Part 25

"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"

Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa, vaan tätä ajatusta vastaan.

"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä. Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."

"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."

"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen vaaran hajun."

Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en uskaltanut tehdä.

Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla, ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.

Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle, joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.

Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella, niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä, jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.

Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.

Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin tulikin este.

"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä mukaanne."

Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin tehtäväkin.

Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet, rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään, mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta, jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani, niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat alettiin taas uudelleen.

Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut, hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.

"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."

"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"

"Sen parempi, olemme silloin vapaat."

"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin. Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni. Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"

"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä tänä iltana, minua pelottaa."

"Mikä?"

"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."

"Anna minun mennä, minä lupaan, että tulen huomenna takaisin."

"Mutta jos sinua ei päästetä?"

"Minkävuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni, pitäähän minun päästä sitä hakemaan."

Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle. Minä astuin kiireesti, niin väsynyt kuin olinkin, ja saavuin lopuksi Suuren Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme, en niitä löytänyt. Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta ylisikkunasta ja ajatellen, ettei kai koko talonväki ollut nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt, avasi minulle ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni. Huomasin, että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään, pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli jonkun aikaa.

"Kuormanne ovat menneet. Isänne sanoi, että tapaatte hänet Lewesissa, kun lähdette heti ja kuljette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.

Enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.

Lähdin astumaan, ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa; muutamin sanoin kerroin hänelle miten minulle oli käynyt, ja sitten vaivuin makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät, ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan. Laskeuduttuani vaunuista menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani Capiksi.

Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi. Mutta Capi, joka oli tuntenut minut, oli riuhtaissut itsensä irti ja oli muutamilla hyppäyksillä minun luonani ja sylissäni.

Poliisikonstaapeli lähestyi: "Onko tämä koira teidän?"

"On."

"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen puristaen lujasti.

Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme: "Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"

"Oletteko hänen veljensä?"

"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."

"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"

Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon kiireimmän kautta.

Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä. Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi luoksemme ontuen.

"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille, "sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti tänne."

Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.

"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun; hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."

"Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin neljännestunnin."

"Mutta jos juoksee?" sanoi poliisikonstaapeli. "Ja sitäpaitsi, kuka todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?"

"Minä sen vannon", sanoi Bob.

"Niin te!" sanoi poliisikonstaapeli. "Pitää ensin saada tietää mitä arvoa teidän todistuksellanne on."

Bob suuttui: "Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen", sanoi hän äkäisesti.

Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.

"Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin."

"Odotellessani sitä vien tämän pojan; hän saa selittää oikeudelle syyttömyytensä."

Mattia heittäysi syliini. Minä luulin, että hän tahtoo hyvästellä, mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen, mikä oli asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.

"Rohkeutta", kuiskasi hän minulle, "me emme sinua jätä". Ja vasta sitten hän minua suuteli. "Ota Capi", sanoin hänelle ranskankielellä. Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: "Ei, ei, minä otan koiran, sen avulla löydän toisetkin."

Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi. Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden toveriksi minua luultiin.

Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa. Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.

Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta tulevaisuus tuntui!

Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua, hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?

Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi olikin tavattu rikospaikalla?

Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa, niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.

Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut. Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä, jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!

Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.

Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän ohimoillani.

Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan, Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut. Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä: nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli ilmaantunut minua vastaan.

Yleinen syyttäjä pyysi puheenvuoroa ja muutamin sanoin selitti asian: Pyhän Yrjön kirkossa oli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika, olivat nousseet kirkkoon tikapuita myöten särkien akkunan, heillä oli mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi, jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkija, neljänneksen yli yhden, oli hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa. Hän oli kuunnellut ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalvelijaa; oli tultu sitten miehissä, silloin oli koira haukkunut ja varkaat olivat paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kuljettamana kilparadalle oli tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyjen penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jäljillään.

Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan syyllisen ja vaikeni.

Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.

Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa Bethnal-Greenissä. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä, kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut Englannissa.

"Älkää luulko voivanne minua pettää, sillä minä osaan ranskankieltä", sanoi tuomari.

Minä kerroin nyt siis ranskankielellä ja selitin miten oli aivan mahdotonta, että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen ravintolassa.

"Missä olitte neljänneksen yli yhden?" kysyi tuomari.

"Tiellä Suuren Tammen ravintolaan."

"Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa?" kysyi tuomari.

"Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä. Koira ei ollut mukanani, minä sen olin aamulla sitonut muutamiin vaunuihin."

Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä, että selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.

Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan, ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.

Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi, oliko mitään lisättävää.

Minä vastasin, että olin syytön, ja jätin asian oikeuden päätettäväksi.

Tuomari julisti, että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan odottamaan suuren juryn päätöstä siitä, olenko vai enkö manattava rikosasiain-oikeuteen.

