Part 1

Note: Project Gutenberg has another volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/62594

KOIVIKOSSA II

Kirj.

IRENE MENDELIN

Tampereella, Wesanderin kirjakauppa, 1899.

SISÄLLYS:

I. Isänmaa ja ihmiskunta.

Isänmaa. Pyhä laulu. Jerusalemissa. Syysmyrskyssä. Mut kun hän tulee. Valon voima. Valon kansa. Kansalleni. On yhteistyötä. Keväinen muisto. Maaliskuun 13 päivänä. Laulun heimo (Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa 1899). Uusi ura (Jyväsk.-Suolahden radan vihkiäisissä). Se heräjää.. Salomaalle on saatuna koulu.

II. Muisto ja maine.

Z. Topelius.. Proloogi (Z. Topeliuksen syntymäpäiv. 14/1 1898). Kevään kynnyksellä. Valfrid Vasenius.

III. Luonto ja sydän.

Vuorelta mereen. Lootoskukka. Orvokki. Pälve. Rimpi. Kalliolla. Siinnä, siinnä! Kuutamolla. Rippuverkossa. Lehtikatoksen alla. Kuin unelmissa ma yksin. Kevät. Hämärissä. Ulkona tuulee. Alla lehmuksen. Yksinäinen. Kaihoa.

IV. Lempi ja ystävyys.

Laulukiven metsässä. Suvannossa. Itämainen tarina kertoo -- Koivun juurella. Lumohetkinä.

V. Uskonto ja mietiskely.

Joulu-aattona. Kirkossa. Vainajain päivänä. Uskovaiset. Enkeli.

I, Isänmaa ja ihmiskunta.

Isänmaa.

Isänmaa, isänmaa! sana kultainen, Ijankaikkista tenhoa soiva. Olet lahja sa taaton taivaisen, Pyhä riemumme, toivomme oiva. Sua työmme ja toimemme tarkoittaa Tulevaisien aikojen maa.

Surun synkeä sun oli muinaisuus, Sotaratsu sun peltosi tallas. Oli luonasi surma ja onnettuus, Oli hurmeinen kenttä ja kallas. Sulokantelos silloin se kyynelöi Ja sun lapsesi pettua söi.

Pyhä temppeli sortui ja kellot sen Oli ääneti aaltojen alla. Sadat kulkivat korpia kaihoten -- Koti heill' oli taivasalla. Kupukannella kimmelsi tähtivyö Ja niin kylm' oli talvinen yö.

Mutta hanget ne haihtui ja leipää taas Antoi tallattu, nurminen sarka; Salolainen kaskeksi hongan kaas, Visers' rauhassa lintunen arka; Sydän toivoa tohti ja uskaltaa, Kotilies taas leimuta saa!

Taasen kauas yl' autioin seutujen Tutut kellot ne kutsuen kaikui, Suista vaimojen, lasten ja vaivaisten Pyhä virsi se värjyen raikui. Mutta miehet ja sulhot ne nukahtaa Sotahaudoissa suurissa saa. --

Isänmaa, nyt on taivahas valoinen, Sodan, murehen myrsky on laannut. Kotikuusien kuisketta kuunnellen Sun on kansasi suureksi saanut; Se jo varjona hoippui, mut vahv' on taas, Nyt on rauha ja siunaus maass'.

Isänmaa, pyhä, kallihin Suomenmaa, Sull' on tallella tenhoisa taikas. Se käy toivojen eelle ja muistoin taa Kuni taivahan tuulonen raikas. Sukupolvien töistä se kimmeltää, Tietä viitaten välkkyävää.

Vielä kaukana määrä se siintelee, Ja sen peittävi aikojen saiho; Mutta saiho kun suoltuen hälvenee, Myöskin suoltuvi sielusi kaiho. Sinut kansasi rakkaus kerran saa Valoloistohon, syntymämaa!

Isänmaa, isänmaa! sana kultainen, Ijankaikkista tenhoa soiva. Olet lahja sa taaton taivaisen, Pyhä riemumme, toivomme oiva. Sua työmme ja toimemme tarkoittaa, Tulevaisien aikojen maa.

Pyhä laulu.

Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu Heläjääpi halk' avaruuden laajan, Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot Armas sa meille.

