toiselle puolelle ja kaikki oli niin kodikasta ja vanhaa, päivät kului, ajat vieri niinkuin tavallista soturien elämässä. No, mutta itsestäni, isästäni ja koko meidän perheestähän minun pitikin puhella, miksi siis poikkesin pois aineestani. Niin, isäni joka oli kelpo sotilas ja muuten suosioon kohonnut mies päälliköitten kesken, sai nyt eräänä päivänä kutsun käydä ylipäällikön luo, mitäs muuta kuin totella ja mennä, mutta mitäs luulette hyvät lukijat nyt päällikön lausuneen isälleni. Ei ollenkaan pahaa, sillä isäni ei milloinkaan ollut sellaisiin asioihin takertunut että hänen olisi tarvinnut peljätä. Ei, vaan päällikkö ilmoitti nyt sangen tyynesti että hän antaa isälleni luvan perheineen muuttaa pois kasarmin ahtaudesta kaupunkiin asumaan ja antaapa vielä hyyryrahaakin, sillä, sanoi päällikkö, olen teistä paljon pitänyt aina siitä asti, kuin pataljoonaani saavuitte, ja kuulin teillä olevan hyvin ikävän ja tukalan sekä ahtaan asumuksen siellä jossa nyt asutte, sillä siellähän on kuusi perhettä ja te seitsemäs. En kärsi en suvaitse sitä, että uljaampi sotilaani asuu sellaisessa ahtaudessa, saatte siis heti etsiä huoneen mielenne mukaan mistä vaan parhaaksenne näette, muutto miehiä myös saatte ottaa komppaniasta kun vaan sanotte tykö vältvääpelille. Nytkös isäni sydän riemastui, hän kiitti miten nöyrimmästi: kiitän herra översti, ja sitte hän poistui, juoksu jalassa hän riensi kotia äidilleni ilmoittaan hyvän päällikkönsä hyvän tahtoisuutta, heti nousi ilon ja kiitoksen kyyneleet äitini poskille, sillä paljon oli hän saanut tässä asumuksessa harmia niellä. Paikalla läksi vanhempani kaupunkille huonetta etsimään, jätettyään minut erään toisen akan hoituviin siksi aikaa. Ja heillepä onnistuikin erinomaisen hyvin, sillä kauvoja ei heidän tarvinnutkaan katuja kierrellä, kun sattuivat erään venäläisen kauppiaan taloon, jossa oli iso ja kaunis huone ulos hyyrättävä hyvällä paikalla, keskellä kaupunkia ei kaukana kasarmistakaan. 100 ruplaa hopiassa oli hyyryraha, siis tavallisen mökin hinta maaseudulla. Kruunu tosin antoi apua hyyryn lisäksi 25 ruplaa ainoastaan, neljäs osa vain, mutta maksoi mitä maksoi sanoi isäni ompahan kasarmin ämmäin joukosta erillään ja niin hyyräsi vanhempani tämän huoneen, se oli kolmikolkka torin kulmalla. Ja niin oli nyt kaikki hyvin ja menestynyttä ja muutto tapahtui siekailematta, oli isäni tapana sanoa, niin sitä nyt asuttiin kaupungilla niinkuin ihmiset ainakin, nyt oli oma vapaus huoneessa oli sitten pitkin tai poikin ei siinä toinen akka myrinää pitänyt eikä vuoroaan tavoitellut. Isäni taas kävi palveluksiaan täyttämässä paljon nöyremmillä jalka jänteillä knin monesti omasta pihasta. Äitini, kun oman asunnon sai, niin ansaitsi hänkin, toimelias kun oli, hän piti ruokamiehiä ja myi ruokaa, neuloi, kutoi, y.m. Sillonkos vasta oli onnellinen ja hauska, elämä ei puutoksia eikä erityisiä sairauksiakaan, päivät ne vaan kului ja vuodet ne vaan vieri kuni sumu selkiän päivän noustessa. Muuta ei mainita taida vaan että veikkoja ja