Part 1

Note: Project Gutenberg has another volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/62595

KOIVIKOSSA I

Kirj.

IRENE MENDELIN [nimimerkillä Irene]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

SISÄLLYS:

Koivikossani.

I. Isänmaa.

Maalleni. Tuleepa myrskyt --. Rakkaus koisia kokoo. Hämeen laulu. Kansansa halveksijoille. Nuorisolle. Hädän aikana. Helmikuun 5 päivänä. Myrskyssä. Takaa Suomenlahden.

II. Muisto ja maine.

D.E.D. Europaeus. Josef Julius Wecksell. Johannes Takanen. August Uotila. Uno Cygnaeus. W. S. Schildt.

III. Koti ja ystävyys.

B. F. Godenhjelm'ille 1. Ida Godenhjelrallle. B. F. Godenhjelm'ille 2. Kun sataa. Äidilleni. Nuku rauhassa. Eräänä syntymäpäivänä. Nuorelle taiteilijalle. Anna Enkvist. J. E. Sandelin. Rauha. Jatkon huviretkellä. Ystävälle.

IV. Luonto.

Metsäkävelyllä.. Aamusella. Metsässä. Varpunen. Joulukuusen luona. Vuoden lopulla.

V. Sydän.

Syksyllä. Vuolteessa. Sairaana. Yksin. Hiiloksella. Kallioilla. Sarastaessa. Laineet. Kesä-yöllä. Yksin maailmalla. Illan tullen. Järven rannalla. Nukkuos rauhassa. Talven lapsi. Kerran. Järvellä. Nähnyt olen.

VI. Lempi.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme. Ystävää vartoessa. Kesä-aamuna. Kuin lammen laine. Liki oon sua. Myrsky-yöllä. Taivas ja meri. Ei muista. Agaavi. Kiertotähdet. Kevät.

VII. Uskonto.

Luo puhdas sydän mulle. Haudan partaalla. Pitkänä perjantaina. Ylhäinen vieras.

VIII. Mietiskely.

Etsiessä. Kulkija. Rantakallioilla. Ei tähtösiä tarvis.

IX. Elämä.

Kun peittää multa jo armaan. Äiti kätkyen ääressä. Valvova äiti. Äiti. Tarina. Kosken partaalla. Vellamon neito. Puodissa. Kadulla. Riemun ja surun malja. Vanha ukko.

X. Yhteiskunta.

Pois kirous maastamme. Jyväskylän työväen-yhdistykselle. Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.

Koivikossani.

Oi kuin tääll' on hyvä olla Alla lehtikatoksen, Sydän tyyntyy tyveneksi Humutessa koivujen.

On niin armas ollakseni, Kun tää puisto huminoi; Se niin monet, monet muistot Mulle tarinoida voi.

Nämä koivut, tämä puisto, Isä, istuttamas on; Täällä toimit, täältä muutit Tuonen tyyneen talohon.

Tuota sitten kuuleskelen, Konsa elon myrskyt käy; Suljen silmän', ett'ei mulle Tyly, kylmä mailma näy.

Täällä ensin ihaelin Suloutta Suomenmaan, Syttyi lempi maani kieleen Ja sen kansaan vakavaan.

Kuva kallis kodistani Syvään piirtyi sieluuni; Lapsuuskoti koivikkoineen Pyhä mulle ijäti!

Korkeaks on puisto tullut, Mont' on siinä vartijaa, Mutta niiden lomistakin' Suru synkkä suikahtaa.

Siksi usein kaihomieliä Koivut kauniit vaikeroi, Siksi vienoon viihdytellen Niiden lauha humu soi.

I.

ISÄNMAA.

Maalleni.

Vain unta uneksuinko Ma sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa? Kun luulin: huoltes huntu Jo ijäks siirtyi pois, Siunattu rauhan aika Sinulle suotu ois?

Sa pyhään lakiin luotat Ja valaan ruhtinaan Ja uskot: niissä suoja On kansan sekä maan. Jos ihmisvala pettää, On laki arvoton, Ja silloin, maani armas, Sin' olet turvaton!

Mut käy vaan, kansa kallis, Es'isäis jälkiä, Ja muista: totuus aina Maan ompi perivä! Sä kulje suoraa tietäs -- Ei hukkahan se vie --, Useinkin vaivan kautta Käy onneen oikotie.

