Part 28

"Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt?" sanoin hänelle. "Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceauxin lähellä, muuan valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan: Joutukaa toki, sanoo hän, muuten me jäämme junasta emmekä saavu pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Catherine, joudu, joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä olet aina myöhästynyt kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä se nyt taas on neiti vartija! Enhän minä Catherinea moiti kuin ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Catherine on paras sisarista, niinkuin sinä Etiennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin, senvuoksi että tahtoi hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona oli ollut veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessään matkalle mies varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa, että minä olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelijalle, minä tunnen työn."

Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.

"Nyt näen höyrylaivan", sanon Liselle, "suuren höyrylaivan, joka tulee Antilleista ja joka lähestyy Havrea. Laivassa on nuori mies, joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta. Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Eurooppaan, ja hänen matkakertomuksensa ensimäinen osa, joka julkaistaan sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli: saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan Parkissa. Tämä kiikari on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa Southamptoniin."

Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:

"Minä en ainoastaan näe, vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa, toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska, sanoo vanha. -- Sangen huvittava, sanoo maisteri. -- Sinä Alexis et pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Remin kättä, mutta sen lisäksi saamme laskeutua Walesin kaivoksiin, missä sinä teet tärkeitä havainnoita, ja sitten voit panna toimeen parannuksia Truyèrin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttamasi asema saa arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko, ettei Gaspard ole voinut tulla."

Minä yritin jatkaa, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.

"Älä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että odotamme myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee veljensä kanssa, joka yhä kuljettaa Eclipseä."

Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjaminin. Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen vanhus; se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuvat vaunut, joissa on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään. Sitten vaunujen jäljessä tulee kiesit, joissa ajajana on itse Bob. Bob on käytökseltään kuin gentlemanni, ja hänen veljensä on sama tuima merimies, joka meidät kuljetti Isignyyn.

Me menemme kiireesti portaille ottamaan vastaan vieraitamme. Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.

"Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemannin, jolla oli valkoiset terävät hampaat", sanoi Mattia. "Hän aina vain hymyili, vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut ja teki minulle sen kunnian, että pyysi minulta floriinin saadakseen pelata, mutta hänellä ei ollut onnea, hän hävisi."

"Minkävuoksi kerrotte sen Remin kuullen, rakas Mattia?" sanoi äiti. "Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen."

"Tietysti, rakas äiti."

"Sekö on rangaistusta?" kysyi äiti.

"Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, saa leipänsä niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut."

"Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan", sanoi Bob.

"Kauhistuttavasta Driscollistako?" kysyi Mattia.

"En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä maata tuleen, kun oli nukkuvinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan; he pääsevät isänsä luo."

"Entä Kate?"

"Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen kanssaan Punaisen Jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei ole hätää."

"Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä", sanoi Mattia. "Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen."

Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli hauska vaihtaa; ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.

Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut muutaman akkuna-aukon suojaan.

"Minulla on muuan ajatus", sanoi hän. "Me olemme niin usein soittaneet vieraille ihmisille, että meidän jo kerran pitäisi soittaa ystävillemmekin."

"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa. Muistatko miten lehmämme säikähti?"

"Soita sinä se napolilainen laulusi."

"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."

Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.

Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla, mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee käpälät rinnalleen.

Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa. Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole kuin kultarahoja: 170 markkaa.

Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:

"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."

"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."