Part 3
Putoo lehdet lehmuksen ja poispäin pääsky lentää, Hetket herkkään vierähtää ja kauas aatos entää, Entää kauas yl' lahdelmain, Halki ilmojen avarain Sinitaivoa tavoittain.
Yksinäinen.
Ken mailman rannan Käy koulua kovaa yksin, Sen rinnassa sydän ei riemuita voi, Sen sielussa sävele suruisa soi -- Sävel kaihon ja kärsimyksen.
Ja unelmansa Ja lempeät toivehensa Se haudata sielunsa soppehen saa, Niin syvälle kaihon ja murehen taa, Ett'ei tunne niit' omiksensa.
Luo auvottoman Jos sattuisi tiesi viedä, Käy ääneti eespäin, oi onnekas sa, Kuin kuolevan kauriin on katseensa -- ja Se ei vierahan silmää siedä.
Kaihoa.
Murhe mieltäni mun kauan on painanut, Riemun helkettä ei kantelo kaiukaan, Sielun tuikea tuska Huoliharsohon verhoi sen.
Koska suoltuvi pois surujen saiho tuo, Mi mun mieltäni nyt pilvenä painaltaa? Koska päivyt se mulle Paistaa täydeltä terältään?
Toisin kielinpä sois kantelo kajahtain Auvon tunnetta jos helkkyä, vieno, sais. Rinnan rauhaisa riemu Silloin mieleni aatelois.
IV. Lempi ja ystävyys.
Laulukiven metsässä.
Autio on Laulukiven metsä, Impi heloääni poissa on, Mäen männyt kaihoisasti kuiskii: Kaukana on unhoittumaton.
Tenhoisasti nyt ei laulu kaiu, Loitolla on "tytär kuninkaan", Muilla mailla muiden iloks laulaa Kaipaustaan sekä toiveitaan.
Souti tuolla järven tyyntä pintaa, Katsoi kuinka aaltoon kuvastuu Rannat rakkaat, sinilaki kuulas, Kesäillan haaveileva kuu.
Kevät saapi, saapuu laululinnut, Mutta sin' et saavu kuitenkaan. Autiona Laulukiven metsä Kaipaa kadonnutta leivoaan.
Koivikonkin lehdot sua kaipaa, Asujain sen ehkä eniten, Soisi taasen kasvot kauniit nähdä, Nähdä syvän silmän välkkehen.
Kuulla, kahden kesken istuttaissa, Aatoksia hienon henkesi, Niiss' ol' kevään tuoksua ja tulta Ja ne lämmitti ja viehätti.
Kauas siirryit, kotirannat heitit, Suokoon elo sulle auvoaan! Mont' oon nähnyt, harvoja mä muistan Sua unhoita en milloinkaan.
Suvannossa.
Tuoksuu kaunis kanervikko, metsä huminoipi, Luojan taivas kirkas on ja linnun laulu soipi. Tyynnä Alvajärvi päilyy, Vienosti vain rannan ruoho häilyy, Hiljaa liitää perho kukkasensa luo, Ilomielin sille suukon suo.
Luonnon riemutessa hiljaa sylihisi vaivun, Mielialoihin ja suuteloiden hehkuun haivun, Auterehen sinihäivä, Rannat rauhaiset ja Luojan päivä Meille siintää, tuoksuu, loistaa, huminoi, Luonto lempeämme kunnioi.
Auvoisna ja autuaina jumalien lailla Käymme riemuin rinnatusten hetken huolta vailla. Kaukana on mailman melu, Kaukana sen taisto, kilvoittelu. Meitä saavuttaa ei voi sen myrskysää, Armas, autuas on hetki tää!
Itämainen tarina kertoo --
Itämainen tarina kertoo Tähden syttyvän taivaallen, Joka kerta kun mailmaan tänne Pieni syntyvi lapsonen. --
Säteillen sun tähtes kun tuikki Minun usmana vielä ui, Sinun siellä loistossa seilas, Minun syrjässä kirkastui.
