Part 2

Jos emme työtämme petä vaan, Niin meill' on taivainen voima, Ei vie meilt' onnea vallat maan, Ei salaa hiipivä soima, Isäimme taisto ei mene hukkaan, Vaan hengen suvena käy se kukkaan.

Oi katso, kansani, maasi tää, Se loistaa laidalla lunten, Se kiehtoin, loihtien kimmeltää Kuin saari siintävä unten. Sen sulle kukkia Luoja salli, Sa sitä suojaa kuin vankka valli!

Uusi ura.

(Jyväskylä--Suolahden radan vihkiäisissä.)

Terve tänne viettoon lyhven illan! Terve tänne kunniaksi työn! Työn, mi kansain välille luo sillan Liittäessään maahan rautavyön, Korven kolkon asutuksi saapi, Kodit nostaa salon sydämmeen, Olot elvyttää ja uudistaapi, Tempaa myötä työhön yhteiseen.

Terve tänne! Pohjoisessa siintää Vedet väljät kauniin Keiteleen, Kimmeltävä kiskotie sen kiintää Poukamahan pitkän Päijänteen. Syrjäseudun asukkaille meille Ura uusi siinä urkenee Edistyksen, valon valtateille, Missä työ ja kunto kilpailee.

Enemmän kuin ennen onni Suomen Vaatii koko kansan toimintaa, Päivätöinnä siltä nuori huomen Vaipua ei öiseen varjoon saa. Meidän kansa ompi hengen kansa, Miekkavaltaa ei se tavoita, Mut se tahtoo -- laki turvanansa -- Nousta, valistua, varttua!

Terve tänne läheltä ja kaukaa Työtä kunnioivaan illatsuun! Toivomielin iloitsee nyt Laukaa Kera syrjäseudun monen muun. Ura uusi auennut on sille, Edistyksen kirkas kiskotie. Kiitos kaunis siitä taivahille. Työhön yhteiseen se meidät vie!

Se heräjää.

Mahtavana hallitseepi vielä talven haltia, Metsämailla mökit pienet ovat hankiin hukkua. Mutta annahan viikkojen vierähtää, Niin hankien harjat ne haipuen hukkuu Ja luonto, mi nukkuu, Taas heräjää Ja kunnahat kukkien kimmeltää.

Kaunihina silloin luonto soittaa jättikanneltaan, Soittaa soilla, soittaa mailla, soittaa siniaalloillaan, Ja soitto se helkkyvi riemuiten Ja kertovi keväimen voimoa luovaa Ja auvoa suovaa, Kun suvinen Taas huokuvi sää yli seutujen.

Niinkuin aikaa hiljaa jatkaa vuoroin päivä, vuoroin yö, Jatkuu luonnon riemutessa hiljaa kevään luomistyö! Maan suonista nestehet elämän Käy suonihin puiden ja ruohon ja viljan, Syys kunnekka hiljan Tuo täytelän Ja kypsän ja runsahan hedelmän. --

Hengen vainioilla myöskin kevättyötä tarvis on. Kevättyö on hyvän työtä, tähtää valon voittohon. Se lippua aatteiden kannattaa, Ja öisiä varjoja lämpöisin rinnoin Ja hehkuvin innoin Se karkoittaa, -- On vapaus hengen sen määrämaa.

Suomen saloilla on monta taloa ja tölliä, Joit' ei vielä hengen kevät valaise ja lämmitä Ja niissäkin lapsia karkeloi, Ja nekin on koituvain päivien kansaa. Ei henkistä ansaa Muu poistaa voi Kuin kirkasna loistava tiedon koi.

Davidin kun istuimella istui nuori Salomo -- Vuosituhansien jälkeen vielä kuulu, mainio -- Hän rukoili tietoa totista. Sä pyydä myös tietoa, kansani kallis, Sun kilpes ja vallis On tiedossa, Mi johtavi töitä ja toimia.

