Chapter 2

Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli rakennettuna.

Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan -- muka tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty. Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.

Mutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään sumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli noiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään pahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini puolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen riemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja jokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata isää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja puutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta hänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä siistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen hauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin kotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään aivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika hänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.

Aineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin murehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei tarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja isäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi. Puutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut parempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut hyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle luovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen suostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä. Toverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että entinen "tervajakku" on tullut niin merikammoiseksi.

Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta pelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä innolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan kannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä, tyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen kautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina vaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt pääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse näkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se aava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa. Missä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin itseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.

Täältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili sitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta, rauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. --

Tämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.

Minä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin ensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo rauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään isääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan kotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän meren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä oli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista. Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla onkimatkoilla.

Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän pani täkyä ja koetin myös onneani.

Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia saanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti olimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin nostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä saamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei tullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään huono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä pyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni olisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.

Silloin isäni mietteissään lausui: -- Ehkäpä käymme koettamassa onneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää ahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit kalasi.

Arastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen suostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin soutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin kulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme koettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.

Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri. Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle. Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.

Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.

Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä, hoilottivat iloista merimieslaulua.

Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.

Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.

-- Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun toistamiseen päästin ilohuudon.

-- Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.

Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä innostuksesta.

-- Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.

Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:

-- Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen sitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä, millainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.

Minä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa vasten.

-- Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?

Minä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut sama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä oli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli. Minua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.

Isä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin, koppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.

Vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja samassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään puhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä, jota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.

Minä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja katsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua muistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille. Keulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni, nähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat tietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He istuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan.

Mutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin isän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.

Isä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä ja näkyi selittävän minusta toverilleen.

-- Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni. Tutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä toiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva heiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.

Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää. Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen ympäri.

Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä, vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.

Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen. Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein parkasin.

Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään, etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.

Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt voittamaan häntä.

Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan "kalliinta muistoa", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:

"Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.

Jaakko".

Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen rakkaus voineet häntä tyydyttää.

Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.

Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut. Kului viikkoja, kuukausia -- vuosia -- ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli hävinnyt vieraan laivan muassa.

Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut sietää -- lapsen kaipuu pian unehtuu -- mutta minua säälitti äitini kärsimys. -- -- -- --

(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä sitte uudistuneella innolla.)

III.

-- Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin laiteella.

Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.

Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja, että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa. Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja niistäkin sai hyvää ansiota.

Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein, kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme. Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten ihmisistä tyhjissä huoneissa.

Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä, että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.

Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria välitetty.

Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli. Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen kanssaan ongella.

Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että olin uuttera kalastaja.

Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö missään niiden vertaa!

Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina. Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen ajatukseni vapaasti liidellä.

Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.

Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies. Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen katsonut.

Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä. Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt. Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.

Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto. Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään kaunista perhenäytöstä.

-- Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän kaulaan.

Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. --

Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.

Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt, ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli tullut kotiin.

Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut, vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. --

Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin olla hänen matkassaan.

Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset merkitkin minulle tuttuja.

Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin. Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut, kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.

Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli salaa lähtenyt kotoa.

Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta, aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn. Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli kirjoittanut:

"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi -- ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.

"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, -- josko sitä ottanet vastaan."

Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn, kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan. Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa kotona.