Ja ne sinilaella siellä Toinen toisensa sivuutti; Radat niiden loitolla kulki, Kunnes kerran ne läheni. --
Niinp' on käynyt meidänki täällä Elonlaaksoa kulkeissa, Sinä mailman melskeissä liikuit, Kodin nurmella leikin ma.
Enkä tiennyt sinusta silloin, Sua nähnyt en milloinkaan, Eikä soinut äänesi mulle -- Ventovieras sa olit vaan.
Sitten kerran talvisen illan Hämärissä me tavattiin -- Hetki lyhyt -- mut ei se meiltä Joudu konsana unhoksiin.
Ja sa heitit melskehet mailman, Ristiaalloista riensit sen, Kuni rauhan tyynehen rantaan Tulit suojahan koivujen.
Silloin alkoi talvinen hanki Kevätkukkia nostattaa, Mailma soi ja säteili meille, Kaikk' ol' armasta, ihanaa. --
Mutta myöhään, liiaksi myöhään Yhteen tähtemme osuivat; Ken ei usko onnehen, siltä Kukat kuihtuvi kauniimmat.
Koivun juurella.
Me koivun juurelle istuttiin Vihantain oksien alle, Ja koivun latva se huminoi Ja rastaan laulu se sieltä soi Armaalle kuuntelevalle.
Ja silloin kerroit sa minulle Elosi synkeän tarun, Sen kuinka kuihtuivat kukkaset, Sen kuinka murtuivat toivehet Pakosta kohtalon karun.
Ma sua ääneti kuuntelin Ja sielun silmälle aukes Elämän kalsea onteluus, Ja kolkko, pimeä pohjattuus, Sun johon onnesi raukes.
Kevättä luonto se soitteli -- Mun kaiho painalsi mieltä. Sun synkkää taruas kuunnellen Myös oman kuuntelin sydämmen Suruisen armasta kieltä.
Kun Luojan päivyt se kevään toi, Niin järvet jäistä ne irkos, Viritti lintuset laulujaan, Maa nuori nostatti kukkiaan Ja koko luonto se virkos.
Sun elos' synkeä tarina Keväimen herätti mulle, Herätti kukkaset laulujen -- Mut niiss' on kastetta kyynelten Ja hiljaa soipi ne sulle.
Lumohetkinä.
Lumohetkinä kahden kun istutaan Minä katselen hiljaa sua. Näen kunnian kaartavan otsaasi Ja se tenhoo niin jalosti mua, Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa Silmäs säihkyvä sinisyvyys, Jalo luonne se kirkasna kimmeltää, Jalo luonne ja syömmen hyvyys. Ja ma vaikenen, Pyhä on Silloin miel'ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus, Luopi sieluhun kirkkaan valon. Miten suuri on hän, joka kaiken loi, Hyvän ihmisen loi ja jalon! Häntä aavistan, Kun ma nään Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan, Minä katselen hiljaa sua, Näen valmihin ihmisen eessäni Ja se tenhoo niin jalosti mua. Ja ma riemuitsen: Ylväs oot Sinä sieluni ainoinen!
V. Uskonto ja mietiskely.
Joulu-aattona.
Oi sa joulu-ilta Herttainen ja armas, Vieno, rauhaisa! Ilon puhtahimman, Sovun, soinnun tuoja, juhla korkea!
Kaikuessa maisten Virsien ja lauluin Kuulee sydämmein, Kuinka kirkkahasti Halki ilman helkkyy Hymni enkelein.
Kuulee nöyrtyin, kuinka Enkelit ne tuopi Hyvän sanoman. Vaikk' on synti suuri. Ihmislaps' ei sorru -- Löytää taivahan.
Pyhä, puhdas ompi Pelastajaks tullut Kurjan syntisen. Kristus eksyväiset Johtaa Isän luokse, Antaa autuuden. --
Oi sa joulu-ilta Herttainen ja armas, Vieno, rauhaisa! Ilon puhtahimman, Sovun, soinnun tuoja, Juhla korkea!
