Part 3

"Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi mitä sinun on tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet ja tuollaisen asennon, niin minä voin ennustaa sinulle menestystä. Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa täydellisesti pitää sinun olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se on mahdotonta enää, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja taiteellisesti suorittaa se, jota et enää voi luontoperäisesti tehdä."

"Herra Joli-Coeurin palvelija" ei ollut pitkä näytelmä, sen esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Mutta harjoituksemme kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla. Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Koko tällä pitkällä harjoitusajalla hän ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut. "Uudestaan!" sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut. "Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!" Siinä kaikki, mutta siinä olikin tarpeeksi.

"No, luuletko oppivasi näyttelemään?" kysyi isäntäni harjoitusten loputtua. "En tiedä." -- "Oliko sinusta ikävää?" -- "Ei, minusta oli hyvin hauskaa." -- "No sitten tulee hyvä. Sinä olet ymmärtäväinen ja opinhaluinen poika. Tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, mutta hän on haluton. Hän oppii helposti mitä hänelle neuvotaan, mutta unhottaa heti. Hän ei koskaan mielihalulla tee mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen. Se on hänen luonnossaan, ja senvuoksi minä en hänelle suutu koskaan. Apinalla ei ole niinkuin koiralla velvollisuudentuntoa, ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koeta tehdä parhaasi mukaan mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä."

Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä minusta, että olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut pelkoa huomispäivästä, sillä ne olivat jo satoja, ehkä tuhansia kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton. Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Ja tämä huoli häiritsi untani. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton, kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui. Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana, ja soitti huilua. Hänen jäljessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti, englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullalla kirjaillut, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.

Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa kulkuettamme. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jäljessämme ja ympärillämme oli koko suuri saattojoukko. -- Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme. Ensin näyteltiin kaikenlaista, jossa koirat esiintyivät yksinään, ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti, kun koirat tekivät temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä, väliin jotakin vienoa. Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme, ja minä näin vain silmiä, jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimäinen osa oli suoritettu, niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vain joku pannut rahaa lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle, nousi sitten tenästelevää katsojaa vastaan seisomaan, haukahteli muutamia kertoja ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun. "Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro." -- "No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet saanut periä rikkaan setäsi." Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen täysinäistä rahalipasta.

Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.

"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat", puhui Vitalis, viulu toisessa kädessä, toisessa käyrä. "Nyt tulee hupainen huvinäytelmä nimeltä Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain: avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina taputtelemaan!"

Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi eli sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla, puhumatta sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun ei kumpikaan pääosan näyttelijä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija, Capi, mutta nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli varoja näin ylellisesti elämään: eläimet olivat tarpeeksi kuin olleet ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia...

Odotellessaan tämän palvelijan tuloa herra Joli-Coeur asteli edestakaisin poltellen sikaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!

Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään aivan kuin ihminen suutuksissaan; hän murti suutaan ja polki jalkaa. Kolmannella jalan polkaisulla minun piti astua näyttämölle Capin taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut kohotti tyytymättömänä kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitten hän katseli minua kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua pöllöpäänä.

Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa. Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jotavastoin Joli-Coeur sai tilaisuuden osottaa älyään ja taitoaan.

Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa herra kenraalin kävi sääliksi minua ja hän käski kattaa minulle pöydän.

"Herra kenraali arvelee", selitti Vitalis, "että kun tämä poika saa syödä, niin hän ei sitten enää ole niin tyhmä. No, saadaanhan nähdä."

Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? -- Capi neuvoi, että minun tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa minä niistin siihen nenäni. Ja sillekö herra kenraali nauroi, ja Capi hämmästyi niin tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan... Huomattuani, että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen miten sitä pitäisi käyttää. Minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Sulavilla liikkeillä hän pisti liinan nurkan takkinsa napinläpeen ja levitti liinan polvilleen. Ja kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka taholla, ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosoituksilla. -- Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!

Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.

VII.