Pyhän laulun mestari muinen lauloi, Taivainen kun tenhosi hänen mieltään Koskettaen herkkiä, sointuvia Kieliä sielun.

Ja se kertoo suuria muistojamme, Kunnian ja mainehen kulta-aikaa Täynnä kärsimystä ja tuimaa tuskaa, Hurmetta, surmaa.

Kertoo jalon-ylpeät unelmamme, Toiveet, joita sulle me toivotahan, Kuinka kunniaas yhä rauhan työmme Vilpitön tähtää.

Sävelten kun helkkyä Luoja kuulee, Joit' on suuren mestarin laulaa suonut Silloin taivaastaan alas katsoo Hän ja Sinua siunaa.

Siunaa valon lahjoilla ihanasti Kansaa, jok' on maallensa uskollinen; Taivasta myös lempivi se, ken lempii Syntymämaataan.

Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu Heläjääpi halk' avaruuden laajan Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot Armas sa meille.

Jerusalemissa.

On koolla korkea raati, Ja rahvas se raivoaa, Se janoo verta ja surmaa -- Ja syyttömän kuolemaa. Ja tuomarinistuimella Pilatus on mietteissään, Totuutta etsivi -- mutta Se liukuvi käsistään. -- Mut hornan henget ne valmistaa Kauneimman helvetin nielun Varalle Kaifaan sielun.

On koolla korkea raati, Se syyttömän tuomitsee. Ja päivä pilvehen piilee Ja luonto se huokailee, Ja köyhä, pienoinen parvi Se seisovi mykkänä, Näin siltä kaikki on viety Tuki, toivo ja elämä. --

Oi auta, Jehovah suuri, Suo toivoa hiukkanen! Näin ethän salline kuolla Sa turvamme ainoisen? Nyt peittää pimeys kansan Kun pyhin on poljettu, Kun vankkaan kalliohautaan On toivomme suljettu.

* * *

On yö. Se köyhä ja pieni parvi Se ompi niin onneton. Ei tohdi se toivoa aamua uutta, Ei luottaen vartoa vastaisuutta -- Se on orpo ja puoleton.

Sen nuoret ja kauniit toiveet Ne raukesi tyhjihin. Ne raukasi tuonelan tahmea talina, Ne katkasi kolkko ja kalsea kalma Käsin kylmin ja rautaisin.

Se tahtoi se pieni parvi Myös valona valistaa. Sen aatos kotkana kauas kulki, Totuuden tahtoi se tuoda julki -- Tahtoi nousta ja nostattaa.

On yö Niin musta ja synkän synkkä. Pien' parvi se surren käy. Niin raskaasti huokaapi latvoissa myrsky Ja rannoilta vastaapi aaltojen hyrsky, Ja ei loimoa päivän näy.

On yö. -- Oi auttaos, Jehovah suuri, Ja voimoa meihin luo. Kas toivomme meiltä nyt vaino se kaasi, Mut vieritä, vieritä haudalta paasi, Ja sun päiväsi paistaa suo!

On yö. -- Mi väike ja kirkas loiste Kuin pitkäisen leimahdus! Pois loistava enkeli paaden se siirtää Ja kultainen päivyt se taivasta piirtää, -- Surun suistavi siunaus. --

Sa pieni ja ylväs parvi, Ei ain' ole aika yön. Voit toivoa kaunista aamua uutta, Voit luottaen vartoa vastaisuutta Lemmen voimalla sekä työn!

Syysmyrskyssä.

Suvi suuri meilläkin ollut on: Oli riemun rikkaus suotu, Oli onni, tyyni ja talmaton, Oli taivaan valoa juotu, Ja kotkana toivomme kimmeltäin Se kohosi päivään päin.

Ikitalven laidalla maa on tää, Sitä kiehtoo kylmä ja kirsi. Mutta hengen suvelle helkähtää Tämän kansan kaunihin virsi. Sen oppi se kuiskeesta kuusien Ja laulusta laineiden.

Sen se oppi aikoina murheiden, Oppi surun synkkinä öinä. Ja se kasvoi katvessa valollen Ja sen voima tenhosi töinä; Ja polkua kulki se kaitaista, Mut kunnian polkua.