siskoja niitä minulle toveriksi ja kumppaniksi syntyi, mutta ei Herra sallinut heidänkään minun kanssani kauvoja olla sillä he kuolivat sangen nuorina ja minä se yksin vaan jäin vanhempieni iloksi ja toivoksi, sillä suuri tietysti oli heidän toivonsa minusta tulevaisuudessa, ja niin vanhempani usein huokasivatkin Herran puoleen sanoen. Herra kyllä antaa vaan hän myös taitaa ottaa, mutta saammehan toki tuon ainoan poikamme pitää. Ja niin sitä kului taas vuodet hiljalleen eteenpäin. Ja nyt rupesi isälleni koittamaan vapauden suuri päivä sillä hän pääsi sotapalveluksesta vuonna 1864, jolloin minä jo olin kuuden vuotias, sotilaan poika ja sotilaan alku. No niin nyt oli siis isäni vapaa kruunun raskaan ikeen alta, jossa hän olikin 11 pitkää vuotta hikoillut ja nähnyt monta lajia ilmaa ja monta lajia tuulen käännettä. Niin, hän oli nyt vapaa, ja nyt rupesi isäni ajattelemaan, sivilipuvussa astellessaan, mitä nyt ottaisi toimekseen, sillä jotakin ammattia sitä nytkin oli aloitettava, vaan silloin ei sattunut Helsingissä olemaan hänelle mieluista tointa. Nyt hän puheli äitini kanssa mietinnäitään ja puheltua keskenään, päättivät he muuttaa H----n kaupunkiin, ja niin muutimmekin tuohon tuttuun kaupunkiin, vaan nyt sitä päästiinkin jo rauta tietä pitkin, sillä sellainen, kummallinen ja hyödyllinen tie, oli nyt sillä aikaa näiden kaupunkien välillä saatu toimeen, joka olikin ensimmäinen kummitus Suomessa, ja sitä ei ollut vielä silloin kuin minä ensi reisua H----:n tein. Niin sitä nyt H----n kaupunkiin tultiin niin kuin pyssystä vaan, ei se ressu nyt kolkkunut eikä holkkunut hauskapa tuossa vaan oli istua äitini sylissä lämpöisessä vaunun suojassa. Saavattuamme tatsunalle, niinkuin sitä siihen aikaan sanottiin, otti vanhempani vosikan, joita jo silloin oli jokunen, sillä sitä ajettiin kaupunkiin niin että pyörät paukahteli, täällä nyt ottivat vanhempani asumuksen ja isäni alkoi teurastajaliikettä harjoittaa. Paitsi tätä päätointaan sai hän monta muuta kaupungin luottamus tointa haltuunsa, sillä hän oli suosittu ja ymmärtäväinen mies, hänellä oli kaupungin valon ylöspito, sellainen kun kaupungin kadut loistavaksi pimiällä aikaa teki, sekä kaupungin katujen kivillä laskeminen, markkina kojujen kokoon pano y.m. toimia, näistä hän sitä isäni rahoja veteli jotta elämämme oli suruton. Tällä ajalla minä kävin ensin pienten lasten, koulua sittemmin ali alkeisopistoa. Mutta nytpä pisti taas isäni päähän tuuma, se oli vuonna 1870, että muuttaa pois H----n kaupuugista, sillä hyyryt oli kalliit ja isälläni olevia ammattia ja toimia anasteli vähitellen muutkin pikku porvarit, se kateus, kun on mailman sivun ihmisiä villinnyt. Isältäni päätetty muutto oli T----n pitäjään T----n tehtaille, ja niin sitä taas matkustettiinkin sinne ja tultiin määräpaikkaan terveenä ja onnellisena ja jossa nyt isäni alkoi uudestaan teurastus ja ruokatavara kauppaa, sillä eihän silloin ollut vielä niin paljon tällaisen toimen harjoittajia kuin nyt, kun on miltei joka toinen ihminen.

Nuoruuteni aika.

Edellä olevasta kertomastani oli nyt aikaa kulunut siksi että minäkin jo olin varttunut pojaksi vaikka tosin vielä olin lapsi, vanhempani hyöri ja pyöri toimiensa kanssa minä vaan leikkiä löin toisten lapsien kanssa sillä enhän minä tämän maailman tutkainten pistoista vielä mitään tiennyt. Mutta oli nyt miten oli niin tulipa minulle nyt eräänä päivänä kova halu päästä tehtaaseen, työhän muka, aavistin jo että arvoa sitä rahalla on ja sitä ei taas saa muuten kun työnteolla. Puhuin tätä haluani isälleni ja äidilleni, jonka mielitekoni isäni täyttikin, puhellen tehtaan mestarin kanssa asiasta, ja näin ollen tulikin isäni ja ilmoitti minulle suureksi iloksi että pääsen tehtaaseen työhän ja niin jouduin minä kankaan kutojaksi sillä kutoma tehtaaseen minä nyt pääsin -- oltuani näin nyt erään naisen oppilaana ja opetellen liinan kutomista, tuli yhtenä päivänä käsky minulle mestarilta että mennä toiseen kerrokseen erään mieskutojan luo jonka apulaiseksi minä nyt olin koroitettu. No nytkös minussa oli miestä kun olin jo kisälli, ja sain melkein omin neuvoin koneita hoitaa ja mitäs palkka tahtoi sanoa, olipahan sekin markan korkeampi kuin oppiajalla, kului taas päiviä ja viikkoja kutistui, niin rohkaisin itseni eräänä päivänä ja menin taas mestarin luo, pyynnöllä, että saisin itselleni omat koneet hoitooni ja että en tarvitsisi enää olla toisen komennon alla sillä olinhan jo siksi kutojataituri mielestäni, ja saisinhan enempi rahaakin kun ma kerran itse työni juoksun saisin määrätä. Mestari joka oli hyvä mies vaikka kohta englantilainen lupasikin minulle koneet ja niin sain kun sainkin minä jo muutaman päivän kuluttua kaksi konetta hoidettavakseni joilla kudottiin erästä kahdeksan niitistä housukankasta ja jonka nimi oli "Molskia" siinä sitä minä nyt kutoa helskytin niin että lanka virtana juoksi, ja tulipa rahaakin vähän runsaammin sillä sitä sai sen jälkeen kuinka ahkeroida viitsi, sainpa sitä jo vähä kotio tultua vanhemmillenikin huudahtaa, että pistäkääppäs tuommoisia seteleitä pussiinne. Näin oltuani vähän toista vuotta tehtaan hiulujen kolketta kuulemassa en enää halunnut siellä viihtyä vaan pyrin kaikin mielin pois, ja onneksi sattuikin että eräs lähellä oleva kartanon ja tehtaan omistaja patruni P. puheli isäni kanssa että eiköhän minua haluttaisi tulla pois tehtaasta ja tulla hänelle tulkiksi sillä hän oli perin ruotsalainen ja minä taas osasin puhua ruotsia ja suomea. Isäni suostui Herra P:n esitykseen ja niin päätti hän että ottaa pois minun tehtaasta ja niin otti hän ja vei minun patruni P:n huostaan, jonka perheesen minä nyt ilolla vustaan otettiin. Nyt olin minä siis virkamies koskapa olin jo kielenkääntäjä, iloisesti ja hauskasti kului nyt päivä toisensa jälkeen armoisassa P. perheessä, sillä herrasväkeni olivat erinomaisen hyviä minua kohtaan. Nyt olin jo ollut lähes vuoden ajan tässä talossa kun isäntäni Herra P. ilmoitti minulle lähtevänsä Tukholmaan. Hän matkusti sinne asioilleen ja lupasi minunkin viedä mukanaan, vaan kuinkas kävi sanoi Kukkola käkeä, kävi niin, että lähtöpäivä saapui ja minä sainkin sen sanoman että en saisikaan seurata sillä olihan joku toinen, se oli kartanon vouti, jonka asiat vaati Ruotsiin, hän kun oli sieltä kotoisinkin ja sen takia sain minä jäädä kotia. Mutta kas tämäpä vasta minun lapsekasta mieltäni loukkasi, en minä muuta nyt kun herrani oli lähtenyt, vaan ajattelin että nyt taas pois sillä en enää halunnut tänne jäädä ja minulla kun on ollut ja on sellainen luonnon ominaisuus että aina tahtoisin uutta ja uutta kokea. Kävin siis isäni luo ja puhuin hänelle koko aatteeni ja mielipahani ja pyysin häneltä lupaa saada tulla pois ja päästäkseni kaupunkiin haluani täyttämään, tätä täyttääksensä vanhempani antoivat luvan tullakseni pois ja lupasivat minun viedä kaupunkiin, minä siis tulin pois P. perheestä ja olin taas kotonani vanhempaini luona, mutta haluni päästä kaupunkiin ei vaan tukehtunut kotonanikaan ollessa vaikka sitä tosin vanhempani ajattelivat, minun oli niin ikävä että ei ruoka tahtonut maistua. Vanhempani kun tämän toivoni näkivät minua niin kovin surettavan niin heidän tuli sääli minua ja he kun rakastivat minua niinkuin oikiat ja helläsydämiset vanhemmat tekevät lapsiansa kohden, niin he päättivät nyt viedä minun kaupunkiin ja niin eräänä talvipäivän aamupuolella sitä lähdettiin ja silloinko minä olin ilosta iloisempi. Näin nyt pääsin vanhempieni keralla T:n kaupunkiin jossa minulla oli sukulaisiakin, joten oli vähän hauskempi vanhemmillenikin minut jättää sinne. Tultuamme nyt tänne niin toimiti isäni minun siihen aikaan T:sa olevalle vaikka jo nyt kauvan maan alla maanneelle Herra N:lle joka oli sen kaupungin kuuluisin hanskoin valmistaja, tälle herralle minä nyt jouduin oppiin ja tänne nyt jäin. Kkävä tosin tämä oli että näin tulin eroitetuksi vanhemmistani, mutta vähät tuosta, olinhan nyt saanut mielihaluni täytäntöön. Kului nyt näin puolen vuoden aikaa niin rupesipa taas jo haluni tekemään pois tästä raskaasta ja ikävästä ammatista nuori ja heikko kun vielä olin ruumiini rakennukselta. Paljon olisi tästä ammatista ja sen vaikeuksista kerrottavaa, vaan olkoon se sillään, mainitsen vaan sivumennen että kumppanini jotka kanssani työskentelivät olivat hyvin viinaan meneviä vanhoja patajuoppo sällejä, jotka jos jollain keinoilla tätä ilonestettä työhuoneesen toimivat ja siitä sitä minäkin ensi alun sain tähän turmiolliseen myrkkyyn, jonka Jumala kuitenkin on minulle osoittanut kamalammaksi kahisevaa kärmettä ja sallikoon hän vastakin edes elämäni monimutkaisella tiellä vaeltaessani sen olemaan minulle myrkkyä myrkyllisemmän nesteen. Ensin kun he pakottamalla sitä kirottua minulle tarjoilivat, mutta eihän syntiin ja pahuuteen kauvoja tarmitse houkutella kyllähän siihen pian oma himo suostuu, ryyppäsinhän minä sitä jo ilman esteitäkin, otin niin ryypyn vain kuin parempikin mies, voi kurjuuttani! ja mitä olisi vanhempanikaan sanonut, tätä en tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuinka lie lapsellinen luontoni sentään tätä turmioo ruvennut inhoamaan, sen kai vaikutti usein vanhempani lähettämät kirjeetkin, sillä en nyt enää aikonut tässä pysähtyä, en. Waan eräänä päivänä taas menin mestarini luo ja ilmoitin lähteväni pois sillä sanoin