Jos kaikki, kaikki pettää, Ei petä Taivainen; Hän kaikkivoipa ohjaa Kohtalot kansojen, Kuin vesiojat johtaa Hän syömmet ruhtinain Ja murtaa pahain juonet -- Saa voiton totuus vain.

En unta uneksinut Ma sulle, synnyinmaa, Kun luulin: päivä kirkas Jo sulle sarastaa; Se nouseva on kerran Lomitse pilvien Ja siunauksen tuova On runsaan Suomellen.

Tuleepa myrskyt --

Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat, Tuleepa nälkä, rutto, kuolema, Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi Vammoista nälän, ruton, sotien, Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui, Pyhyyttä kunnioitti lakien.

Sill' ei oo kansaa, jonka historia Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on; Jos verta viljalta sen lehdill' onkin, Se petoksest' on puhdas, tahraton!

Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa Ja senpä vuoks' se sortua ei voi -- Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa Ja sille paistaa toivon kirkas koi. --

Ja menneisyyden mainehikkaat haudat Ne toivon koille kirkkautta suo, Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.

Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin, Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa, Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis, Sen että eestä _kaikki_ väistää saa.

Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat, Saa tulla nälkä, rutto, kuolema; Tää kansa se ei murru, tyyten sorru, Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

Rakkaus korsia kokoo.

Kaunis, kallis on synnyinmaani, Suomi-äitini armahin, En sen vertaa ma tiedä toista, Mi mun mieltäni lumois niin. Katso -- näätkö sen vaarat, vuoret, Näätkö välkkyvät vedet nuo? Ne -- ne tenhoa mielen voipi, Lemmen suuren ne rintaan luo.

Käyös metsien pimentoihin Kuusten kuiskeita kuulemaan, Käyös leppeihin lehdikkoihin, Käyös laaksohon kukkaisaan, Taikka soutaos illan tullen Vienoj' aaltoja vilppaita, Niin ne kertovat kaikki sullen, Suomen niemyen suloa.

Ellei rinnassas sydän silloin Syki lempeä hehkuvaa, -- Ilomielin mi kaikki uhraa, Jos niin vaativi isänmaa, -- Miksi riemuat, kaihot sitten, Mitä varten sa vaivaa näät? Kolkko, tyhjä on elämäsi, Työsi, rientosi itsekkäät.

Synnyinmaasi ei niistä hyödy Eikä kansasi köyhä myös; Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä Hedelmittä sun vaivas, työs. Mutta rakkaus korren pienen Yhteistyöhömme tuoda vois, Eikä jouten se kors' ois tuotu, Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.

Hämeen laulu.

Soi Hämeen laulu raikas, soi -- Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin On työskennellyt, taistellut Ja karun luonnon voittanut.

Niin jalonjylhä luonto on Saloilla Hämeen maan Ja kansakin tää pelvoton On tyyni, vakaa vaan, Vaikk' elon aallot elämöi, Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.

Mut suvilehdon lempeys Myös kansaan hengen luo, Ja vetten, metsäin viehkeys Mietettä monta tuo; -- Siks' on tää kansa sitkeä Niin ihmeen hellä, miettivä.

Miss' ennen suot ja rämehet Vain hyytä huokuivat Ja tuotti tuskat tuhannet Ja nälkäkuolemat, -- Nyt viljapellot aaltoaa, Ne edistystä kannattaa.

Ja missä synkkyys vallitsi Ja hengen musta yö, Nyt opin ahjot leimuvi, Ne loi tään kansan työ. Niiss' soihtu valistuksen on, Ne viittaa valon voittohon.

Kun sota syttyi, salamoi Ja surmaa suitsutti Ja maahan vihamiehen toi, Mi ryösti, murhasi, Ei sortunut se silloinkaan -- Se taisteli ja toivoi vaan.

Se mont' on kovaa kokenut, Tää kansa Hämeenmaan, Mut sille voimaa valanut On usko Jumalaan; -- Siin' on sen kilpi ankara, Sen kalpa kirkas, voittoisa.

Se usko läpi usman, yön Sai kansan voittohon, Se leimasi sen toimen, työn, Se siunannut sen on. Sit' ellös hylkää konsanaan, Sä kansa kallis Hämeenmaan.