Signor Vitaliksen näyttelijät olivat kieltämättä taitavia, mutta heidän alansa oli hyvin rajoitettu. Kun oli annettu kolme tai neljä näytäntöä, niin koko ohjelma oli tunnettu. Senvuoksi ei voitu viipyä kauan yhdessä paikassa. Oltuamme kolme päivää Usselissa meidän piti taas lähteä taipaleelle.

"Mihin nyt menemme?" -- "Tunnetko sinä maita?" -- "En." -- "No minkävuoksi sitten kysyt?" -- "Tietääkseni." -- "Mitä tietääksesi?"

Osaamatta mitään vastata katselin äänettömänä tietä, joka aukeni edessämme laaksoon.

"Jos sinulle sanon", jatkoi Vitalis, "että menemme ensin Aurillaciin, sieltä sitten taas Pyreneitten yli, niin mitä siitä viisastut?" -- "Tunnetteko te ne maat?" -- "En ole siellä koskaan käynyt." -- "Ja kuitenkin osaatte sinne?"

Hän katseli minua pitkään, aivan kuin olisi jotakin minusta etsinyt. "Sinä et osaa lukea?" -- "En." -- "Tiedätkö mikä kirja on?" -- "Tiedän. Kun mennään kirkkoon, niin otetaan kirja mukaan. Ja minä olen nähnyt kauniita kirjoja, joissa on kuviakin." -- "Kun levähdämme, niin minä sinulle näytän kirjan, jossa on maiden nimiä ja kaikenlaisia tietoja maista. Ihmiset, jotka ovat näissä maissa asuneet tai matkustaneet, ovat panneet kirjaan mitä ovat nähneet tai saaneet tietää. Ja minun ei tarvitse kuin avata kirja ja lukea, niin minä näen maita aivan kuin omilla silmilläni ja saan niistä tietoa aivan kuin minulle kerrottaisiin." -- "Onko vaikeakin oppia lukemaan?" kysyin jonkun aikaa nukuttuani mietteissäni. "On vaikea sellaisen, joka on huono-oppinen, ja vielä vaikeampi sen, joka on haluton. Oletko sinä huono-oppinen?" -- "En tiedä, mutta kyllä minä haluaisin oppia." -- "Hyvä. Kyllähän meillä on aikaa opetella."

Seuraavana päivänä isäntäni otti tieltä laudanpalan, joka sattui olemaan siinä, puoleksi hiekkaan peittyneenä. "Kas tässä kirja, josta saat opetella lukemaan."

Tuoko laudanpalanen kirja? Minä katselin isäntääni, että pilkkaako hän minua. Kun hän näytti vakavalta, niin katselin tarkkaavasti hänen löytöään. Mutta se ei ollut kuin laudanpalanen, käsivarren pituinen, kahden kämmenen levyinen sileä lauta, jossa ei ollut minkäänlaisia merkkejä. Miten siitä lukea?

"Sinä tuumailet!" sanoi Vitalis minulle naurahtaen. -- "Te teette minusta pilkkaa", sanoin hänelle. -- "En, poikaseni. Pilkka tekee hyvää vallattomalle, mutta joka pilkkaa toisen tietämättömyyttä, on tyhmä. Kunhan päästään tuonne puun luokse, tuolla kaukana, niin saat nähdä, millä tavoin opetan sinua lukemaan tällä laudanpalalla."

Tultuamme puun luo ja laskettuamme laukkumme maahan istahdimme nurmikolle. Joli-Coeur päästyään kahleistaan hyppäsi puuhun, jota vastoin koirat, kun olivat väsyneempiä, asettuivat ympärillemme maata. Vitalis kiskoi laudasta säleitä, vuoli ne sileäpintaisiksi ja katkoi ne sitten nelikulmaisiin paloihin.

"Näihin minä huomenna kaiverran kirjaimia", sanoi Vitalis, "ja sinä opettelet ne tuntemaan, niin että heti kun näet, voit sanoa kunkin nimen. Ja sitten sinä saat asetella niitä vierekkäin ja muodostella sanoja. Kun opit muodostelemaan sanoja, niin silloin osaat lukeakin."