Nöyryyttä ja viisautta ano lailla Salomon, Silloin vaihtuu takaloilla hengen yöhyt valohon. Ja viikot kun hiljahan vierähtää, Niin synkeät varjot ne haipuen hukkuu. Ja henki, mi nukkuu, Se heräjää Ja uhkuvi voimaa ja elämää!

Salomaalle on saatuna koulu.

Salomaalle on saatuna koulu, Sitä kauan jo kaivattiin. Kylän lapsoset riemuiten rientää Koulun suojihin valoisiin. Ilomielin ne leikkiä lyövät, Kelkat kiitävi kilpaillen, Siroruusuilla talvinen tuuli Punaa poskuet pienoisten.

Ja ma katselen parvea nuorta, Se on hilpeä, huoleton! Työskennellen ja leikkien vuoroin Käy se polkua opinnon. Aamun nousevan kansa se ompi, Aika uus' sill' on hallussaan, jos se jaloksi varttua voipi, Taattu silloin on onni maan.

Riennä vaan sinä pirteä parvi, Opin alkeille kouluhun! -- Mutta tarkemmin sua kun katson, Suru hiipivi mieleen' mun: Ohut liian on monella nuttu, Kovin kulunut, huono on, Ja niin kylmä on Pohjolan talvi, Sen on tuuli niin armoton. --

Talonisäntä taitava, kuule, Hyvät sulla on mannut, maat. Sadot runsahat peltosi antaa, Täyteen aittasi ahtaa saat. Kelpo vaimo sun kotias hoitaa, Hyvät lapses on tavoiltaan. -- Nämä kaikki on antia armon -- Tokko tuota sa muistatkaan?

Talos' laidalla tuossa on mökki, Siin' on lapsia, siinäkin. Ja ne nääntyvät puuttehen alla, Puute nääntävi sielunkin. Hyväin lahjojen antaja vartoo, Että käyttäisit leiviskäs, Että maksaisit velkasi Hälle Auttain köyhiä veljiäs.

Jos ne puuttehen painosta sortuis, Pahan poluille poiketen, Sua syyttäisi tuomari silloin Lahjomaton ja ikuinen. Omat lapsesi maallesi annat, Anna lapsoset köyhän myös, Auta heitäkin oppia saamaan, Silloin siunattu sun on työs.

Monen monelle puute ja köyhyys Nostaa pystyhyn tiedon tien. Sielu nääntyvi -- singota sille Edes sätönen pienen pien'. Luoja jakavi lahjoja hengen, Miten tahtoo hän milloinkin. Mökki matala, halpa on ollut Koti Kiven ja Lönnrotin.

Siksi toimios innolla, että Yhä suurenis parvi tuo, Joka hilpehin, riemuisin mielin Valon rientävi lieden luo. Aamun nousevan kansa se ompi, Aika uus' sill' on hallussaan. Jos se jaloksi varttua saapi, Taattu silloin on onni maan.

II. Muisto ja maine.

Z. Topelius.

(11.1.1818-14.1.1896)

On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää; On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton, Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.

Yöt on niin pitkät, pimeät. On niinkuin Louhi ois Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois. Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan -- Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.

Tietäähän luonto aikansa! -- Se herää uudestaan, Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan. Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi, Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi.

Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää, Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää: Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa, Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.

Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä, Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä! Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli, Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.

Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian, Jäänlähdön Oulujoesta -- tuon runon valtavan. Ja Suomen kansa kuuuteli, sen heräs innostus: Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.

Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän, Niin historian hiedikko sai voimaa elämän, Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa, Ja pyhäks' silloin kirkastui ja suureks' isänmaa.

Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat, Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat. Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.

Siell' oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa, Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa! Ol' niin kuin oisit sanonut: "oo uskollinen vaan, Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.

Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin." -- Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi, Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.

Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus. Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö Ja riemuisasti, innolla käv' edistyksen työ!

Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit, Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit. Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen. Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.

Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan, Se oppinut on lempimään myös "suurta kotiaan." Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä, Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.

Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton. Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa, Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!

Proloogi.

(Lausuttu Suom. Teaatterissa Z. Topeliuksen syntymäpäivänä 14/1 1898.)

Tullos tyttönen taivaan pyhä ja puhtoinen, Tullos hetkeksi tänne luokseni leijaten. Kuollut on kukka ja aalto on vanki, Peltoja peittävi hohtava hanki, Rauennut rantojen riemu on, Lehto ja laakso on lauluton.

Mut on kukkia, joita talvi ei taittaa voi, Hengen kukkia, joita vuossadat ihanoi. Nostatti kukkaset kiitävä tiima, Mut kuni välkkyvä, siintävä siima Viittovat tietä ne tenhoisaa Kertoen aikojen tarinaa.

Tullos tyttönen taivaan, helkytä kanneltas, Suo mun kuunnella hetki laajoja laulujas. Suomeni murhe ja kansani kaiho Suoltui kuin päivässä sankea saiho; Päivänä loisteli rakkaus, Hehkuva into ja innostus.

Tullos tyttönen taivaan, tuokio tarinoi, Päivän paistetta kuinka laulaja maalleen loi, Viitaten tietä ja maalia suurta, Lemmellä takoen sammon juurta, Pukien morsioks synnyinmaan Sadoilla kauniilla lauluillaan.

* * *

Suru oli Suomenmaassa, kevään äsken koituneen Surmas tyly takatalvi sortain lehdot lauluineen, Huokuin umpuihin ja lehtiin säälitöinnä kylmää kalmaa, Huokuin yli nuoren nurmen tahmeata tuonen talmaa.

Ja ne kuihtui ja ne kuoli helpeet, toiveet, unelmat, Ja ne lakkas ilolaulut kevätpäivän nostamat. Ol' kuin elo kuollut oisi, kuin ei nousis päivän salo, Ol' kuin piilisi se pilviin, sammuis maasta ijäks valo.

Silloin kuule, mikä helke hellä, kirkas lumoova! Toivoa ja lohdutusta lauleleepi Sylvia, Yli maiden, yli vetten sävelvirta vieno soipi, Hiljaa elpyy ilo jälleen, auvo armas aaluvoipi.

Nousee nurmi, puhkee kukka, kevään voima voiton saa, Oulujoki vapahana koskiansa kuohuttaa, Kimaltaen sini Saimaa maammoansa merta kaulaa, Valoa ja vapautta mer' ja maa ja ilma laulaa.

Valoa ja vapautta, hengen ikikevättä Helkkyy laulu ihmeen kaunis, lempeä ja ylevä. Kevään armaan liittolaisna keväimen se tekee työtä: Sulattaapi rinnan roudan, hälventääpi hengen yötä!

Sydän syttyy, laajeneepi; aatos kohoo, kirkastuu, Valon työhön toivomielin kansa hiljaa vannouu, Valon lippu puhdas liehuu, sarastaapi onnen huomen, Valon suurta laulajata kiittää kaikki kansa Suomen.

* * *

Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa toivoin suurehen laulajaan. Mut lentomielin ja nöyränä Nuor' laulaja kuunteli, Kun historian hengetär Hänelle haasteli.

Se haastoi Suomen kansan vakaita vaiheita, Se kertoi kärsimystä ja tuskaa, murhetta, Se voimaa kertoi ja nöyryyttä Ja voittoa, kunniaa, Ja jaloutta, uljuutta -- Ja työtä rauhaisaa.

Ken kesti Isonvihan, mit' ei se kestää voi, Jos oikeata tietä vain käydä ahkeroi? Luo ajatuksia suuria -- Ja kansasi kukoistaa! Luo valistusta, valoa -- Ja suur' on Suomenmaa!

Näin valon laulajalle hengetär haasteli, Ja silloin sumu suoltui, taas päivä pilkoitti. Hän tohti toivoa, uskaltaa, Hän lohtua laulaa voi, Siks kannel hengen kevättä Sulosti unelmoi.