Kesän kauniin maalleen se loihtikin, Nousi heelmähän hengen laiho, Ilo syttyi mielihin satoihin Ja niin kauas kaikkosi kaiho, Ja talven kansa se kukkia loi Ja suuria unelmoi.

Suvi suuri meilläkin ollut on; Oli riemun rikkaus suotu, Oli onni tyyni ja talmaton, Oli taivaan valoa juotu. Ja kotkana toivomme kimmeltäin Se kohosi päivään päin.

Suvi ollut on. -- Nyt on syksysää, Nyt on maassa synkeä suru. Vihan, vainon käypi nyt tuulispää, Rikas riemumme on vain muru. Mut hengenpä suvelle sittenkin Soi laulumme kaunihin.

Kynän vaikka täytyykin vaieta, Vaikka pannaan paulahan sana, Eipä siltä kansaani uljasta Ole vielä voittanut Mana. Ken taivahan valoa juonut on, On vankka ja pelvoton!

Senpä aatos kotkana liitelee Ja se tekee tyynenä työtä, Tarinaa se aikojen kuuntelee, Sill' on toivo tenhoisa myötä. Ei ijäksi myrsky ja pilvisää Voi päivyttä pimentää.

Joll' on taivaan hattarat hallussaan, Joka vallan pilvissä pitää, Hänen, Hänen myöskin on kansat maan Ja Hän silmää länttä ja itää. Se soi kuni taivahan tuulahdus: Jo tulkohon valkeus!

Silloin päivyt meitä se suutelee, Meille, meille se kultia valaa, Julkivääryys tyhjäksi raukenee, Sekin raukee, mi sortaa salaa. Ja pilvetön Suomen on taivas taas, On rauha siunaus maass'.

Kynä tehdä tenhoista työtä saa, Omantunnon se lausuvi kieltä, Ja se valloille huutaa ja julistaa Sanoin vallaten mahtavain mieltä: On pyhinnä perheessä Jumalan Ain' oikeus heikomman!

Mut kun hän tulee.

Voi miks' ei, miks' ei kantelo nyt kaiu, Kuin kaikui kannel suuren soittajan? Miks' kieliltään ei tenhosävel raiu kirkastain hyvän, kauniin, oikean?

Sydämmen sorrettua oikeutta, Elämän ihaninta auvoa, Ikuista, pyhää, suurta rakkautta Sen helkkyis soitto kauvas kaikuva.

Sen helkkyis soitto, ett'ei tahraan, multaan Sais kenkään painaa kuvaa Jumalan, Ei myydä turhuuteen, ei kuoreen, kukaan Sais aartehia hengen rikkahan.

Sen helkkyis soitto tenhoin ihmismieltä, Pyhästi nuoria se innostais, Ikuisten vakain kuolotonta kieltä Ne sydämmessään silloin kuulla sais.

Ja pois ne haihtuis halvat harrastukset, Pois riennot itsekkäät ja matalat, Ja silloin suuret syntyis ajatukset Ja hyvään suuntaantuisi toiminnat.

* * *

Näin ihmekannel Jos helkkyin soisi Niin olot oudot ne uudistuis. Ja aineen orjat, Nuo kehnot, kurjat Ne vapautuisi ja jalostuis.

Ja ihmishenki Se tuntis riemuin, Ett' ompi osa se Jumalaa, Ja ymmärtäisi: On suuri synti, Kun sitä lokahan painaltaa.

Ja pyhä silloin Ja kallis oisi Sydämmen sorrettu oikeus. Ja ihmislapsi Ois auvoisampi, Jalompi hällä ois vapaus.

Valon voima.

Nyt on kesä ja kukkien aika, Nyt on valkeus voittanut; Vilun valjun on päivyen taika Kauas Suomesta suistanut.

Kuni luomisen päivänä armaat Ovat veet sekä mantereet; Ihmismielistä miettehet karmaat Kera talven on haihtuneet.

Niinkuin ruoho on ihmisen lapsi, Hetken lyhven hän kukoistaa, Pian harmahaks käypi jo hapsi -- Hauta kolkkona aukeaa.

Mutta rintansa kaihova sulkee Ikuisuudesta sakenen, Valon lähteestä ollen se kulkee Valon luo ijankaikkisen.