Pian minulla oli taskut täynnä puupalikoita, joista opettelin kirjaimet, mutta lukemaan oppiminen ei ollut niinkään helppo asia, se kävi hitaasti, ja väliin minua kadutti, että olin halunnut oppia lukemaan. Mielenmasennukseeni ei kuitenkaan ollut syynä laiskuus, vaan itserakkaus. Opettaessaan minulle kirjaimia oli Vitalis päättänyt, että hän opettaa ne Capillekin. Kun koira oli oppinut muistamaan kellonmäärät, niin totta kai se oppii kirjaimetkin. Ja niin me olimme opetelleet yhdessä. Me Capin kanssa olimme siis luokkatovereita. Tietysti se ei voinut nimittää kirjaimia, kun ei osannut puhua, mutta eteensä levitetyistä kirjaimista se veti käpälällään aina sen, jonka isäntänsä mainitsi. Alussa minä edistyin nopeammin kuin Capi, minulla oli vilkkaampi ymmärrys, mutta koiralla oli varmempi muisti: minkä se kerran oli oppinut, sitä se ei unhottanut, eikä se koskaan erehtynyt. Kun minä erehdyin, niin Vitalis oli aina valmis sanomaan: "Capi oppii lukemaan pikemmin kuin Remi." Ja koira heilutti häntäänsä iloissaan. Tämä suututti minua, ja koetin panna kaiken tarmoni liikkeelle.

Koiraparan taito päättyikin siihen, että se oppi kirjoittamaan nimensä, niin että kirjain joukosta valitsi nimeensä Tarvittavat neljä kirjainta. Minä jo luin kirjaa.

"No nyt kun olet oppinut lukemaan kirjaa, niin haluatko oppia lukemaan laulujakin?" -- "Osaisinko sitten laulaa niinkuin te?" -- "Haluaisitko siis laulaa niinkuin minä?" -- "En minä voi sillä tavalla laulaa kuin te, mutta haluaisin minä oppia." -- "Miellyttääkö sinua minun lauluni?" -- "Te teette laulullanne minulle mitä tahdotte. Väliin minua itkettää, väliin tuntuu mieli iloiselta, kun te laulatte. Ja kun te laulatte jotain surullista, niin minä ajatuksissani aina joudun Barberinin talolle, ajattelen äitiä ja näen hänet siellä talossa, vaikka en ymmärrä sanaakaan mitä te laulatte."

Minä näin hänen silmäinsä vettyvän ja tulin hyvin pahoilleni ja pyysin anteeksi, jos jotenkin olin loukannut hänen mieltään.

"Ei, poikaseni", sanoi hän heltyneenä. "Puheesi vain johti mieleeni nuoruuteni ajat, loistoaikani. -- Minä opetan sinut laulamaan, ja kun sinä olet tunteellinen, niin sinäkin saat kuulijasi itkemään, sinullekin taputetaan käsiä, sinä saat sen nähdä..." Hän keskeytti yhtäkkiä, ja minä olin ymmärtävinäni, ettei hän tahtonut tästä asiasta sen enempää puhua.

Seuraavana päivänä hän alkoi tätä opetusta varten valmistella opetusvälineitä, joissa oli paljon enemmän työtä kuin kirjaimissa. Ja opetus alkoi pian. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli vaikeampaa kuin lukemaan opetteleminen. Niin kärsivällinen kuin Vitalis olikin koiriaan opettaessaan, hän kuitenkin minulle kiivastui monasti.

"Eläimiä opettaessa voi hillitä itseään, kun tietää, että ne ovat eläimiä, mutta sinä saatat minut ihan raivoon!" Hän nosti kätensä taivasta kohden ja pudotti ne sitten polvilleen, niin että paukahti kovasti. Joli-Coeur, josta oli mieluista matkia kaikkea, mikä näytti hassulle, teki samat liikkeet. Ja kun se melkein aina oli läsnä laulutunneilla, niin se aina harmikseni, heti kun näki minun epäröivän vastatessani, nosti kätensä taivasta kohden ja löi polviinsa, niin että paukahti. "Joli-Coeurkin tekee sinusta pilkkaa", sanoi Vitalis.

Jos olisin uskaltanut, niin olisin sanonut, että se pilkkaa yhtä paljon mestariakin kuin oppilasta, mutta minä kunnioitin isäntääni niin, että tämä vastaus jäi onneksi kesken. Tyydyin siihen, että mutisin hiljaa itsekseni, kun Joli-Coeur huitoi käsiään ja vääntelihe. Vihdoin sain ensimäiset alkeet päähäni ja osasin laulaa Vitaliksen paperille kirjoittamista nuoteista muutaman laulun. Sinä päivänä hän ei huitonut käsiään, vaan taputti minua poskelle ja selitti, että jos näin jatkuu, niin minusta tulee suuri laulaja.

Tämä oppi ei ollut tietysti niin pian saavutettu. Viikottain, kuukausittain minä tein työtä. Sitäpaitsi ei työntekoni ollut niin säännöllistä kuin koulussa oppilailla. Ainoastaan joutoaikoina isäntäni voi minua opettaa. Meidän oli kuljettava taipaleita, annettava näytäntöjä kaikkialla, missä vähänkin oli toivoa saada yleisöä, piti harjoittaa koiria ja herra Joli-Coeuriä, piti valmistaa ruokamme, ja kaiken tämän välissä harjoitettiin lukua ja laulua, jos oli aikaa, ja harjoitukset toimitettiin useimmiten pysähtyessämme levähtämään jonkun puun juurelle tai kallion rinteelle, jolloin nurmikko tai tie olivat pöytänäni, jolle levitin puupalikkani.

VIII.

Me olimme kulkeneet jo suuren osan keski-Ranskaa. Matkustustapamme oli hyvin yksinkertainen, kuljimme vain edelleen sattuman mukaan, ja kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen kun oli näyteltävä vanhan vaivaisen osaa. Ja sitten viimeiseksi pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli ruvettava työhön, ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten se keksi mitä hassunkurisimpia metkuja esteeksi. Minä kutsuin Capin avukseni, ja silloin saatiin apinan juonet kumotuksi. Kun seurue näin oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa ja me lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme näyttelemään. Mutta jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Kaupungeissa viivyimme useampia päiviä.

Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään, ennenkuin tulimme Bordeauxiin. Tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä pitkäksi aikaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista minulla on mieluisia muistoja.

Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä juuri koskaan. Ja ymmärrätte, että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven, oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla. Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut, että me sinne jäimme niin kauaksi aikaa, vaan toinen ja vaikuttavampi seikka -- tulojen runsaus. Koko talven meillä oli ympärillämme runsaasti lapsiyleisöä, joka ei väsynyt näytäntöihimme.

Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria punakoita poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä vehnäsiä, joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.

Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme alkoi harveta, ja usein näytäntöjen jälkeen näki lasten kättelevän Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enää seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut suuren valtateitten varassa.

Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin suuria pilvenlonkia.

Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin joka oli joen varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä ja suurin osa hyvin rumia, kadut ladotut särmikkäillä kivillä, niin että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajain, jotka olivat astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme tulleet Toulouseen ja että viivymme siellä pitemmän aikaa.

Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä oli paljonkin. Muutamassa kohtaa oli kaunis, puiden ympäröimä ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimäisestä näytännöstä alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän asettumistamme kierolla silmällä. En tiedä, oliko hän koirille vihainen, vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu meidänkaltaisten köyhäin kuljeksijain ja poliisimiesten välillä ei ollut tasaväkistä. Mutta isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli rohkeutta, eniten kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista. Hän senvuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä tahtoi meidät karkottaa kadulta.

Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, tahi ehkä senvuoksi, että hänen teki mieli pilkata ihmisiä -- niinkuin hän usein teki -- hän liioitteli italialaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan erittäin ylhäisten henkilöitten edessä. "Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja", sanoi hän nostaen lakkia ja kumartaen syvään konstaapelille, "voitteko minulle näyttää asetusta, jonka mukaan olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittaa halpaa elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?"