Ja siksi talvi-illoin Välskäri tarinoi, Ja hyvyyttä ja voimaa, kuntoa kunnioi. Ja siksi satujen maailma Se lapsille aukeaa, On siksi kaiken määränä Jumala, isänmaa!

Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa luottain suurehen laulajaan. Hän kantoi lippua aatteiden, Ja sampoa sovinnon Hän takoi Suomen onneksi, -- Se onnen ehto on,

Valon laulaja kallis, pilttisi pienoisen Murhein multasit maahan Suomesi povehen. Nuor' oli piltti kuin kukkanen tuomen, Mut olis kasvanut kunniaks Suomen. Leikkien lempeä kuningas Elävi ainian laulussas'.

Poiss' on pilttisi, mutta kansasi nuori tää Mielin lämpimin Sua taattona tervehtää. Viittasit tietä ja maalia suurta, Lemmellä taoit Sa sammon juurta; Laulelit maallesi lohtua, Loit ajatuksia suuria.

Kaunis itsesi olkoon, kaunis ja rauhainen, Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden. Valoa lemmit ja valoa soitit, Lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, Valon laulaja Zachris Topelius!

Kevään kynnyksellä.

Kevään kynnyksellä Tuli Tuonelan tytär tumma Valon laulajan luo. Katsoi ääneti, katsoi kauan -- Käden vaipua suo.

Katkaista ei henno Miehen lempeän elonlankaa. -- Hiljaa liukuvi sää, Kerimään kun kuontalolle Tytär Tuonelan jää.

Päivä kultaa seinää, Sammuu siunaten lännen rantaan Metsän huurteisen taa. Vaippaan yöttären pehmoisesti Peittyy meri ja maa.

Kerii tytär Tuonen, Kiertää hellästi kuontalolle Elonsäikehen pään. Silmä sammuvi, henki liitää Valoon välkkyävään.

Valfrid Vasenius.

(Entisten jatko-opistolaisten puolesta 21.5.1898.)

On hiirenkorvalla valkovyöhyt Ja kummut kukkia nostattaa. Niin lyhven lyhyt on Pohjan yöhyt Se valon voittoa julistaa. Kevättä kertovi taian tuomaa, Jumalan päivyen taian luomaa.

Ja ilmass' on kuni juhlamieltä. Niin suur' ja kaunis on Suomenmaa! Ma kuulen viehtyen luonnon kieltä, Se oman henken' on haastamaa; Ja on kuin soisi ja soisi yhä Alhoista, vaaroilta "Maamme" pyhä.

Ja muistoin taakse ja toivoin e'elle Ajatus lämmin se liitelee. Nyt tuoksuu Tapion tanhut me'elle, Nyt päivyt Suomea suutelee, Nyt tuutii tuulonen toivon viljaa, Suomen suuret ne kylvi hiljaan.

* * *

Sa lentomielin kirkastit Tät' aimomiesten työtä, Me näimme tähtein syttyvän Ja valaisevan yötä. Me näimme yönkin poistuvan Edestä päivän kirkkahan.

Ol' meille tutut miehet nuo Jo kotikunnahilta, Lukeissa heidän kirjojaan Vierähti moni ilta. Ja sydän nuori lämpeni, Se toivoi, hehkui, uneksi.

Unohtumattomat ne on Nuo tiimat, jolloin siellä Me kuuntelimme Sinua Innostuin hehkumiellä, Jaloa henkes lentoa Kun saimme seurata.

Oi kiitos kaikesta kauniista, Mi maass' ei koskaan maada! Oi kiitos kaikesta suuresta, Jota kalman käs' ei kaada! Se sielussamme nyt unelmoi, -- Se kerran kukkia voi!

Mut vasta Sinä aukaisit Kuin uuden mailman meille, Kun lämpömielin meidät veit Sa runon, aatteen teille. Niin suureks Suomi laajeni, Niin kalliiksi, niin pyhäksi.