Kasva leimuksi sakene rinnan, Kasva korkeaks ajatus! Käyös suojihin mökin ja linnan Kuni taivahan tuulahdus.

Poista kaikki, mi siellä on halpaa, Mädännyttä ja kehnoa; Murra kahleet, mi henkeä salpaa Jalolentoista, ikuista.

Nosta kaikki, mi maassa on pientä, Unhotettua, ylvästä; Vala voimaa kuin lumouslientä, Tue, lohduta, virkistä!

Valon kansa.

Silloin suojassa Urosten sulhon, Suomen suurena suvena, Sees oli taivas ja kukkea maa, Murhe se solui jo muistojen taa --: Alkoi onni jo ouruta.

Lempiluottehet laulaja löysi, Kannel tenhoten kajahti, Helkkyili riemua, toivoa soi, Mielihin voimaa ja intoa loi, Herätti, nosti ja hurmasi.

Valkain välkähti, palkehet paisui, Säkenet säihkyen soilehtii. Tenhoisa sampo se onnea tuo, Soiluvan suonkin se tähkihin luo -- Valoa kansa se uneksii.

Laulun luottehet laajalti soikoon, Kajakka olkohon tiedon koi! Suomea työ yhä eespäin vie, Viitottu sillä on valohon tie -- Rauhassa ruostua miekka voi. --

Silloin suojassa Urosten sulhon Onnen suurena suvena, Laidalla ainaisen lumen ja jään Kohotti valistus kukkean pään Jumalan päivyen paisteessa.

* * *

Mut sitten taivas se talmastui Ja onnen aurinko vaipui, Kun käsi voimakas hervahtui Ja alle kuoleman taipui. Niin Aleksanteria itki kansa, Kuin itkee lapsonen taattoansa. --

Sai pilvi pimeä idästä, Kaakosta sankea saiho, Se on niin musta ja synkeä, Se painaa niin kuni kaiho. Ja murhe, murhe se kansan valtaa, Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.

Turhaanko kaikki on tehty työ Elämän myrskyisen vuolla? Seuraako aamua synkkä yö -- Maineetta täytyykö kuolla? Kun ei oo oikeus kansan ohja, Niin elon vaaruvi vankka pohja.

Me ollaan kolkassa pohjolan Pien' valon vartijajoukko, On työmme määränä uutteran Valaista varjoisin loukko, Herättää henki, mi vielä nukkuu, Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.

Me valon valtoja palvellen Tahdomme suureksi saada, Se kell' on säkene taivainen, Ei konsaan maassa se maada. Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa, Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.

Viel' aika uusi on nouseva, Se surun Suomesta suoltaa, Ikuisten lakien voimalla Takaisin onnemme vuoltaa. Pois katoo mailtamme katku kalman, Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.

Ja lempiluottehet riemuin soi Kuin taian tenholla silloin, Ja Suomi suuria unelmoi Ja hulmuu valkeat illoin, Ja kansa kiittävi taivaan Luojaa, Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.

Kun valon työtä me teemme vaan, Kuin tehty on aikoja ammon, Niin kerran Suomi on kukassaan Loistaissa sovinnon sammon, Näät kansaa -- oikeus, jonk' on voima -- Ei kaada vaino, ei salasoima.

Niin valon kansa on kansa tää Ja valon kansana säilyy, Jos kuinkin myrsky se myllertää Ja vainon aallot ne väilyy. Se tietää: oikeus voittaa kerran, Se turvaa voimahan valon Herran.

Kansalleni.

Ma soisin kansani suureksi Ja mahtavaks', mainehikkaaks! Ma soisin kansani nöyräksi Ja alalla hengen rikkaaks!

Ma soisin, että se myöskin ois Ajan nousevan uljas kansa, Mi taistoon aatteiden käydä vois -- Ei pettäisi muistojansa.

Perillä pohjolan ollut on Se vahtina työn ja valon: Se pelloks perkasi louhikon, Se viljeli soisen salon.

Se kirkon korpehen rakensi -- Ja harrasna kaikui virsi; Sen viereen koulu se kohosi -- Ja hiljahan suli kirsi.