Kirkossa.
Kaunis seisovi temppeli Herran Valoloistossa auringon, Yli kuulean alttariristin Lehdet kiertävi kasviston. Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi, Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.
Visers' ulkona lintunen pieni, Sekin herkesi kuulemaan, Kuinka kuorissa nuorille noille Jalo jakavi neuvojaan. Ijankaikkisen, korkean sanan hän heille Oppaaks antavi maaelon hirmuille teille.
Aamun auteren valosta äsken Kautta laps'ajan laaksomaan, Tulit nuoriso templihin Herran Valan kallihin vannontaan. Ja sa seisot nyt sykkivin sydämmin siellä, Halu sulla on kulkea kaidalla tiellä.
Halu lämmin ja harras on sulla Käydä jälkiä Kristuksen, Sydän sykkivi tuntoa pyhää, Miel' on nöyrä ja lentoinen. Tämä tunnelma aina, oi aina jos säilyis, Elonpursi jos kuinkakin myrskyissä häilyis!
Tuolla ulkona riemuten kuohuu Elo uhkuva, keväinen; Siell' on intoa, työtä ja tointa, Siell' on taistoa aatteiden. Sinne käyös, sa nuori, käy nimessä Herran, Siell' on siunaten Mestari kulkenut kerran.
Siellä tulkitsi Mestari muinen Pyhää oppia elämän, Valtakunnasta, pieninpä jossa Sijan saava on ylimmän. Suurin laulaja suurinta aatetta siellä Vielä julisti Golgatan kolkolla tiellä.
Käyös nuori, sa totisin tunnoin Ulos työhön ja elämään, Pyhän Mestarin jälkiä seuraa Hän ne leimasi verellään. Itses unhoita, heikkojen kuormia kanna, Tue, lohduta, kieltäy ja anteheks anna!
Mitä povesi puhtainta tuntee, Sit' on Herrakin tuntenut; Mitä aatteli korkeinta mieles, Sit' on Herrakin aatellut. Ijankaikkinen rakkaus rintahas sulje, Hämärästä sa valohon voittaen kulje!
Kerran kuu sekä aurinko sammuu, Luomakunnass' on mustin yö, Mailma hukkuu ja taivahat sortuu -- Mut ei Kristuksen huku työ. Syntyy uusia taivaita, uusia maita -- Niihin johtavi sieluja tie tuo kaita.
Kaunis seisovi temppeli Herran Valoloistossa auringon, Yli kuulean alttariristin Lehdet kiertävi kasviston. Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi, Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.
Vakamielisnä nuorukaisparvi Ompi ääressä alttarin, Ijankaikkisen kasvojen eessä Valan vannovi kallihin. -- Pyhä hujaus vienosti mielihin hiipi, On kuin koskisi nuoria Jumalan siipi.
Vainajain päivänä.
On päivä vainajain. Oi nukkujia Herra siunatkoon, Hän siunatkoon myös valvojia meitä! -- Käy kanssain äänetöinten kartanoon, Käy maahan hiljaiseen, Ja arkihuoles hetkiseksi heitä.
Tääll' on niin rauhaisaa. Vain tuuli latvoissa se huminoi, Ja keltalehdet kattaa kummut kultaan. Maan lapsen lehteen verrata myös voi. Noin lailla lehden myös Hän vaipuu elon lyhven jälkeen multaan.
Mut elon mimmoisen? -- Jo aikain aamusta siin' ollut on Niin paljon murhetta ja pettymystä. Tiepuoleen usein vaipuu voimaton, Ja tylyys rehoittaa Ja sorto laulaa väärän ylistystä.
Yks ainut, ainut vaan On pyhä ollut päällä laajan maan, Mut Hän se ainut oli armollinen. Hänellä nim' on rauhan ruhtinaan, Ja veljen rakkaus Povessa Hällä oli taivahinen.
Siks yksin Hänellä On oikeus ja valta tuomita Maan eksyviä lapsosia meitä. Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita, Ja kaikki ymmärtäin Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.
