Part 27

Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen, väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.

Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.

Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme, takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista, kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.

Kukahan se oli?

"Arthur?" sanoi Mattia.

Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin Arthurin äänen, ja Capi kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.

Minä en voinut enää pidättää itseäni, vaan huusin:

"Kuka niin laulaa?"

Ääni vastasi:

"Remi!"

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.

Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen nenäliinan, joka huiski tuulessa.

Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli -- Lisen.

Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti, kun kykenimme saamaan sanan suustamme.

"Minä", sanoi Lise.

Lise lauloi ja Lise puhui!

Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.

Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.

"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"

Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle, niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin nähdäkseni ... siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James Milligan ei tuntenut Mattiaa.

Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi lähettää minut takaisin Englantiin."

Lise kohotti kauhistuneena käsiään.

"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."

Hän epäröi.

"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."

Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme puhella.

"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia. "Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten päättää, mitä meidän on tehtävä."

Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.

Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme, kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.

Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt kuin ennen.

"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.

"Niin on", lausui hän itsekseen.

Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen, mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.

"Lapseni", sanoi hän katsoen yhä minuun, "toverinne on minulle kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa tulostanne Driscollin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin käynnistä siellä."

Minä kerroin, ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen tarkempaan muutamia kohtia.

Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa; hän katseli minua kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle ja sanoi vihdoin:

"Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla toveri, ystävä ja -- hän epäröi vähän aikaa -- kuin veli Arthurille, ja teidän pitää tästä alkaen, samoin kuin nuoren ystävännekin, luopua entisestä elämästänne. Kahden tunnin kuluttua olette Territetissä, Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelijan teille tilaamaan asunnon. Ja siellä me tapaamme toisemme, sillä nyt minun pitää jättää teidät."

Hän suuteli minua ja annettuaan kättä Mattialle poistui.

"Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?" kysyin.

"Kaikki, mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita... Voi, kuinka hän on hyvä ja kaunis!"

"Oletko nähnyt Arthuria?"

"Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näyttää hyvältä pojalta."

Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten puhelimme kaikenlaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut kuin kurjat maantienkulkijain vaatteet, niin meidät otti vastaan hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelija, joka vei meidät asuntoomme: kylläpä oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi ja josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme kamariimme, niin palvelija vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän sanoi laittavansa meille parvekkeelle.

"Onko teillä kakkuja?" kysyi Mattia.

"Meillä on rabarberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja."

"Hyvä, te tuotte meille kakkuja."

"Kaikkia kolmea lajiako?"

"Niin."

"Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?"

Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut neuvottomaksi.

"Tuokaa mitä parasta on."

Palvelija poistui arvokkaasti.

"Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin Driscollin perheessä", sanoi Mattia.

Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme, seurassaan räätäli ja ompelija, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.

Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan ja että lääkäri oli vakuuttanut, että hän on nyt parantunut. Oltuaan sitten meidän luonamme tuntikauden hän lähti suudellen minua hellästi ja kätellen Mattiaa.

Niin kului neljä päivää, ja hän osotti käydessään aina suurempaa hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen olin nähnyt Joutsenessa. Hän sanoi meille, että rouva Milligan odotti meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa meitä. Ne olivat avonaiset vaunut, ja Mattia asettui istumaan ylevästi, aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan patjalle.

Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kuljin aivan unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan, Arthur, maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.

Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luokseen ja suutelin häntä; Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan suuteli minua.

"Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne, joka teille kuuluu", sanoi hän minulle.

Ja kun minä katsoin häneen saadakseni selitystä hänen sanoihinsa, hän avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori, käsissään lapsen vaatteita.

Siihen kuin tämä sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänen sylissään ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelijan avata oven, enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai minut kalpenemaan.

"Ei teidän tarvitse pelätä", sanoi rouva Milligan minulle lempeästi, "tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle."

Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen niin että hänen valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa kun hän huomasi minut, muuttui hänen hymynsä kauhistuttavaksi irvistykseksi.

Rouva Milligan ei suonut hänelle sananvuoroa.

"Olen teitä käskenyt", sanoi rouva Milligan hitaasti ja vähän vapisevalla äänellä, "esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni, jonka nyt olen löytänyt -- tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet, koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käynyt tutkimassa hänen terveyttään."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi herra James Milligan hämillään.

"Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteuil-kadulle, miten hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista, jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa ovat vaatteet, jotka on tallessa pitänyt tämä kelpo vaimo, joka jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?"

Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta, aivan kuin tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:

"Me saamme nähdä, mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta."

Hämmästymättä sanoi rouva Milligan: "Voitte haastaa meidät oikeuteen. Minä en haasta teitä, mieheni veljeä."

Ovi sulkeutui setäni jälkeen. Ja minä heittäysin äitini avonaiseen syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.

Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi: "Sano nyt äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?"

"Oletko sinä siis tiennyt tästä?" Äitini vastasi:

"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet! Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme. Nyt elät aina äitisi, veljesi ja -- hän viittasi Liseä ja Mattiaa -- niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."

XXI.

Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne ovat olleet pelkän onnen vuosia.

Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.

Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun nimen ja suuren omaisuuden.

Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta opaskirjat mainitsevat.

Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka valelevat sen aina vihantaa maata.

Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.

Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja rakkaudesta, jota he ovat osottaneet -- minua poika raukkaa kohtaan.

Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä, veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan. Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.

Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä, joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!" Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista, olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla, on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet. Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa, ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne, teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin minä kuitenkin näen teidät vierelläni.

Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.

Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen, pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja, rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.

Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on minun poikani, pieni Mattia.

Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme, mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin, jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut on varastettu."

Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa, ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.

Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta: Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:

"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla, hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton Chopin."

Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana, niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen. Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus, joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.

Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:

"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen minuuttia, lähetä hevonen vastaan.

Mattia."

Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi, hän kohotti silmänsä.

"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."

"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan vastassa."

Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja sanoin:

"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on merkitsevää."

"Varsin merkitsevää."

Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen käsiinsä, joita suutelin.

"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella, vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot, että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin toiselle?"

Hän laski kätensä otsalleni ja suudellen minua sanoi: "Jalo lapseni, hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!"

"Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle mistä löydät ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja kasvatuksensa nojalla, jonka hän on saanut sen jälkeen kuin kävimme hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä vaativimmassakin maailmassa."

"Sinä näet Christinassa ystäväsi Mattian sisaren."

"Se on tosi, ja sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme."

"Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?"

"On, rakas äiti", sanoin naurahtaen, "hän on kysynyt minulta, joka olen perheen päämies."

"Ja perheen päämies?"

"On luvannut häntä auttaa."

Äitini keskeytti: "Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista myöhemmin."

Olette jo arvanneet, kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette. Pikku Lise, tuo autereinen olento. Hän ei ole enää mykkä, mutta yhtä kauniina hän on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä pyysin äidiltä häntä vaimokseni, ja äiti suostuikin siihen, mutta tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan, ja neljännen vuoro tulee, kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka tapahtuu huomenna.

"No mitä nyt tapahtuu", kysyi Lise, "kun puhutaan niin salaisesti? Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?"

Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.

Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:

"Koska tekin olette samassa liitossa, niin minä en ole levoton, sillä olen varma siitä, että te, niinkuin aina, olette tehnyt jotakin iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi."

Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin, josta odotin vaunuja.

"Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi."

Hän katseli, mutta ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella: