Part 5

Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takaani huutoa. Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan, vanha vaimo jäljessä. Pian ymmärsin mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta, kun minä kuljin mietteissäni, ja oli eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.

"Ottakaa kiinni varas!" huusi vaimo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni tuo koko joukko!"

Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin vastuunalaiseksi koirani teosta ja lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.

Kun Capi ja Dolce huomasivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni, tarttui käsin kaulaani, ettei putoaisi. Siitä oi ollut juuri pelkoa, että meidät saavutettaisiin takaa-ajamalla, mutta vastaantulijat voisivat ottaa meidät kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti me pääsimme onnellisesti kylästä. Enkä minä uskaltanut pysähtyä, ennenkuin olin niin hengästynyt, etten enää voinut juosta, mutta silloin olimmekin pari kilometriä kylästä. Käännyin katsomaan taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jäljessä tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään saaliinsa. Minä kutsuin sitä, mutta se ymmärsi ansainneensa ankaran rangaistuksen ja puikki pakoon. Nälän ahdistamana se oli antautunut tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut sen tekoa hyväksyä. Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa. Mutta sitä varten minun oli saatava se käsiini. Se taas ei ollut mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun. "Mene hakemaan tänne Zerbino."

Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta minusta näytti, että se ryhtyi siihen enemmän tottumuksesta kuin omasta halustaan, ja katseesta, jonka se loi minuun lähtiessään, olin näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin minun poliisimiehenäni.

Minun oli odotettava Capia ja sen vankia, ja arvasin, että saan odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei ole niin halukas lähtemään heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä. Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että meitä enää takaa ajetaan, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vähän aikaa. Sitäpaitsi, mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa minne mennä ja kun ei ollut mitään tekemistä?

Paikka, johon olin pysähtynyt, oli aivan kuin valittu odottelemista varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä, olin saapunut Etelä-kanavan rannalle. Ja kuljettuani Toulousesta lähtien karuja, pölyisiä maita olin nyt vaihtelevassa seudussa, joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa, ja täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutamalta kasveihin verhoutuneelta kalliolta riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota odotella koirien palaamista.

Kului hyvä tunti eikä niitä näkynyt ei kuulunut, ei kumpaakaan. Minä aloin käydä jo levottomaksi. Mutta sitten ilmestyi näkyviin Capi, joka tuli yksin, allapäin.

"Missä on Zerbino?"

Capi paneutui maata arkana, ja minä huomasin, että sen toinen korva oli verissä. Minä en ollut selityksen tarpeessa, sillä ymmärsin heti mitä oli tapahtunut: Zerbino oli tehnyt vastarintaa poliisille, ja Capi totellen ankaraa käskyäni oli antautunut tappeluun.

Pitikö minun nyt sitäkin rangaista? Minulla ei ollut siihen sydäntä. Enkä minä voinut pahoittaa toisten mieliä, kun oma mielenikin oli masennuksissa.

Kun Capi oli niin huonosti onnistunut, ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, että Zerbino tulee omasta halustaan. Päättelin, että se ensin vastustettuaan alistuisi sitten rangaistavaksi ja tulisi luoksemme katuvaisena. Panin pitkäkseni muutaman puun juurelle pitäen Joli-Coeuriä kahleissa, peläten että sitäkin ehkä alkaisi haluttaa Zerbinon luo. Capin ja Dolcen komensin makaamaan jalkoihini. Aika kului, mutta Zerbinoa ei vain näkynyt, ja tietämättäni vaivuin unen valtoihin. Herättyäni oli tunteja kulunut. En olisi tarvinnut aurinkoakaan päättääkseni, että oli kulunut aikaa koko paljon; vatsani huusi, ilmoittaen että siitä oli jo pitkä aika, kun olin syönyt leipäpalan. Joukkueeni niinikään ilmaisi nälkäänsä, Capi ja Dolce surullisilla katseilla, Joli-Coeur elkeillään. Eikä Zerbinoa kuulunut ei näkynyt. Minä sitä huutelin, vihelsin, mutta turhaan. Se varmaankin saatuaan hyvän aterian oli kyyristynyt jonkun pensaan suojaan nukkumaan kaikessa rauhassa.

Alkoi käydä arveluttavaksi: jos lähtisin jatkamaan matkaa, niin Zerbino voisi meistä eksyä, jos jään, niin mistä saada ruokaa. Ja ruokaa me tarvitsimme, se tarpeemme kävi yhä suuremmaksi. Koirat katselivat minua yhä surkeammin, ja Joli-Coeur hieroi vatsaansa ja kirkui aina vihaisemmin.

Kun aika yhä kului eikä Zerbinoa näkynyt, niin minä vielä kerran lähetin Capin sitä hakemaan. Puolen tunnin kuluttua se palasi yksinään ja ilmoitti, ettei ollut löytänyt toveriaan.

Mitä tehdä?

Vaikka Zerbino olikin syyllinen ja me kaikki olimme sen takia joutuneet pulaan, en kuitenkaan edes ajatellutkaan jättää sitä. Mitä sanoisi Vitalis, jollen toimittaisi takaisin kaikkia kolmea koiraa? Ja sitten, kaikesta huolimatta, minä rakastin Zerbinoa. Päätin odottaa iltaan asti. Mutta mahdotonta oli olla näin toimetonpa ja kuunnella vatsaimme nälkähuutoja. Oli keksittävä jotakin, josta meille kaikille olisi vähänkään huvia ja jolla saisimme unhotetuksi nälkämme. Mutta mitä?

Mietiskellessäni tätä kysymystä muistin Vitaliksen kertoneen kerran, että kun muutamalla sotaretkellä sotajoukko oli väsynyt pitkästä marssista, niin soitettiin, ja sotajoukko kuullessaan iloisia säveliä unhotti väsymyksensä. Ehkäpä meiltäkin unhottuu nälkämme, kun soitan jotakin iloista. Ja ainakin, kun minä soitan ja koirat tanssivat, aika kuluu nopeammin.

Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten, ja asettuen selin kanavaan, jotta näkisin näyttelijäini tanssin, aloin soittaa valssia.

Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan juuri halukkaita tanssimaan; leipäpala niistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enää ajatelleet muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.

Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: "hyvä!" Tämä huuto kuului takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.

Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden. Tämä oli niin kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret, joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu katos. Tämän edessä oli veranta köynnöskasvien suojassa.

Verannalla huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas ja ylhäisen, mutta surullisen näköinen. Toinen oli lapsi, melkein minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin oli huutanut "hyvä".

Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni suosionosoituksesta.

"Huviksenneko soittelette?" kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.

"Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin ... huvikseni."

Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen kumartui kuuntelemaan. "Tahtoisitteko vielä näytellä?" kysyi sitten nainen minulta.

Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.

"Tahdotteko tanssin vai huvinäytelmän?" kysyin.

"Huvinäytelmän!" huusi poika, mutta nainen keskeytti ja pyysi tanssia. -- "Tanssi on liian lyhyt", sanoi lapsi.

"Tanssin jälkeen me voimme, jos kunnioitettava yleisö niin haluaa, esittää muutamia sellaisia temppuja, joita tehdään Parisin sirkuksessa." Tämä oli muuan isäntäni lauseita, ja minä koetin sen esittää niinkuin hän sen lausui yleisölle. Muuten olin hyvilläni, että oli kieltäydytty huvinäytelmästä, sillä minun olisi ollut hyvin vaikea järjestää näytäntöä, ensiksikin kun Zerbino oli poissa ja toiseksi kun ei ollut pukuja ja muita lisätarpeita. Minä senvuoksi otin harppuni ja aloin soittaa valssia. Capi heti paikalla tarttui käpälillään Dolcen vartaloon, ja molemmat alkoivat pyöriä tahdin mukaan. Tämän jälkeen Joli-Coeur tanssi yksinään. Sitten me järjestään esitimme koko ohjelmistomme. Meitä ei väsyttänyt. Näyttelijäni varmaankin ymmärsivät, että saavat palkakseen ruokaa, eivätkä senvuoksi säästäneet itseään enemmän kuin minäkään.

Yhtäkkiä, kesken kaikkea, näin Zerbinon ilmestyvän metsästä, ja kun toiset tanssiessaan kulkivat sen ohitse, niin sekin asettui niiden keskelle ja ryhtyi tehtäväänsä.

Soittaessani ja pitäessäni silmällä taiteilijoitani minä silloin tällöin silmäsin poikaa, ja minusta tuntui kummalliselta, ettei hän, vaikka näyttikin olevan niin huvitettu meidän näyttelemisestämme, kuitenkaan liikahtanut paikaltaan: hän pysyi makuullaan, aivan hiljaa, liikuttamatta muuta kuin käsiään taputellessaan. Oliko hän hervoton? Minusta näytti, kuin hän olisi maannut lavitsalla.

Tuuli oli kuljettanut aluksen törmään, jossa me olimme, ja minä nyt näin lapsen aivan kuin olisin ollut itse aluksessa hänen vieressään: hänellä oli vaalea tukka, hänen muotonsa oli kalpea, niin kalpea, että otsan kuultavan nahan alta näkyivät siniset verisuonet. Hänen lempeissä silmissään oli surullinen ja sairaalloinen ilme.

"Kuinka paljon teidän teatterissanne maksaa paikka?" kysyi nainen minulta.

"Kukin maksaa sen mukaan kuin hänellä on ollut siitä huvia."

"Sitten pitää meidän, äiti, maksaa hyvin paljon", sanoi lapsi ja lisäsi jotakin vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt.

"Arthur tahtoisi nähdä näyttelijöitänne lähempää", sanoi nainen.

Minä annoin merkin Capille, joka heti hypähti alukseen.

"Entä toisetkin?" huusi poika.

Zerbino ja Dolce seurasivat toveriaan.

"Ja apina!"

