Part 6

Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.

Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?

Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.

"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli: "Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet. Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.

Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut. Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun. Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:

"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."

Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin hänelle. -- "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." -- "Minusta se tuntui helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että minä sen siitä jo opinkin."

Arthur naurahti hyvin epäilevästi.

"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" -- "On mahdotonta, että osaisitte." -- "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette. Seuratkaahan kirjastanne."

Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.

"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" -- "En osannut aivan hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." -- "Miten te sen olette voinut oppia?" -- "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."

Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan kuluttua hän häpeissään sanoi:

"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan sekaisin?"

Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo muistaa, kun ajattelee itse asiaa.

"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."

"Hyvä", sanoi hän, "minä myös näen ne: Lampaat makasivat rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin."

"No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?" -- "En toki, ne muistan hyvin." -- "Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?" -- "Koira." -- "Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?" -- "Niillä ei ole mitään tekemistä." -- "Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme sanoa: koirat nukkuivat." -- "Aivan niin, se on helppo muistaa. Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa lampaita?"

"Paimen." -- "Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?" -- "Soittamalla huilua." -- "Näettekö hänet?" -- "Näen." -- "Missä hän on?" -- "Suuren jalavan siimeksessä." -- "Onko hän yksin?" -- "Ei, hänellä on toisiakin paimenia toverinaan." -- "No, jos näette lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän satunne alkupuolta erehtymättä?" -- "Niin minusta tuntuu, että voin." -- "Koettakaa."

Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin. Mutta epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa: "Lampaat makailivat rauhallisesti laitumella, koirat nukkuivat ja paimen suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa." Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Mutta minähän osaankin aivan hyvin."

"Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?"

"Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!"

Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi kertoa koko sadun aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli hänen äitinsä. Hän oli alussa suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä leikkimässä. Mutta hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur hänet keskeytti: "Minä osaan sadun, Remi on minulle sen opettanut."

Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa "sudesta ja karitsasta", ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.

Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui poikaansa suutelemaan ja syleilemään.

"Sanat eivät merkitse mitään", sanoi Arthur, "vaan seikat, joita voi nähdä. Ja Remi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän soitti. Tahdotteko, äiti, niin laulan teille sen laulun?"

Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.

Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla. Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin mieleni läikähtelevän liikutuksesta.

"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.

Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta. Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan toveri ja melkeinpä ystävä.

Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä, että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.

Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää. Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski, niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä valkeni, niin jatkoimme matkaa.

Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi, joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin, jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten, olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä seuduista, joiden ohi kuljimme.

Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein hän minulle huusi: "Uudelleen!"

Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista, kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.

Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja palata pian entisiin oloihini.

XI.

Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä hetki, jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa kulkea tällä tavoin aluksessa, Huoletonna kaikesta, mutta sitten piti palata, ja tämä taival, joka oli kuljettu vesitse, piti tehdä jalkaisin. Se oli kaikkea muuta kuin ihastuttavaa: ei ollut enää mukavaa vuodetta, ei enää herkullisia ruokia, ei enää hauskoja iltoja pöydän ympärillä. Kipeimmin sydämeeni koski se, että minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän ystävyydestään, niinkuin jo oli pitänyt luopua Barberinin emännän hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi koko näitten kirkkaitten päiväin aikana.

Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille, kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevan paluumatkallani Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla hetkellä, kun isäntäni astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan lähdöstäni, niin hän huudahti: "Remi ei saa mennä pois!"

Minä selitin, etten ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni, jolle vanhempani olivat minut vuokranneet ja jonka palvelukseen minun oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.

Minä puhuin vanhemmistani sanomatta, että minulla itse asiassa ei ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa, että olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi! Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Minä olisin vaikka kuollut suu ummessa, ennenkuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja Arthurille, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että olin löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajaneet minut inholla luotaan!

"Remin pitää jäädä luoksemme!" sanoi yhä Arthur, joka kaikessa tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.

"Minä olisin varsin hyvilläni, jos saisimme pitää Remin", vastasi rouva Milligan. "Teistä on tullut ystävät, ja minäkin puolestani olen Remiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme, jollei Remi itse halua jäädä."

"Remi kyllä haluaa", keskeytti Arthur. "Eikö niin, Remi, että te ette halua palata Toulouseen?"

"Mutta vielä on toinenkin ehto", jatkoi rouva Milligan odottamatta minun vastaustani. "Ja se on, että Remin isäntä luopuu oikeuksistaan Remiin."

"Remi, Remi ensin vastaa puolestaan", keskeytti Arthur pysyen kiinteästi tuumassaan.

Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle kiitollinen hänen huolenpidostaan ja opetuksestaan, mutta eihän voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan, siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä ollut läheskään niin kiintynyt Vitalikseen kuin rouva Milliganiin ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä, että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Mutta niin se nyt oli, sille en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja Arthuria.

"Ennenkuin Remi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Remillä on kuljeksiessaan teillään."