Ja täytyi hälvetä hengen yön Kun sampoa kansa laati. Vuos'satojen vei se pitkän työn, Vuos'satojen voimat se vaati.

Mut hengen kukkaset kumpusi, Ne kumpusi kansan työstä! Muu mailma kummana katseli Kun kohosi Suomi yöstä!

* * *

Kansani nuori ja voimakas, Lujana seiso vahdissas Kolkassa Euroopan. Vahtina valon ja työn Vastassa hallan ja yön Perillä pohjolan.

Työsi ei vaan ole Suomelle Työsi on ihmiskunnalle, Työsi on Jumalan. Säkene rintasi on Säihkyvä, sammumaton Löytävä korkeimman.

On yhteistyötä!

Ma seison vuorella korkealla, On pyhä hiljaus kaikkialla. Kauas, kauas siintämättömiin Annan hurmauneena silmän lentää; Kauas, kauas aikoin hämäriin Laulun lentimillä aatos entää.

Näin isänmaani, sa lahja Herran, Ihaili kansani sua kerran. Altain rintehiltä tultuaan Yöpyi tänne, ja kun aamu koitti Hennonut ei jatkaa kulkuaan -- Uhras uhrit, kiitosvirret soitti.

Uus tunne valtava sielun täytti, Päämäärän suuren se sille näytti. Kaunoisena siinti eessään maa. Siin' on onnen, siin' on voiman mahti! Kuusten suojaan mökki kohoaa. Riistaa antaa Tapio ja Ahti.

Lepikon pelloksi astuvoipi, Kukuntakoivu se huminoipi. Onnea saa käki kukkumaan, Taatto taivaan siunaa uutistyötä. Kannel helkkyy, hiljaa solmitaan Suomen runottaren helmivyötä!

* * *

Voi aikaa suruisaa, Voi aikaa katkeraa Kun heimo heimoa raastoi! Kun vainon mieltä Ja kalvan kieltä Vain veljyt veljelle haastoi.

Ei noussut yhteistyö, Vaan synkken' surman yö -- Ja sortui Kullervo ylväs. Ja Väinö soitti, Mut viha voitti -- Ei noussut onnemme pylväs.

Se kaatui terhekäs tammi Taaran, Se sortui siimekäs pyhä puu. Se myrskyn kestänyt oli vaaran, Mut heimoriidassa kukistuu.

Ja huolten hattarat Niin synkän varjoisat Vapaustoivehet peitti. Ja kylmää kalmaa Ja tuonen talmaa Ne Suomenniemehen heitti.

Ja virret vaikeroi Ja kannel murhein soi Valittain outoa aikaa. Mut alta kaihon Ja sankan saihon Ja toivon tuikkivi taikaa.

Ei turhaan kaatunut tammi Taaran, Ei suotta sortunut pyhä puu, Kun latva katkesi monihaaran, Niin aika uusi se sarastuu.

Saa alta vaivojen Ja mustain murheiden Jo onni Suomelle hiljaa. On yhteistyötä, Se poistaa yötä Ja toivon tuutivi viljaa.

Ja joskin hallasää Voi viljan jäädyttää, Ei yhteistunto se jäädy. Nyt Suomen kansa On valveillansa, Sen onni yöhön ei päädy.

Niin yhteistyössä on onni Suomen, Sovinnon sampo on tenhokas; Hallussaan koituva sill' on huomen, Se valvoo, Suomi, sun onneas.

Keväinen muisto.

(13/5 1848).

Kevät on tullut toivojen aika, Kukkien kantaja kaunoinen, Ilmojen halki tenhova taika Kiirivi lauluja helkkyillen, Ja kaunis on taivas ja kaunis on maa, Ja vaarat ne kaukoa kangastaa.

Katkesi kahleet läikkyvän laineen, Ahtolan immet leikkiä lyö; Elpyvän luonnon mehevin maineen Verhovi kuulava kevätyö! Yön helmassa ihana kantelo soi, Kun muistojen hengetär unelmoi.

Kuuntele hetki helkettä soiton. Menneitten aikojen tarinaa! Tenhoa siin' on aamuisen koiton, Siinä on riemua valtavaa. Oi kuuntele, kuuntele, kantelo soi, Kun muistojen hengetär unelmoi.