III. Luonto ja sydän.

Vuorelta mereen.

Metsäisen vuoren rinteillä Pulppuili lähde siintävä Taivasta kuvastain. Sen tunsi taivaan tuuloset Ja pilvet, päivän sätehet Ja sammalmätäs vain.

Se siinteli ja välkkyili, Se pulppusi ja uneksi Ja suhisi ja soi. Mut sinivyötä katsellen Sen heräs kaiho mielehen -- Se kauvaks vaiteloi.

Ja katsoin vyötä yllänsä Se uursi maata eessänsä Ja solui laaksoon näin. Ja kautta kukkaniittyjen Ja ohi lehdon liepehen Se vieri kylään päin.

Oi ihanuutta maailman, Min luonut suuren Jumalan On lemmen runsaus! -- Mut kylää lähemmä kun käy, Ei enää suloutta näy -- Kaikk' katoo kauneus.

Siell' on niin rajoitettua Ja halpaa, kurjaa, ahdasta, On ruma ruokottuus. Se silokalvon röyheltää, Se heloaallot pimentää Tuo kylän siivottuus.

Se puron mieltä painaltaa Se ikävöi, se halajaa Pois metsään vilpoisaan. Mut sinne kotiin lapsuuden, Metsäisen vuoren rinteillen Ei pääse konsanaan.

Ja siksi yhä eespäin vain Se rientää, rientää kiiruhtain Merehen päästäkseen. Ja sinne päivän paistaissa Ja meren laajan loistaissa Puhtoisna kuollakseen.

Lootoskukka.

Syvältä aallon alta Nous lootoskukkanen. Vilpoisa veden valta Kasvatti kaunoisen.

Kun helpeet hienot aukes Kuu valoi loistoaan, Ja päivän ruso raukes Taa tumman metsämaan.

Niin tyynnä luonto nukkui. Yö tuoksui tenhoten, Ja vuorten huiput hukkui Sinehen pilvien.

Sulosti kukka kaino Kalvasna kimmelsi, Yöviiman vieno paino Se sitä tuuditti.

Ja kuuhut valoi sille Kirkkainta loistoaan, Sen painoi helpehille Suloja suukkojaan.

Ja kukka kaino lempi Väreillen autuutta, Kunnekka hohtoisempi Ol' aamun salava.

Sen silloin helpeet hienot Ne hiljaa sulkeentui, Unessa kuvat vienot Kukalle kangastui.

Kun soluu mailleen päivä Kuu kukan herättää, Ja valon rusohäivä Taa metsän hälviää.

Ja lootoskukka havaa Suloimpaan auvohon, Ja helpeet hienot avaa Syleillä kuutamon.

Orvokki.

Suojassa tuuhean tammipuun Valolle umpusi aukes, Kun ensi leivo sai lauleluun, Kun kahleet aaltojen raukes. Säteelle päivän sa hymyilit Ja sulosatuja uneksit.

Mies muuan asteli verkalleen Ja huomas hohtehes hienon. Ja silloin lyhveksi ilokseen Hän taittoi orvokin vienon, Ja hetken hellästi ihanoi -- Ja leinon liukua maahan soi.

Sun hetken oikku se surmasi Ja sulle laskihe päivä, Elosi sortui, kun sumeni Unelmais' hohtoisa häivä. Miks' julma noin oli ihminen, Miks' sorti orvokin pienoisen?

Pälve.

On viidakon varrella vuokko Kevätpäivyen loihtima; Ylt' ympäri lunta ja jäätä, Pälve pieni vain vihanta.

Ma katselen sitä ja mietin: Se on kuva mun elostain, Ylt' ympäri talvista huolta, Mutta lämpöä rinnassain.

Se lämpö se keskellä talven Luopi kukkia laulelon, Ja toisenpa kaiholle myöskin Sillä kyynele kirkas on.

Rimpi.