Soi Hämeen laulu raikas, soi! Kajahda pilvihin! Ja kansasta sä tarinoi, Mi voimin pontevin Käy innoin elon taistohon Ja uskoo valon voittohon.

Kansansa halveksijoille.

Voi teitä, kehnot, raukat, Te maamme onnettuus, Kurjissa sieluissanne On valhe, kavaluus. Pyhimmät aatteet, tunteet, Mi syömmet innostaa, Ne teiss' on ulkokuorta Ja tyhjää pakinaa.

Maa, minkä leipää syötte, On teille vieras se, Sen kansaa halveksitte, Sen kielen hylkäätte. -- Maan päältä jospa voisin Teit' tyystin poistaa pois, En soisi, hautananne Ett' isänmaani ois!

Oi jospa tuli taivaan Äkisti laukeais Ja syömmet kurjat, kylmät Kerrassaan kadottais! -- Ei -- tulta tuhoovaista En teille toki sois, Vaan tulta, joka kuonast' Eroittaa kullan vois.

Oi jospa taivaan Herra Sit' tulta sinkoais, Jokaisen kurjan syömmen Tulella puhdistais! Poistuisi kansastamme Häpeä, kehnous, Sais sijaan suuret aatteet Ja suuri rakkaus.

Silloinpa, Suomi armas, Sun koittaa onnesi, Kun mahtavasti kerran Sun kieles sointuvi, Kun takoo koko kansa Sovinnon Sampoa Ja edistyy ja kasvaa Jaloissa riennoissa.

Nuorisolle.

Kun muinoin Gööttien joukot Sai kauhuhun Kreikanmaan, Ol' silloin Athenalaiset Ne sortua velttouttaan. Ja pelko, kauhu se valtas Sen valtion kuuluisan, Mi taiteen, tietehen temppel' Ol' silloisen maailman.

Jo uhkas turmio varma -- Pelastust' ei mistään näy -- Mut silloin poikaset hennot Ne Gööttiä vastaan käy. Mies uljas parvea johtaa, Niin nuorta ja hehkuvaa, Ja poikain leimuva into Se miehetkin innostaa.

Ja poikain joukkohon yhtyy Nyt miehet ja vanhukset, Ja sadoissa sydämmissä Pyhät polttavi tuntehet. Ja ennenkuin yöhyt ehtii Atheenass' on riemastus: On voitto saatuna suuri -- Sen saanut on innostus.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa, Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa -- Ei laimeta, veltostua! -- Sen rientää täytyvi eellehen vaan -- Ei mieleltä vanhentua! -- Sen tunnussana on valistus Ja veljeys, hengen vapaus.

Tää tunnussana se myöskin on sun, Sa nuoriso armaan Suomen; Jos innoin käyt elon taisteluhun, Niin työllesi koittaa huomen; Jos lippus puhdasna säilyy vaan, Saa monet mielet se hehkumaan.

Vähät voimat ne suuria aikaan saa. Kun on intoa, innostusta! Kun on tahtoa työhön ja toimintaan, Kun on toivoa, uskallusta! Kun on uskoa oikean voittohon, Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Hädän aikana.

Vait kanteloni! -- ellet muuta voi Kuin minun huoliani vaikeroida! Vait kanteloni! -- ellös enää soi, Jos kieles ei voi toisin äänin soida.

On Suomenmaassa suru synkkä nyt, Kun salomailla kansa nälkään nääntyy, Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt, Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.

Se sitkeästi työtä tehnyt on, Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki, Se kaatoi ikihongat takalon Ja soita raivatessa nälkää näki.

Se keväällä, kun teki toukojaan, Kesältä toivoi sadetta ja poutaa, Se että syksyn tullen pelloiltaan Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.

Mut kevätkylmät pani siemenen, Ja kesäkylmät täydensivät kadon, Ja syksykylmät veivät viimeisen Jälelle jääneen niukan viljasadon.

Ja taas on nälkä vierahana sen, Mut kahta kauheempana entistänsä; Se tulee kera kuolon kauhujen Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.

Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan, Kuin paljon kärsitähän takamailla, Kuink' elonvoimat työhön uhrataan, Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.

Työn siunaus ja palkka talteen jää Suvuille vielä syntymättömille, Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää, On sijaa suonut maille viljaville.

Mut maahan mullattuna silloin on Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa, Mi petäjästä leikkaa ravinnon Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.