Meri loisti ja laaksot, vuoret Kuulsi laskeissa päivyen. Mailla Gumtähden juhli nuoret, Juhli kunniaks keväimen. He tunsivat keväimen tullehen, Ei luontohon yksin, mut henkehen.

Sinivalkoinen lippu siellä Ensi kerran se liehuili, Mies henkevä hehkumiellä Sadat sydämmet sytytti. Ja kaikuen valtavat sanat soi, Kun suurinta maassa hän kunnioi.

Silloin valtasi nuoret mielet Pyhä, ääretön innostus; Silloin vapisi ilmapielet, Jalo kajahti riemastus, Ja kauaksi tuul' yli aaltojen Se kuljetti riemua nuorien.

"Maamme" laulu se silloin raikui Yli laaksojen, kunnaiden, Kohti taivahan kantta kaikui Jalolentoisna tenhoten. Se kaikiksi ajoiksi pyhittyi, Ja syömmihin suli ja syventyi.

"Maamme" laulu ja puhe ylväs Ja tuo liehuva lippunen Ovat henkinen muistopylväs Murrosaikamme aatteillen, Mi kirkasti pyhäksi isänmaan, Mi herätti kansamme unestaan.

* * *

Helky kantelo ihanasti, Soios muistoksi vainajain. Jalot nukkuvat rauhaisasti Alla kumpujen kukkivain. Työnsä ja toimensa unhoon ei nuku, Muistonsa maasta ei konsana huku Vuossadat vaikka vierähtää.

Fredrik Cygnaeus, lentomieli, Älköön painako paatesi! Fredrik Pacius, satakieli, Kauan soittosi helkkyvi! Humaja hongikko haudalla tuolla, Laulujen joutsen ei koskaan voi kuolla, Laulujen joutsen Runeberg!

Maaliskuun 13 päivänä.

Oi Aleksanteri, Sa Suomen ihastus! Oi Aleksanteri, Sa valtain kaunistus! Ne vierii vuodet ja vuosisadat, Mut Sun ei muistosi katoa; Ne syntyy, sortuvat tähtiradat, Mut nimi Sun se on loistoisa.

Sen lempi säilyttää, Sen kaartaa kunnia, Ja meille kimmeltää Se valon soihtuna. Kuin aamun auteren rusohäivä Sa sumut Suomesta suistit pois, Ett' armas, loihtiva, kirkas päivä Valoa, lämpöä meille lois. --

Sai kummut kukkihin Ja lehdot aaluvoi, Ja surun soittokin Jo iloäänin soi. Ja rauhan työhön sai kansa Suomen, Se tohti toivoa, uskaltaa, Jo sille koituvi uusi huomen, On taattu, turvattu isänmaa.

Oi ylväs ruhtinas, Sun silmäs kirkastui Kun katsoit Suomeas': Tääll' aattees toteentui! Tää pieni, syrjäinen, köyhä kansa Tajusi mielesi korkean, Se Sua lempi kuin parhaintansa, Sa lahja taivahan Jumalan.

Oi Aleksanteri, Sa valtain kaunistus! Oi Aleksanteri, Sa Suomen siunaus! Ne vierii vuodet ja ajat vaihtuu, Mut Sinun muistoas siunataan. Kentiesi Suomelta onni haihtuu. Mut Sua lempii se ainiaan!

Laulun heimo.

(Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.)

Mi aatos Luojalla ollut lie Kun tänne Hän kansamme johti? Kun poikki mannerten aukes tie Tulevaisia vaiheita kohti? Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen Laidalle lumien ainaisten?

Ne huojui korkeina kokkapuut Ikisalojen suojassa silloin, Ne välkkyi viehtäen salmein suut Kun aleni aurinko illoin, Ja laaksot lauloi ja lehdot soi Ja vaarat vartoi ja unelmoi.

Ne vartoi pilvien kulkijaa, Ne odotti heimoa laulun, Mi voisi kinokset kukittaa, Ja viljelis soiluvan aulun, Ja luonnon soittoa kuunnellen Myös lempiluottehet kuulis sen.

Ja silloin, silloin sa tulitki, Sa kansani kumma ja kallis; Ja kannel sun oli ilosi Ja taikasi tenho sun vallis. Sa tunsit taivaan ja tunsit maan, Sulle haastoi urpukin oksaltaan.