Tääll' alla kumpujen Niin monta siunattua nukahtaa, Ja monta, joist' ei paljon hyvää muista. Mut armoos, Herra, uskoa ne saa, Sa näet syvempään, Ikuiseen tuskaan Sin' et heitä suista.
On päivä vainajain. Oi nukkuneita Herra siunatkoon, Hän siunatkoon myös valvojia meitä! Me ihmislapset kalman kartanoon, Asuntoon hiljaiseen, Tulemme kaikki elon eri teitä.
Uskovaiset.
Uskovaiset usein valittavat: "Mailm' on paha sekä syntinen. Erillään on elettävä siitä, Ett'ei koituis hukka sielullen."
Näin he valittaa, mut minä mietin: Mailmakin on Luojan laatima; Toinen puu on suora, toinen käyrä, Oma kauneus on kummalla.
Toinen vuor' on jyrkkä, toinen luisu, Harja kummankin on pilviin päin; Toinen virta vuolas, toinen tyyni, Kumpikin käy mereen vierähtäin.
Ihmisetkin ovat monenlaiset Muodoltansa että lahjoiltansa. Kaikkein kehnoimmallakin myös sentään Jotakin on hyvää povessaan.
Oi niin kaunis ompi Luojan taivas Ja niin kaunis ompi Luojan maa. Pahan rinnalla on paljon hyvää, Paljon ylvästä ja ihanaa.
Siks' en mailmaa kuohuavaa kammo, Siell' on taistoa ja elämää; Miss' ei luulis, piilee puhtahinta, Helohelmi ilmi välkähtää.
Enkeli.
Jumalan kaunis Ja kirkas enkel' Pois paratiisista lennähti. Ja alas maahan Luo ihmislasten Halk' avaruuden hän ennähti.
Ei kauan siitä Viel' ollut aikaa, Kun oli enkeli lapsi maan. Kun maiset riemut Ja surut, tuskat Ja vastariidat ol' osanaan.
Hän maasta kanssaan Vei kysymyksen, Mi vielä vastinta vailla on. Autuuden maassa Hän sitä etsii Yhtyissä enkelikuorohon.
Ja kun ei löydä, Käy murheiseksi Hän ihanuudessa Eedenin. Mut taivaan Herra Hymyillen viittaa Ja kutsuu luoksensa enkelin.
"Sa valkosiivin Nyt maahan lennä, Käy kautta maiden ja mannerten. Kun enkel'-silmin Elämää katsot Saat kysymykseesi vastimen."
Ja siksi kaunis Ja kirkas enkel' Pois paratiisista lennähti. Siks' alas maahan Luo ihmislasten Halk' avaruuden hän ennähti.
Ja näki kaikki Nuo monet sadat Miljoonat maailman ihmiset. Ja näki myöskin Yksilön kunkin, Sen ilot, surut ja kyynelet.
Niin pien' ol' ilo Suruhun nähden Kuin kyynel aaltohon verraten. Ol' yksilökin Miljooniin nähden Kuin lehti metsähän suurehen.
Mut sama silmä Se valvoi heitä Ja sama tahto se hallitsi. Ja sama Isä Ylhäinen heille Hän ilon soi sekä surunki.
Ja kaikki, kaikki Ne toimi, hyöri, Rakasti, toivoi ja taisteli. Näk' enkel', kuinka Sai hyvyys voiton Ja totuus toimia leimasi.
Ja vastariidat Nuo ihmiselon Ne sulosointuhun sulivat Ja enkel' riemuin Hän katsoi, kuinka Toteentuu aattehet korkeat.
Niin monen monta Jaloa sortui Totuuden puolesta taistellen. Mut totuus voitti Ja kyynelissä Kiils' silmät enkelin ylhäisen.
Ja maasta ylös Pois enkel' liiti Ikuiseen ilohon Eedenin. Kun elkel'-silmin Elämää katsoo Käy selväks tarkoitus korke'in.