On rannalla rimpi tuulien tuutima. Sun hentonen, hieno, myrsky on murtava! Nyt lainosten lailla sa liikut Ja huojut ja heilut ja kiikut, Niin notkea vartesi on. Mut hyinen kun vinkuvi viima, On mennyttä riemusi tiima Ja tuuli sun taittava on.

On kukkanen kalvas varrella valtatien. Voi oikkujen julmain uhrina oot sa pien'! Sa tuoksut ja vienosti häilyt Ja hymyät, päivässä päilyt, Niin puhtoset helpehes on. Mut lapsonen leikkivä, armas, Tai kulkija kylmä ja karmas Sun, vienoni, polkeva on.

Oi sykkivä sydän rinnassa ihmisen, Laps' hentonen, herkkä riemun ja murehen, Sa lemmit ja laulat ja värjyt, Ja toivot ja kaihoat -- särjyt, Sun murhe se murtava on. Oot heikompi rimpeä, kukkaa, Oot lähempän' onnesi hukkaa Ja kohtalos -- kärsiä on!

Kalliolla.

Jo laskihe päivä, Tuliliekkiä taivaalla ui, Ja metsän latva ja järven laine Suloauvosta punastui.

Tää kallio kaunis, Koko seutua halliten, Se katsoo kauas ja korkealle Yli surujen, riemujen.

Se nähnyt on monta Sukupolvea ihmisten. Ne hetken kukki ja kuoli sitten Kuni rimpyet riutuen.

Sen rinne on jyrkkä, Sieltä kuolema ammottaa; Mut yli kuilun, jos tyynnä katsot, Näet laajalti maailmaa.

Käy kulkija tänne, Tääll' on ääretön avaruus. Voit täällä kaihoas lauleskella, Pyhä täällä on hiljaisuus.

Tän kallion tunnen, Täällä onneni kukkia loi. Mut varo! Pieninkin harha-askel -- Ja sun kuilu se niellä voi.

Ja silloin sa tuolla Alla aaltojen nukkuisit. En tiedä nukkuisko kaihos siltä, Vaikka itse sa nukkuisit?

Sit' eiköpä kuiskais Rannan rimpyet toisilleen? Ja tuuli kuulis ja laakson lapset -- Yhä eläis se edelleen.

Siinnä, siinnä!

Humajaapi honkametsä, Laulaa ikivihanta, Sitä kuullen vienoon kaihoon Viehtyy mieli lentoisa.

Kaukaa tuolta usvan halki Saari kaunis kangastaa. Siinnä, siinnä kaukoranta, Toivojeni määrämaa!

Sinne liitää ajatuksein Kun on maassa musta yö, Rinnassani rauhatoinna, Suruisna kun sydän lyö.

Sinne liitää, kuulakkaampi Siell' on ilman sinervyys; Kevään, laulun kukkasia Siell' ei sorra hyinen syys.

Siinnä, siinnä kaukoranta, Ihanteeni ihmemaa! Saavutanko sinut koskaan Toivojeni määrämaa?

Kuutamolla.

On kuutamo-ilta. Satumaisen viehkeä valaistus Yli seudun on. Maa on kuni Jumalan ajatus, Niin valtava, verraton.

Ma käyskelen tietä Neitseellisten koivujen saartamaa Ja ne kimmeltää. Suurta rauhaa Jumalan julistaa Nyt metsä, vuoret ja jää.

Mun syömmeni värjyy, Hurmauneina sieluni kielet soi. Rauhaa Jumalan, Pyhäkössä luonnon se unelmoi Kera taivahan tuikkivan.

Miks tuonelan tietä Yhä kolkon synkäksi ajatella? Se on huurteisten, Neitseellisten koivujen saartama Ja lempeän valoinen. --

On kuutamo-ilta. Satumaisen viehkeä valaistus Yli seudun on. Maa on kuni Jumalan ajatus, Niin valtava, verraton.

