Part 26

"Sinä olet hypännyt junasta niinkuin olin käskenyt, mutta pudotessasi pyörryit ja vyöryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi sinut sylissään hevoseen. Me luulimme, että olet kuollut. Voi miten pelkäsin, miten suuri oli tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu."

"Entä poliisikonstaapeli?"

"Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt." Minä tiesin pääasiat, katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capin silmiä, mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli valkoinen. "Missä Capi on?"

Ennenkuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja aikoi minua nuoleskella.

"Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi."

Minä vuorostani hyväilin Capia suudellen sitä kuonolle. "Minkävuoksi olette värjänneet?"

"Se on soma historia, minä kerron sen sinulle."

Mutta Bob ei antanut kertoa. "Aja sinä hevosta", sanoi hän Mattialle, "ja aja hyvin; sillä aikaa minä laitan vaunumme niin, ettei niitä tunneta."

Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle. Hän irroitti kaaret, laski kuomuvaatteen neljälle laskokselle ja käski minun piiloutua sen alle. Sitten hän käski Mattian sinne. Tällä tavoin vaunumme muuttivat kerrassaan muotoaan. Niissä ei ollut enää kuomua, ja niissä istui ainoastaan yksi henkilö.

"Mihin menemme?" kysyin Mattialta, kun hän nyt makasi minun vieressäni.

"Littlehamptoniin. Se on pieni satama meren rannalla, jossa Bobilla on veli laivurina. Hän tekee aluksellaan matkoja Ranskaan, käyden hakemassa voita Normandiasta ja Isignystä. Jos tulemme pelastetuiksi -- ja me tulemme -- niin se on Bobin ansio: hän on tehnyt kaiken. Mitä olisin minä voinut tehdä hyväksesi, minä kurja raukka? Bob se keksi tuuman pelastaa sinut junasta, puhaltaa sinulle kirjelippuni ja hän on hankkinut tovereiltaan lainaksi hevosen. Hän meille on vielä hankkinut laivankin, jossa pääsemme Ranskaan, sillä jos sinä olisit noussut johonkin höyrylaivaan, niin sinut olisi vangittu. Siitä näet, että on hyvä, kun on ystäviä."

"Kukas sai päähänsä pelastaa Capin?"

"Minä, mutta Bob sen keksi, että se oli värjättävä, että sitä ei tunnettaisi, kun varastimme sen nerokkaalta Jerryltä, joksi yleinen syyttäjä häntä sanoi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nerokas, kun antoi meidän puhaltaa itseltään Capin huomaamatta sitä. Tosi on, että Capi saatuaan vainua minusta teki parastaan, ja Bob myöskin tiesi kaikki koiranvarkaiden temput."

"No entäs sinun jalkasi?"

"Se on kai parantunut, taikka en minä tiedä, sillä en ole joutanut sitä ajattelemaan."

Me kuljimme nopeasti, sillä hevonen oli hyvä ja Bob vielä parempi ajaja. Mutta meidän piti kuitenkin pysähtyä hetkeksi antaaksemme hevosen puhaltaa ja syödä. Mutta sitä varten emme ajaneet majataloon. Bob pysäytti keskelle metsää, riisui hevosen ja antoi sille kaurapussin. Yö oli pimeä, ei ollut pelkoa, että meitä tultaisiin kiinni ottamaan.

Nyt sain keskustella Bobin kanssa ja sydämellisesti kiittää häntä, mutta hän ei antanut minun puhua suutani puhtaaksi, vaan löi reippaasti kättä ja sanoi:

"Te olette tehnyt minulle hyvää, minä teen nyt teille, kukin vuorostaan. Ja sitten te olette Mattian ystävä ja hyvä poika niinkuin Mattiakin."

Minä kysyin häneltä, olimmeko vielä kaukana Littlehamptonista, ja hän vastasi, että oli vielä kahden tunnin matka ja että meidän piti kiirehtiä, sillä hänen veljensä lähti joka lauvantai Isignyyn, ja että hän uskoi nousuveden olevan varhain.

Me asetuimme paikoillemme oljille, kuomuvaatteen alle, ja levähtänyt hevonen lähti taas hyvää vauhtia.

Oljilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä ainoastaan ihmisiltä, vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi puhallella. Kun kielellä kosketti huulia, niin maistui suolalle, ja se osotti, että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti: se oli majakka. Me olimme tulossa perille.

Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni katsomaan, oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä laivaan.

Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa, tuntui kauhean pitkältä. Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi levottomuuttamme. Mattiaa värisytti niinkuin minuakin.

Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan yksinään.

"Tässä on veljeni", sanoi Bob. "Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa ja opastaa teidät sinne, ja nyt me eroamme, sillä tarpeetonta on kenenkään tietää, että minä olen ollut täällä."

Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti: "Ei puhuta siitä, sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä tapaamme toisemme, ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa."

Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kuljettuamme olimme rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoihimme.

Bobin veli, sanaa lausumatta, osotti meille muuatta alusta, joka oli taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme, että se oli hänen, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuuttaan.

"Minä lähden kahden tunnin kuluttua", sanoi hän. "Olkaa te täällä sen aikaa ja hiljaa."

Kun hän oli lukinnut kajuutan oven, niin Mattia hiljaa heittäysi minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enää värisyttänyt.

XIX.

Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä, laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui vasemmalle puolen, alkoi keikkua: -- me olimme matkalla, minä olin pelastettu.

Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen kylkeen.

"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.

"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin, kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."

Samassa aukesi kajuutanovi.

"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi Bobin veli.

"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."

"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.

"Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan."

"Nytkö jo?"

"Se on alkanut jo aikoja sitten", sanoi Mattia.

Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle sanoen: "Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi voinut kuvailla, että minusta on hupaista olla merikipeä."

Kannelle tultuani en voinut pysyä pystyssä muuten kuin pitelemällä lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun hämärässä silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen ajamana.

"Jos tuuli tällaisena pysyy", sanoi kapteeni, "niin tulemme jotensakin varhain tänä iltana Isignyyn. Eclipse on hyvä purjehtija."

Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä!

Me saavuimmekin myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni senvuoksi tarjosi meille yösijan kajuutassa, ja vasta seuraavana päivänä me erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.

"Kun haluatte matkustaa Englantiin", sanoi hän kätellessään meitä, "niin Eclipse lähtee joka tiistai."

Olihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut haluttavan isoihin aikoihin lähteä tämän meren poikki. Me nousimme Ranskan maalle, ei mitään muuta mukana kuin soittimemme. -- Mattia oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan -- laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa, sillä emme voineet alkaa kuljeksijaelämäämme ilman paitoja ja sukkia ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat, mitkä olimme ansainneet Bobin ja hänen toverinsa kanssa yhtiössä, niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka oli meille suuri summa.

Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, lankaa, nappeja, neuloja sekä tärkein kaikista, Ranskan kartta.

Todella, mihin menemme nyt, kun olemme Ranskassa? Mitä tietä lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?

Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme.

"Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole kuin yksi halu", sanoi Mattia.

"Mikä?"

"Että kuljemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on oma ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä, niin rouva Milligan kulki aluksessa, ja sillä tavalla sinä hänet tapasit."

"Arthur ei ole enää kipeä."

"Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella hoidolla hänen äitinsä on saanut hänet pelastetuksi. Senvuoksi arvelen, että saadakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, voimme tavata heidät."

"Kuka sanoo, että Joutsen enää on Ranskassa?"

"Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta. Ja kun meillä on vähänkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on, että me emme saa mitään jättää tekemättä tätä varten."

"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"

"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."

Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli Seine.

"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta, Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin löydämme."

Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.

Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen. Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä. Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme sitä pestä.

Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen, joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle vihantana kehyksenä.

"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan poikansa kanssa", sanoi Mattia.

Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi, että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.

Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä. Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.

"Kuka oli oikeassa?" sanoi Mattia.

Meidän ei tarvinnut enää pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa laskee Long Seineen ja siellä meidän piti ottaa selkoa, kumpaa jokea Joutsen oli mennyt, ja saimme tietää, että se oli jatkanut matkaansa Seineä pitkin. Ja Monteraussa piti taas kysyä, ja silloin saimme tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja täällä kerrottiin, että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.

Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla. Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaa tutkiessani tuumailin, olikohan rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armençonin suuhun ja saimme tietää, että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kuljemme Dreuzyn kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista ja Arthurista.

Siitä saakka kuin lähdimme tavuttamaan Joutsenta, meillä ei ollut aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli innokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi: minkävuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa kunnioitettavan yleisön edessä?

Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan että olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.

"Joutukaamme", sanoi Mattia, "että tavotamme Joutsenen."

Minä sanoin niinkuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana päivänä lähdimme aina varhain matkalle.

"Herätä minut", sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä hänet herätin, oli hän pian pystyssä.

Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut, että hän ei tahdo lihaa, "kun liha kesällä ei ole terveellistä". Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka olimme viinin maassa, niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia joutui herkuttelutuulelle: "Olisipa minusta mieluista, että rouva Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki niin mainioita kakkuja", tuumi Mattia. "Mahtoivat ne olla hyviä ne aprikoosikakut?"

"Etkö koskaan ole niitä syönyt?"

"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle hillolle?"

"Se on mantelia."

"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.

Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen, joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.

Arthur siis oli parempi.

Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta, lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle, että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.

Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä, ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.

Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.

"Rouva Suriot?" kysyin.

Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei ole enää täällä."

"Missä hän on?"

"Egyptissä."

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyrmistyneinä. Egyptissä! Me emme oikein varmaan tienneet, mikä se Egypti oli, missä tämä paikka oli, mutta hämärä aavistus meillä oli, että se on kaukana. Hyvin kaukana merien takana.

"Entä Lise? Tunnetteko Lisen?"

"Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan kanssa, joka kulki kanavaa aluksella."

Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?

Vaimo vastasi meille, että totta se on.

"Oletteko te Remi?" kysyi hän sitten minulta.

"Olen."

"No niin, kun Suriot hukkui"...

"Suriotko hukkunut?"

"Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli Pudonnut kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle; sellaista usein tässä toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin hänen vaimonsa joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise, hän tuumaili, mitä hänen piti tekemän, niin eräänä pysähtyi kanavaan erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa. Catherine suostikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kuin Lise laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua, käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut."

Mieleni oli niin liikutettu, että en osannut sanaa lausua, mutta Mattia ei menettänyt järkeään niinkuin minä.

"Ja mihin se englantilainen rouva meni?" kysyi hän.

"Etelä-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä."

XX.

Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun olisi pitänyt tehdä.

"Kiitoksia paljon, rouva, kaikesta", sanoi hän ja veti minut ulos. "Taipaleelle", sanoi hän minulle. "Eteenpäin! Nyt meidän ei ole tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur, vaan Lisekin. Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä, mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä niinsanottua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu vielä."

Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jäljessä kaikella kiireellä. Matkamme varressa saimme yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina tiesimme, mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Lopultakin saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän siis oli seurattava Rhonea.

"Sveitsistä mennään Italiaan", sanoi Mattia, "siinä taas muuan onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jäljessä joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan."

Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, mutta minä en tehnyt mitään, että hän olisi saanut tavata rakasta pikku sisartaan.

Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta ennenkuin Sveitsissä; en vielä tiennyt, että Rhonea ei voi nousta Genevejärveen saakka, ja kuvailimme, että rouva Milligan tahtoo Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.

Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni, kun joen rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!

Me lähdimme juoksemaan!

Joutsenen näköinen se on, aivan samanmallinen, mutta se näyttää tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on suljettu siinä, eikä verannalla ole enää kasveja. Mitä on tapahtunut?

Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.

Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä hänet on jätetty aluksen vartijaksi.

Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa, joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelija lähtivät vaunuissa ja muut palvelijat jäljessä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski-Ranskassa.

Me kykenimme taas hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa, järjetöntä; meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan että heti ajattelimme pahinta.

"Ja missä tämä rouva on nykyään?" kysyi Mattia.

"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän viettänee kesänsä."

Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.

Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa pohjattomat kengät.

Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia, jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.

Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.

Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta, että voimme toivoa heiltä vastausta.

Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.