en jaksavani sellaista työtä tehdä. Tätäpä hän kyllä esteli ja vieläpä uhkauksiakin puhkesi lausumaan, mutta en minä näistä piitannut, sillä minulla kun on järkähtämätöin päättämiskyky, minä vaan poistuin ja aloin mennä työ huoneeseen jossa rupesin säälimään pieniä kapineitani kriiniini, sillä sellainen minulla jo oli, ja enhän edes ollut oppipojan räkninkissäkään sillä en ollut oppiin kirjoitettukaan, hätäkös minun oli mennä. Nyt olin näin alkamassa ensi askeleita omin päin elämäni moni hokkista polkua. Lähdin kun lähdinkin illan tullessa kaupunkiin sen katuja käveleen pieni kriinini kainalon alla, kävelin ja katselin, katselin ja kävelin, näin jos jonkinlaisia sylttiä ja roikkuvia nimiä jos jonkin kuosisia, porttien pielillä ja päällä, jotka kyllä olivat kuiskaavinaan minulle tule tähän taloon poika täällä pääset oppiin. Seisahdin jo monta kertaa erään portin kohdalle jonka päällä kiikkui suuri kello houkutellen minua, vaan menin kun meninkin vielä vähän matkaa ja niin vihdoinkin sattui silmiini erään leipurin rinkilä, no kas, tämä kullattu rinkiläpä minun lumosi, minäpä en kauvan sitä katsellutkaan vaan arvelematta minä poika astuin sisään myymälään ja niin olin tiskin ääressä sierameni nauttien monien hyvähajuisten nisusten ja paakelsien tuoretta lemua, ja ilmoitin kun ilmoitinkin rohkeasti asiani ja tarjousin oppiin. Sen ilmoitin ensin eräälle tiskin takana olevalle nuorelle naiselle, hän kun tämän kuuli meni ja kutsui herran tulemaan kauppoja kanssani tekemään. Herra tuli ja pian olin minä sekä herra ja leipuri, sopineet keskenämme palkoista ynnä muista ehdoista ja kas niin käskettiin minä mennä sinne jossa toiset eli toisin uudet kumppanini olivat ja niin sitä menin ja niin sitä minusta tuli leipurin alku. Heti teki yksi kumppaneistani minulle valkian esiliinan, joka olikin muistaakseni hohtavan valkoinen, päähäni pantiin lumivalkia lakki ja niin sitä minä nyt olin kuin kuukulan muna ammatti-puvussani, nimikin annettiin aivan uusi, se oli "Plootuhanska", vähänpä vivahti korviini kuin entinenkin ammatti nimeni. Arvo joka "Plootuhanskalla" on tulee aina uuden tulokkaan osaksi, hänhän se on kuin pellivaraston haltuunsa saa. No nyt ei muuta, vaan työtä sitä tehtiin ja pullia jos minkä näköisiä niitä leivottiin. Päivät kuluivat eniten maatessa, sillä työtä tehtiin suuremmaksi osaksi öillä. Olin näin ollut nyt tässä virassa jo toista vuotta kun taas jo rupesi pitkäksi käymään tämäkin ammatti, sillä tahdoin minä edemmäksikin mailmaa nähdä ei vaan sen kuin vehnästä tehtiin ja olinhan sitävarten syntynytkin, sen huomasin jo itsekkin että kokemuksen koulua kävin ja vastahan nyt olin neljännellä luokalla. Ei muuta vaan kirjoitin taas vanhemmilleni uusia aikeitani ja eipä kauvan kestänytkään kuin jo isäni tuli T:n ja puhui taas mestarini kanssa ja otti minun pois leipurin ammatista sillä helppohan se oli tehdä kun en ollut oppiin kirjoitettu siinäkään paikassani, ja näin sain minä taas matkustaa isäni rinnalla armaaseen kotiini ja ilolla otti äitini minun vastaan sillä olinhan nyt ollut kauvan aikaa hänen silmän pitonsa alta poissa.

Nuoruuteni jatkuminen.