Joli-Coeur olisi voinut helposti hypätä alukseen, mutta minä en ollut koskaan varma sen käytöksestä. Päästyään alukseen se olisi voinut ruveta huvittelemaan tavalla, joka ehkä ei olisi ollut naiselle mieleen.

"Onko se vihainen?" kysyi nainen.

"Ei, mutta se on joskus tottelematon, ja minua pelottaa, ettei se käyttäydy sopivasti."

"No tulkaa itse sen kera alukseen." Ja hän antoi merkin muutamalle miehelle, joka seisoi peräsimessä. Mies tuli heti ja asetti lankun aluksesta törmälle. Tätä siltaa myöten minä sitten astuin alukseen, harppu selässäni ja Joli-Coeur käsivarrellani.

"Apina! Apina!" huudahti poika. Minä lähestyin häntä, ja sillä aikaa kuin hän hyväili ja silitteli apinaa, minä voin tarkastaa häntä. Hän oli tosiaan kiinnitetty lavitsaan, niinkuin minusta oli näyttänytkin.

"Onko teillä isäntää, lapseni?" kysyi nainen. -- "On, mutta minä kuljen tätä nykyä yksikseni, vähän aikaa." -- "Miten kauan?" -- "Kaksi kuukautta." -- "Kaksi kuukautta! Oo, pieni raukka! Miten teidän ikäisenne voi olla niin kauan yksikseen!" -- "Täytyy, hyvä rouva." -- "Isäntänne epäilemättä on pakottanut teidät hankkimaan määrätyn summan rahaa tällä aikaa?" -- "Ei, hyvä rouva. Hän ei pakota minua mihinkään. Kunhan saan joukkoni elätetyksi, niin siinä kylliksi." -- "Ja te olette voinut ansaita hyvin elatuksenne?"

Minä olin ääneti vähän aikaa, ennenkuin vastasin: en ollut koskaan nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti, hänen äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva, että minä päätin kertoa asian suoraan. Ja minkävuoksi salata? Minä Kerroin hänelle, minkävuoksi minun oli pitänyt erota Vitaliksesta, joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että oli minua puolustanut, ja että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.

"Mutta teidän on kai sitten kauhea nälkä!" huudahti poika.

Taiteilijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.

"Äiti!" lausui Arthur.

Nainen ymmärsi pyynnön; hän sanoi jotakin vieraalla kielellä muutamalle palvelijanaiselle, ja tämä toi heti esiin pienen katetun pöydän.

"Istukaa ruualle, poikaseni", käski nainen.

Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni, ja Joli-Coeur istahti polvelleni.

"Kelpaako koirillenne leipä?" kysyi Arthur.

Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti purematta nielaisivat. Ja sillä aikaa kuin minä koirille annoin leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän alle ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niinkuin Joli-Coeur, niin ahmin yhtä suurella halulla.

"Lapsi raukka!" sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti, Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi varastamallaan lihapalalla. "Missä olisitte syöneet tänään, jollette meitä olisi kohdanneet?" -- "Luulen, että me emme olisi saaneet ruokaa ollenkaan tänä päivänä." -- "No missä saatte huomenna?" -- "Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niinkuin tänäänkin."

Arthur ei enää jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä, ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon hänen äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän ei voinut liikuttaa. "Haluaisitteko jäädä meidän luo?" kysyi hän.

Minä jäin katsomaan häneen pitkään ja sanaa sanomatta, sillä niin hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.

"Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo", rouva toisti. -- "Tähänkö alukseen?" -- "Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä, lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella lavalla, niinkuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuljetan häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te, lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo asia."

Aluksessa! Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni! Tämä ajatus ensimäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut. Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni osotuksesta, ja useita kertoja hän siveli hellästi kädellään otsaani: "Pikku raukka!" Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä hänen lausumaansa toivomusta. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkävuoksi hän niin vihelsi: tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti, ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni. "Äiti vihelsi hevosmiehille merkiksi, että lähdetään liikkeelle", sanoi hän.

Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä; vesi loiski keulaa vasten, ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon kultaamina.

"Olkaa hyvä ja soittakaa", pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä kutsuttuaan äitinsä istumaan vierelleen piteli lian tämän kädestä koko ajan, kun minä soittelin lauluja, joita olin oppinut isännältäni.

X.

Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, -- nimittäin ainoa elossa oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin. Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään, sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan synnytti lapsen, pienen Arthurin.

Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä maan lakien mukaan.

Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas hoito piti häntä hengissä -- tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos, hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.

Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen, jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen, saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin avata silmänsä.

Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat mieltä kuin parahin toivo.

Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan, kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin, ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään, mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies, jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko joukkoineni kävelylle.

Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa, odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen, ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme matkalla.

Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.

Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta, värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä. Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle, ja hänen äitinsä kulki vierellä.

"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"

Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?" kysyi Arthur.

Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä, tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.

Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta. Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.

"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.

Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.

"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"

"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja Arthur rupesi itkemään.