Rikosasiain-oikeuteen!

Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli; miksi en ollut totellut Mattiaa!

XVIII.

Vasta pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kuin minut oli viety vankihuoneeseeni, sain selville, minkävuoksi minua ei oltu vapautettu: tuomari tahtoi odottaa, että saadaan kiinni ne, jotka olivat murtautuneet kirkkoon, nähdäkseen enkö ollut heidän rikostoverinsa.

Yleinen syyttäjä oli sanonut, että ollaan jäljillä. Minä siis surukseni ja häpeäkseni saisin pian istua syytettyjen penkillä heidän vieressään. Milloinkahan tämä tapahtuu? Milloinkahan minut siirretään kreivikunnan vankilaan? Mikä se vankila oli? Missä se oli?

Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin kuin edellisenä päivänä. Minua ei enää vaivannut malttamattomuus, kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin, milloin kävellen kammiossani, milloin istuen penkilläni.

Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin sen heti Mattian soitoksi. Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta, ainoastaan muutamia metrejä. Paha vain, että katse ei voinut tukeutua kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten jyryä, epäselvää hälinää, ja minä ymmärsin, että Mattia ja Bob siellä varmaan antoivat näytäntöjä.

Minkävuoksi he olivat valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?

Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan ranskankielellä: "Huomenna aamun valjetessa!"

Helppo oli ymmärtää, että Mattia ei suinkaan englantilaiselle yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna aamun valjetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa.

Kun heräsin, oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Minulla ei ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä tuntui aika. Seinää vasten nojaten katselin akkunaa. Minusta näytti, että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli varottava, ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin saamaan akkunan auki.

Tähdet sammuivat vähitellen, ja aamun raikkaus sai minut värisemään kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.

Taivaalla alkoi kuumottaa valoa, ja kaikki esineet alkoivat näkyä selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni tykytyksen.

Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin, ettei se ollut Mattian pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin. Hän näki minut nojaamassa ristikkoa vasten. "Hss!" varotti hän minua. Ja kädellään hän viittasi minua poistumaan akkunasta. Minä tottelinkin, vaikka en ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin, että se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse, enkä enää kuullut mitään.

Minä otin kiireesti pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty lyijyisen sisustan ympärille. Paperiin oli kirjoitettu: "Huomenna sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette kulkeneet neljäkymmentäviisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne hiljentää vauhtiaan muutamalla vaihdepaikalla. Avaa silloin ovi ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi eteenpäin ja laita niin, että putoat jaloillesi. Heti kun olet päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä hevonen odottamassa sinua. Älä pelkää mitään. Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi."

Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiain-oikeudessa, ei tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.

Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut Mattiaa: "Me olemme siellä ja hyvä hevonen." Mattia yksinään ei ollut voinut järjestää asioita näin.

Minä luin uudelleen paperin: "Neljäkymmentäviisi minuuttia kuljettuanne, vasemmalle puolelle, hyppää jaloillesi." Niin, minä hyppään rohkeasti, vaikka kuolisin. Parempi oli kuollakin kuin tulla tuomituksi varkaaksi.

Olipa tämä sukkelasti keksitty.

"Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa."

Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen nielaisin. Nyt ei ollut muuta kuin tyynesti nukkua, ja pian olinkin unen vallassa, josta selvisin vasta kun vanginvartija tuli minua herättämään, tuoden minulle ruokaa.

Aika kului nopeasti, ja jälkeenpuolisen astui vankihuoneeseeni poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata itseään. Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.

Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen, kun juna lähti liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastaani.

Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki, ja pyysin häneltä lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kuljimme, ja hän vastasi, että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi pelätä, juna kulki nopeasti.

Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun. Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi vihelsi, ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.

Kun toinnuin, niin luulin, että olen junassa, sillä tunsin kiidettävän nopeasti ja kuulin jyryä, mutta minä makasin olkivuoteella.

Omituista: kasvot olivat kosteat, ja poskiani ja otsaani hiveli joku pehmoinen ja lämmin. Avasin silmäin ja näin kurjan keltaisen koiran, joka makasi päälläni ja nuoleksi kasvojani. Samassa näin Mattian, joka oli polvillaan vieressäni.

"Sinä olet pelastettu", sanoi hän siirtäessään koiran syrjään ja syleillen minua.

"Missä olemme?"

"Olemme vaunuissa, ja Bob on ajamassa."

"Miten siellä voidaan?" kysyi Bob kääntyen meihin.

"Hyvin, minusta näyttää."

"Liikuttakaa jalkoja, liikuttakaa käsiä", sanoi Bob.

Minä tein niinkuin Bob käski.

"Hyvä", sanoi Mattia. "Jalat ja kädet ovat terveet."

"Mutta mitä on tapahtunut?"