Sun täällä kylvösi kaunis nous Ja täällä sun savusi sauna, Ja täällä ruuhesi riemuin sous -- Oli kaukana kateus, kauna. Ja kumma kantelos helkkyin soi, Se sur' ja itki ja ilakoi.

Se soitti lempeä lehtojen Ja salojen suurta rauhaa, Se huokui kastetta kyynelten Ja aaltojen tenhoa lauhaa. Niin syvä siitä soi kaipaus Ja mielen murhe ja riemastus.

Se äidin lempeä kertoili, Mi pyhää on, taivaista juurta, Ja sammon synnyn ja ryöstönki Ja valon taistoa suurta. Laidalla lumien ikuisten Se viittoi suurehen suvehen.

* * *

Mut vuosisatojen peitossa Ja pitkäin talvien takana Se nukkui se suuri suvi. Sotaratsut peltoja tallasi, Ja miekat, tapparat välkähti Ja kannel se vaientuvi.

Voi aikaa tuskain ja murheiden, Voi aikaa näljän ja hurmehen Kun kansoa vaani kalma. Kun milloin lännestä länkä nous Ja milloin idästä surma sous, -- Maan varjosi tuonen talma.

Se kulki kuoleman niittomies, Ja mustaks kylmeni lämmin lies, Sotahaudat suurina aukes. Ja parvet miesten ja sulhojen Ne sortui kuolohon urhojen, -- Maan valtavoima se raukes.

Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan, Mut mahti jouda ei rakoon maan, Se puhkes uutena ilmi. Se piili povessa kansan sen, Mi leikki haudoilla isien Ja lasna maatansa silmi.

Oi kansa pilvien kulkija, Sun täytyi suuria tuntea Kun aikoja kestit näitä! Ken leipähuolissa mataa vaan, Se sortuu, sortuu kuin mato maan, Ei kestä se myrskysäitä!

* * *

Siellä, missä korven hiljaisuus Luonnon suurta mahtivirttä säistää, Siell' on salon tyyni rauhaisuus, Jot' on pakko vihan, vainon väistää. Sydänvesillä soiluvilla Vain rauhan ruuhi se sous, Ja vaarojen kaltahilla Koti suojaan kuusien nous. Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi, Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.

Taittoi siellä toivon terhoja, Poimi siellä unten ulpukoita. Niissä, niiss' on taian tenhoa Lemmenluottehia ihanoita. Niiss' on voima ja valonvalta, Mi kirkkahaks yönkin saa, Mi talven ja tuiskun alta Kesäkukkia nostattaa. Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa Niin niiden helke surun saihot suoltaa!

* * *

Oi maani, jälkehen myrskyjen Jo koitti lempeä laimi. Ja surun alta ja murheiden Sun kohos onnesi taimi, Ja takaa hohtavan rusohäivän Nous salo säihkyvä nuoren päivän.

Sun vanhat virtesi helkkyin soi Yl' Suomen suuren ja laajan, Ne syömmet sytti ja toivon toi Ne kansan keskelle taajan. Sen valontyöllä on syvät juuret: On Väinön virret nuo soivat, suuret.

Ja kansan valtasi innostus: Suo Herra siunaus myötä! Nyt viittaa valo ja valistus -- Niin kauan kesti jo yötä! Ja seuraten parhaita poikiansa Käy mielin lämpimin työhön kansa.

Se perkaa soita ja korpia Ikilunten laidalta alkain. Saa säilä säihkyvä ruostua -- On työssä välkkyvä valkain. Ja hengen herkeät hetteet herää, Ja valon kukka se tekee terää.

Ja "Maamme", "Maamme" se tenhoin soi, Se työhön kutsuvi jaloon, Korkeinta maassa se kunnioi, Se kansan vihkivi valoon. Sun valon kansaksi Luoja sääsi, Oi nosta, kansani, nosta pääsi! --

Taas murheen pilvi luo varjoaan, Taas vainon aallot ne väilyy, Mut totuus perivi aina maan Ja valon kansa se säilyy. Niin, totuus meidän on voima, määrä, Sen tieltä väistyä täytyy väärä,