Soi, kanteloni, salskein sävelin Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää, Mi turvaa työhön, omiin voimihin Ja Herraan, joka sortumasta estää.

Helmikuun 5 päivänä.

Nuorten laulu korvissani soipi, Pyhän laulun tenhosävel soi. Mieli lämmin on ja veri polttaa, Sydän lempii, hehkuu, jumaloi. Synnyinmaani sorrettu ja kallis, Sinäkö et saisi kukoistaa? Sinäkö et saisi korkealle Vapauden virttä kaiuttaa?

Hengen vapauttahan vain pyydät, Käydä valistukseen, valohon, Syntysanat syvät tutkiella -- Niillä poistaa usvan, pimennon, Niillä nostaa kansan kirkkauteen, Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään Nostaa noroilla ja salomailla Alta talven lumen sekä jään.

"Maamme" laulu, soios korkealle, Sytytä sa tulta rintahain! Puhdista kuin leuto suvisade Syömmet laulajain ja kuulijain, Että hehkuisi ne isänmaalle, Työnsä Suomenmaalle pyhittäis, Että töistämme ja toimistamme Itsekkäisyys tyyten poies jäis!

Että heleästi helkytellä Runotar se kanneltansa vois, Että surun soitostakin kerran Riemun runsas, täysi sävel sois, Riemun sävel, koska maamme armas Jalon ihanasti kukoistais, Koska valossa ja vapaudessa Auvon onnea se ouruais!

Myrskyssä.

Käy myrsky. Korkealle aallot lyö, Ne rannan hiekkaan uurroksia syö Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa, Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.

Ma seison kalliolla katsellen Tät' taistelua luonnon voimien. -- Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi, Nään, kuinka taivas tulta salamoipi, Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.

Väristen seison täällä vartoen, Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen, Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi Ja metsän jylhä humu sointuiseksi, Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.

Ma sydämmem lohdutukseks näin Tät' taistelua seuraan silmilläin. -- Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky, Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky -- Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?

Jos mahtava nyt mulla kannel ois, Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois. Se tuhansihin soisi rohkeutta Ja voimaa, toivoa ja rakkautta -- Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.

Ja silloin syttyis pyhä innostus Ja syttyis into sekä uskallus. Ja nuor' ja vanha elämänsä antais Ja saita kalliit aartehensa kantais, Niist' että koituis maalle pelastus.

Vaan mull' ei ole moista kannelta. Ken soittoani kuulee vienoa? Ei siitä innostua konsaan voida. -- Mut anna, Herra, pyhän soiton soida Kädessä jalon -- soida, tenhoa!

Sa anna soida pyhän kantelon, Se suurten tuntehien tulkki on. Suo jalon soittaa mieliin innostusta Ja toivon riemua ja uskallusta -- Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.

Takaa Suomenlahden.

Kaukaa takaa suuren Suomenlahden Eestiveljyt mulle viestin toi. Iltahetken istuttaissa kahden Heimokansasta hän tarinoi, Kertoi Viron kansan kohtaloita Raudanraskaita ja ankaroita.

Vuosisatain orjuus, sortovalta Syöstä tahtoi unhon yöhön sen, Syöstä tahtoi -- mutta sorron alta Kumpus' sille kevät herttainen, Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki Silloin oli Viron aamuhetki.

Silloin kaikui laulu Viron kielin. Runokannel heloäänin soi. Silloin kylvö tehtiin intomielin, Kuni rakkaus vain yksin voi. Kylvölle jos taivas kasvun antaa, Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.

Viron taivaan taasen pilvet peittää, Kevät kesätöinnä katosi. Murhe musta suruharson heittää Yli kantelon, mi helkkyvi. Surua nyt Viron kannel soipi -- Runotar sen itkee, vaikeroipi.

Mut ei epätoivoon kansa vaivu, Tottunut se myrskysäihin on; Henkisesti kuolemaan ei taivu, Halua sill' ompi elohon. Elonvoimaa tuntee rinnassansa, Hengen vapaus on maailmansa.

Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas, Myrskysäät ne Herran vallass' on. Viron kansa, suuret surus, vaivas Kerran vielä vaihtuu ilohon. Kuningasten kuningas hän tietää, Kuka elämän tai kuolon sietää.

Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä, Kypsi ei oo vielä kuolemaan; Kansa -- nuori kuni kuusen kerkka -- Viel' et jouda öiseen unholaan. Elontehtävä on sulle suotu Ja sen täyttämään sä olet luotu.

Veljeskansa meren tuolla puolla, Viel' on päiväs pilven peittämä, Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla; Mutta kerran kaikk' on selkeenä. Silloin kantelosi riemuin soipi, Työsi kylvös tuleentua voipi.

II.

MUISTO JA MAINE.

D.E.D. Europaeus.

Mies muinen kulki, kulki erämaita, Samoili salomaita laajoja. Hän etsi aartehia arvokkaita, Mut aikaa sitten unhotettuja.

Hän kulki, kulki kauas kotimaasta Aloille entisille kansansa; Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa, On alle mahtavamman sortua.

Ja muukalaisena hän kulki siellä, Aarteita kadonneita etsien, Vaivansa unhottaen ihamiellä, Kun etsittäviään sai ilmoillen.

Ja tunne lämmin poltti povessansa, Kun käsissään hän piti aarteitaan; Oi, niissä ilojansa, surujansa Soi mennyt aika vielä haudoistaan.

Ja mailla syrjäisillä heimokansa Hänelle kertoi ihmetarinat; Syvästi tenhos hänen sieluansa Kullervo-laulut jylhän ihanat.

Niin, runoja hän etsi, lauleloita, Taruja etsi aikain menneitten, Ja löysi paljon, löysi ihanoita, Kalleita perintöjä isien.

Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden Jakeli löytöjänsä muille hän, Ja täysin käsin niitä muille suoden, Soi myöskin kunnian hän löytäjän.

Hän teki työtä hiljaa, uutterasti, Vaivaansa nurkumatta milloinkaan; Palkatta työskennellen loppuun asti, Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.

Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla -- Mies paljon työtä tehnyt poissa on -- Mut hautansa on kukkasia vailla, On vallan unhotettu, hoidoton.

Näin usein käypi -- mailma unhoittaapi Työmiehen uutteran ja hiljaisen, Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi, Ne elää kautta kaikkein aikojen.

Kirjoitetta v. 1889.

Josef Julius Wecksell.

Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi, Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan, Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.

Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin. Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain, Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain. Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.

* * *

Tää tuho takatalven Sydäntä kirveltää, Kun kevään toivehista Niin monet häviää, Kun kuihtuu kukka kaunis, Mi suven sulo ois, Kun lehdon laulajista Niin monet kuolee pois.

Mut takatalven tiedän, Mi vielä julmemp' on; Ei ole luonnon halla Niin tyly, tunnoton. Se ihmissyömmen sortaa Suloisin toiveineen, Se ihmishengen syöksee Pois yöhön ikuiseen.

Ma tiedän tarun vanhan Sydämmen keväästä; Se oli koittaessaan Niin kaunis, sätevä. Jos tarun kuulla tahdot, Ma kerron sulle sen; Mut niinkuin syksy-yöhyt Se synkk' on, suruinen.

* * *

Muusain lemmikkinä muinen Nuorukainen yleni; Taivaan tuli rinnassansa Kallis, pyhä liekehti. Luonnosta ja elämästä Lauloi laulut kauneimmat, Ihmishengen kaipausta Kertoi runot ihanat.

Hän lauloi auringosta Ja kukkasista maan, Hän "Herran kasvitarhan" Kuvaili herttaisaan. Hän lemmen huolet lauloi Ja ilot nuoruuden, Ja kauneutta Suomen Ja sankar'-muistot sen.

Hän tunnon tyyntä rauhaa Ylisti lauluissaan Ja sielun tuskat tuimat Kertoili kaihoisaan. Hän näytti, mist' on apu Ja hoiva saatava, Kun mailman melskehissä On sydän murtua.

Ja niin monet toiveet silloin Liittyi nuoreen laulajaan; Kunnia ja maine viittoi Häntä taiteen maailmaan. Täynn' ol' mieli miettehiä, Sydän lämmin, hehkuva; Kevätaika oli sillä Ja se versoi lauluja.

Mahtavimmin kantelonsa Sävelet ne silloin soi, Kun hän draaman ikikauniin, Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi. Sadat syömmet syttyi silloin, Syttyi toivoon ihanaan: Noin kun kevät runsas ompi, Mitä kesä tuottaakaan?