"Ei ole vertaamistakaan", vastasin. "Minä vakuutan, rouva, minä suostun ehdotukseenne, oli miten oli."

"Siinä sen nyt kuulette, äiti!" huudahti Arthur. "Remi tahtoo mielellään." Ja hän taputti käsiään.

"No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus", jatkoi rouva Milligan. "Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan meitä Cetteen, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta sinne rautateitse, ja toivon, että hän suostuu kutsumukseeni. Jos hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Remin vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada."

Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan, aivan kuin joku hyvä haltijatar olisi taikasauvallaan ohjannut, mutta nämä viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata. Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi! Minä olin lannistettu. Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, mutta minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enää kysellyt.

Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maatamenoa, niin että minä pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimäinen huono yö Joutsenella, ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.

Mitä tehdä? Mitä sanoa? En keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään. Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis ei luovukaan minusta, silloin ei tarvitsekaan tunnustaa totuutta.

Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitaliksen hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta mitään huonoa ajatusta.

Kolmen päivän kuluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni. Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia noudattaa rouva Milliganin kutsumusta, ja että hän saapuu Cetteen seuraavana lauvantaina kuuden junassa. Minä pyysin rouva Milliganilta luvan mennä asemalle vastaan, ja koirieni ja Joli-Coeurin kanssa odotimme niin junan tuloa. Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohjennut. Minä tunsin, etten ikipäivinä voisi saada suustani tätä sanaa: löytölapsi.

Olin asettunut muutamaan soppeen asemapihalle ja siinä, koirat kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä ympärilläni tapahtui. Koirat minulle huomauttivat, että juna oli tullut ja että ne olivat saaneet vainua isännästään. Yhtäkkiä tunsin, että minua vedettiin, ja kun en osannut olla varuillani, niin koirat pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin niiden hyppivän Vitaliksen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat, hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin maahan, sulki minut syliinsä.

Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen. Mieleni heltyi, ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon vanhentunut. Hänen hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa kalvennut, huulensa vaalenneet.

"Olenko mielestäsi muuttunut, poikaseni?" sanoi hän. "Vankila on huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Mutta kaikki on pian taas parantuva." Ja vaihtaen puheenainetta hän jatkoi: "Missä olet tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?"

Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi, kun minua pelotti lopuksi joutua puhumaan asiasta, joka minua niin vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että halusin luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Mutta minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennenkuin olin saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva Milligan odotti. Sitäpaitsi Vitalis ei puhunut minulle sanaakaan rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksesta.

"Ja tämä nainen odottaa minua?" sanoi Vitalis, kun astuimme hotelliin.

"Niin, minä opastan teidät hänen luokseen."

"Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa."

Jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille, koirat ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, mutta tämä kielsi ja koirain oli toteltava, niinkuin minäkin olin totellut. Vitalis osasi komentaa.

Mutta minkävuoksi hän kielsi minua olemasta läsnä rouva Milliganin luona? Mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan takaisin.

"Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle", sanoi hän, "minä odotan tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua." Minä ihan luhistuin.

"Mitä"? sanoi hän hetkisen kuluttua. "Etkö tajunnut mitä sanoin, kun seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!"

Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä saakka, kuin olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut tällä tavoin. Minä nousin istuimeltani totellen aivan vaistomaisesti, ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen astuttuani kysyin: "Te siis olette sanonut...?"

"Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä, ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu takaisin."

Tästä sain rohkeutta, sillä minä olin niin tuon löytölapsiajatukseni vallassa, että kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että isäntäni oli sanonut mitä tiesi minun synnystäni. Asteessani rouva Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.

"Remi, te ette mene pois, eikö niin?" huudahti Arthur. Rouva Milligan vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. "Olen pyytänyt isännältänne saada pitää teidät luonamme", sanoi hän sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. "Mutta hän ei siihen suostu millään ehdolla."

"Hän on paha mies!" huudahti Arthur. "Ei hän ole mikään paha mies", jatkoi rouva Milligan. "Teistä on hänelle hyötyä, ja sen lisäksi luulen, että hän todellakin rakastaa teitä. Sitäpaitsi hän puhui kuin kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa."

"Hän ei ole Remin isä!" huudahti Arthur.

"Hän ei ole Remin isä, se on totta, mutta hän on Remin isäntä, ja Remi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet hänelle. Tällä kertaa täytyy Remin totella häntä, Minä, kuitenkin toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Kirjoitan Remin vanhemmille ja teen sopimuksen heidän kanssaan."

"Oh, älkää kirjoittako!" huudahdin.

"Minkävuoksi ei?"

"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"

"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."

"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"

Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia, jotka isäntäni oli myöntänyt.

"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.

Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.

"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.

Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti", sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en voi koskaan unhottaa."

"Remi, Remi!" huusi Arthur.

En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja samassa olin isäntäni luona.

"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.

Ja me lähdimme.

Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.

XII.

Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.

Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta näyttivätkään nyt peitteet!