Ei, pyydäpä rintaas Ilonaihetta ainaista, Saa laakson lapsoset silloin sulta Riemun raittihin muistoja.

Rippuverkossa.

Kun sa vilpoisa tuulonen Rippuverkkoa heilutat, Huojun kuni heinän helve, Lintu olalla oksan.

Vaivun vienosti unelmiin Taivaan sineä silmäillen, Joka välkkyin ihanasti Koivuin lomitse loistaa.

Unelmat yhä hienontuin Hiljaa lauluina helmeilee. Hengen helpehinä liitää Kesän kukkien luokse.

Kesän kukkaset koivuillen Niitä kuiskivi ihmeissään. Koivut hiljaa huminoivat Niiden kaihoa kuullen.

Lehtikatoksen alla.

Oi jos kaikki puiston lehdet Päällein putoais, Jos ne hiljaa liihoitellen Peitokseni sais.

Silmän' silloin kiinni painuis, Sydän kylmeneis Ja mun surun', kaihon' kaikki Ijäks hälveneis.

Laulaisithan silloin puisto Mulle hiukkasen, Lapsuus-aikaa muistutellen Laulun riemuisen.

Muusta ellös humuele -- Vaikene sa vaan, Mustaa mulle muu on kaikki Ollut päällä maan.

Hämärissä.

Oi hämärissä Kun suojassani Ma istun yksin ja haaveilen, En silloin muista Ma mailmaa muuta, Miel' on niin tyyni ja rauhainen.

Ei kadun pauhu Se tänne kuulu, Ei elon räikeä riemukaan. Unelmoi kaiho Ja suru nukkuu, Kuin nukkuu lintunen oksallaan.

Ja liesi leimuu Ja hiipuu hiljaan Ja kuvat piirtyvi hiilokseen. Ma katson niitä Ja pitkä sarja Herääpi muistoja verkalleen.

Oi lapsuus-aika Ihanan hertas, Miks kuni siivin sa lensit pois? Jos uskos lämmin Ja toivos kirkas Ja raitis riemusi mulla ois!

Ens' nuoruusaika Suloisen armas Ja öisen synkeä, muistan sun. Sun innostukses Ja riemus raukes Pois sielukellojen kaikuhun.

Siks laulun kukat On kyynelissä, Siks kaiho kietovi kantelon, Kun paljon, paljon Ois määrä tehdä, Mut voima, voima se lamass' on.

Olalla oksan Ei kauan lintu Se malta nukkua kesäisin. Povessa polon Ei niinkään kauan Voi murhe vaipua unihin. --

Jo sammui liesi, Jo hiipui hiilos, Sen kuvat tuhkaksi tummeni. Ja hämyhetki Ja levon tunne Ja tyyni rauha ne kaikkosi.

Ulkona tuulee --

Ulkona tuulee, tuulee, Luonto ei rauhaa saa; Syömmeni värjyin kuulee, Koivut kun valittaa.

Kaihoten koivut sorjat Kevättä ikävöi, Vinkuen oksat norjat Kattoa äsken löi.

Suojata puisto kallis Tahtoisi huonettan', Surun ei tulla sallis Syömmehen laulajan.

Suru ei siitä huoli, Laulajan luo se saa, Kunnekka ajan nuoli Poloisen pelastaa. --

Ulkona tuulee, tuulee, Luonto ei rauhaa saa; Syömmeni värjyin kuulee Koivut kun valittaa.

Alla iehmuksen.

Istun alla lehmuksen ja lehmus huminoipi, Kuulen kuinka sielussani muiston kellot soipi. Soipi helkettä riemujen, Soipi suloa toiveiden, Soipi synkkyyttä surujen.

Rannan kaisla kahisee ja lakkapää se ärjyy, Heinän helve heilahtaa ja lehdet vinhaan värjyy. Minä värjyn ja vaikeroin, Toivon, uskon ja unelmoin, Lemmin, laulan ja ilakoin.