Mut ei kesä koskaan tullut, Tuli takatalvi vaan, Syömmen nuoren, rikkaan hyyti Kolkoksi kuin erämaan. Pyhä tuli sammui silloin, Hengen valo katosi, Kevät kuoli -- kukat kuihtui, Laulut ijäks vaikeni.

Talon kolkon synkät suojat Kätki nuoren laulajan, Talo kolkko yhä vielä Kätkee ruumiin riutuvan. Laulunsa yl' maamme kuulut Hälle ovat oudot vaan; Kuni varjo, vainaja hän Liikkuu vielä päällä maan.

* * *

Tän tarun olen kuullut Keväästä sydämmen, Jon surmas takatalvi Jo sarastaissa sen. Siit' on jo monta vuotta, Mut talvi kestää vaan -- Ei aurinkoa löydy, Mi sais sen poistumaan.

Johannes Takanen.

(k. 1885.)

Ei sulle onnettaret hymyelleet, Sun teilles kukkasia kylväen; Ei lemmittynään sua lemmiskelleet He riemujansa sulle jaellen.

Sä ankarasti nuorena jo vallan Sait tutustua elon myrskyihin, Kun kova onni henki hyisen hallan Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,

Kun puute vaani sua saaliiksensa Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois, Kun syömmes nuoren aatekuvinensa Tuo julma peikko vanginnunna ois.

Vaan kesken vastuksia toivoit vielä Ja katsoit luottain päiviin tuleviin, Ja luomisvoimallasi ihamiellä Loit eloa sa kylmään marmoriin.

Näin Suomi kunniaa sai pojastansa, Sen rakkaus ja taide sille soi -- Nyt nimes povehensa peittää kansa Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.

Mut suree, että nuorna vallan vaivuit Sa ennen-aikaisehen hautahan, Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit, Kun onni sulle näytti viittovan.

Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti Ja elon uuden povees viritti, Kun tulevaisuus toivollisna loisti -- Niin silloin löysitkin sä hautasi. --

Taas Suomi seisoo huolipuvussansa, Sen äidinsydän murheellinen on; Näin jaloimmat silt' usein pojistansa Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. --

Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu, Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa; Ihanat kuvat, jotka muovaeltu On käsilläs, ne tuntee isänmaa.

August Uotila.

(k. 1886.)

Nuorukainen, Suomi vanhimpasi Siunaava on aina muistoasi, Siunaava on nuorta eloasi, Vaikka varhain sorruit pois.

Elithän sä nimes aamukoiton, Saithan nähdä työsi ensi voiton, Kuulla sait jo mainees alkusoiton Kunniaksi Suomenmaan.

Vaikk' ei neros kauan saanut luoda, Ihanteitas maalles ilmituoda, Henkes kuvia ei monta suoda, -- Lepäät kaihottuna sa!

Haudallas -- ei kotikuusi siellä Huminoi, mi sulle kaihomiellä Suruamme suurta äidinkiellä Suloisesti kuiskoais.

Mutta tuuli, joka siivin liitää Halki ilmojen, se luokses kiitää, Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä Maasta, joka kalliin on.

Suomen pääsky, ollen talvitiellä, Levähtäissään palmupuussa siellä, Sulle visertelee kaihomiellä Viestin synnyinmaastasi.

Silloin kuuntelee sun henkes heitä, Silloin muistelet sa armas meitä; Viestin sulta, tullen taivaan teitä, Tuopi tuuli, pääsky taas.

Uno Cygnaeus.

Tyynen meren rannikoilla, Metsiss' uuden maailman Kulki kauan, kauan sitten Poika kylmän Pohjolan.

Villin luonnonkansan kesken Omaa maataan muisteli, Siellä syttyi suuri aate Suomen kansan onneksi.

Ajatteli omaa kansaa Salomailla Suomenmaan: Miten voisi herättää sen Täyteen itsetajuntaan?

Miten saisi tiedon vedon Salomaiden sydämmeen? Miten kansaa veljyytehen? Miten hengen vapauteen?

Sitkan villijoukkoin luona Tätä mietti Suomen mies, Hälle haaveiluissaan väikkyi Suuri, lämmin kotilies'.

* * *

Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut. Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut. Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa. Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.

Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi; Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi; Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton, Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.

Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun; Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi, Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.