Poliisikonstaapeli vastasi, ettei tässä ollut väittelemistä, vaan oli toteltava.

"Niinpä vain", vastasi Vitalis, "ihan niin minäkin ymmärrän. Senpävuoksi minä lupaan taipua määräykseenne heti, kun osotatte, minkä asetuksen nojalla sen annatte."

Sinä päivänä konstaapeli käänsi meille selkänsä, ja isäntäni, hattu kädessä ja selkä kumarassa, saattoi häntä hiljaa naureskellen. Mutta seuraavana päivänä tuli konstaapeli, harppasi köysien yli, jotka olivat teatterimme seinänä, ja kiiruhti keskellemme. "Teidän pitää panna kuonokoppa koirillenne", sanoi hän tuimasti Vitalikselle.

"Kuonokoppa koirille!"

"Niin, sitä vaatii ohjesääntö, ja se teidän tulisi tietää."

Me näyttelimme juuri "Parannettua sairasta". Ja kun sitä näyteltiin nyt vasta ensi kerran Toulousessa, niin yleisömme oli hyvin innoissaan. Konstaapelin tulo senvuoksi herätti nurinaa ja huutoja: "Älkää häiritkö!" -- "Antakaa näytellä loppuun!" Mutta Vitalis teki kädellään liikkeen ja sai hiljaisuuden aikaan. Hän otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hatunsulat maata pyyhkivät, lähestyi konstaapelia ja vetäytyi kolme askelta taaksepäin kumartaen syvään.

"Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja, tehän sanoitte, että pitää panna kuonokopat koirille, eikö niin?"

"Niin, ja heti."

"Kuonokoppa Capille, Zerbinolle ja Dolcelle", sanoi Vitalis enemmän yleisölle kuin konstaapelille. "Mitä teidän ylhäisyytenne ajatteleekaan! Millä tavoin oppinut lääkäri Capi, jonka koko maailma tuntee, voisi määrätä ulostuttavia lääkkeitä herra Joli-Coeurille, jos mainittu Capi olisi kuonokoppa päässä? Jos se olisi edes joku muu instrumentti, joka paremmin sopii lääkärille hänen ammatissaan!"

Tämä synnytti naurunrähinää yleisössä, josta kuului lasten kirkkaita ääniä ja vanhempain karkeaa naurunhörötystä. Vitalis tästä rohkaistuneena jatkoi: "Ja miten ihastuttava Dolce, meidän sairaanhoitajattaremme, voisi käyttää kaunopuheisuuttaan ja sulouttaan saadakseen sairaamme taipumaan lääkärinhoitoon, jos Dolcen nenällä olisi moiset laitokset, joita hänen ylhäisyytensä, järjestyksen edustaja, tahtoo siihen asettaa? Minä kysyn kunnioitettavalta yleisöltä ja pyydän sen ratkaisemaan asian."

Ja yleisö vastasi naurulla. Se oli Vitaliksen puolella ja pilkkasi konstaapelia. Yleisöä huvitti varsinkin Joli-Coeur, joka oli asettunut konstaapelin taakse, pannen ristiin käsivartensa niinkuin konstaapelikin ja pään taaksepäin mahtavan näköisenä. Konstaapeli kiihtyneenä Vitaliksen puheesta ja yleisön naurusta pyörähti rutosti ympäri ja samassa huomasi apinan, joka seisoi siinä kerskuvan näköisenä. Muutamia sekunteja eläin ja ihminen seisoivat vastatusten katsellen toisiaan aivan kuin olisi ollut kysymyksessä: sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa! Yleisö purskahti yhä kiihkeämmin nauramaan, ja siihen loppui tämä kohtaus.

"Jollei koirillanne huomenna ole kuonokoppaa, niin minä haastan teidät oikeuteen."

"Siis huomiseen, hyvä herra, jääkää hyvästi!" Ja kun konstaapeli poistui pitkin askelin, niin Vitalis seisoi syvään kumartuneena suurta kunnioitusta osottaen. Ja sitten jatkui näytelmä.