Part 24

Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.

"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy, pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat, vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin, jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä minulla tallessa."

Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin, jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.

Minä tein viimeisen ponnistuksen.

"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."

"Aivan mielelläni", sanoi hän.

Mitäpä enää oli kysyttävänä?

Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niinkuin aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.

"Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevän kaupustelijan Patrick Driscollin ja Margaret Grangen kannatti laittaa lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset päällysvaatteet. Kiertelevät kaupustelijat eivät ole niin kovin rikkaita."

"Mutta juuri senvuoksi, että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät ole maksaneet heille paljoa."

Mattia pudisti päätään viheltäen ja kumartui taas korvaani puhumaan: "Kuulehan, kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, vaan master Driscollin varastama poika."

Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.

XV.

Kun Mattia minulle ilmoitti epäilyksiään, niin minun velvollisuuteni oli käskeä hänen olla vaiti. Ja sitä koetinkin, mutta Mattia oli itsepäinen. Ja niin piti minun kuunnella hänen kysymyksiään:

Minkävuoksi Allenilla, Nedillä, Anniella ja Katella oli valkoinen tukka, jotavastoin minulla oli musta?

Minkävuoksi kaikki muut, paitsi Kate, joka ei vielä mitään ymmärtänyt, osottivat minulle ynseyttä, aivan kuin minä olisin ollut mikäkin kulkukoira?

Miten ihmiset, jotka eivät olleet rikkaita, olivat pukeneet lapsensa niin komeasti?

Kaikkiin näihin hänen kysymyksiinsä minulla ei ollut kuin yksi vastaus, joka oli sekin kysymys:

Minkävuoksi Driscoll olisi minua hakenut, jos en ollut hänen lapsensa? Minkävuoksi hän olisi antanut rahaa Barberinille ja herroille Greth ja Galley?

Mattian oli pakko vastata, että sitä hän ei tiedä. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut voitettu.

"Jos en osaakaan vastata kysymykseesi, niin se ei suinkaan todista, että minä olen väärässä kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, joita sinulle asetan ja joihin sinä et vastaa. Joku toinen minun sijassani voisi varsin hyvin selittää, minkävuoksi master Driscoll on sinua haettanut ja missä tarkoituksessa hän on jakanut rahaa. Minä en osaa sitä sanoa, kun minulla ei järki juokse oikein vikkelästi ja kun minä en mitään tiedä."

"Älä puhu, sinä päinvastoin olet hyvin älykäs."

"Jospa olisin, niin heti selittäisin sinulle sen, jota nyt en voi selittää, mutta jonka sydämessäni tunnen: sinä et ole Driscollin lapsia, sinä et ole, sinä et voi olla. Se saadaan myöhemmin tietää, mutta sinä itsepäisyydelläsi viivytät sitä. Minä ymmärrän, että se, jota sinä sanot kunnioitukseksi vanhempiasi kohtaan, estää sinua, mutta se ei saa sinua lamauttaa."

"Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?"

"Palata Ranskaan."

"Se on mahdotonta."

"Kun velvollisuutesi on olla vanhempaisi luona. Mutta jos nämä eivät ole sinun vanhempiasi, niin mikä estää lähtemästä?"

Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta, kuin että minä tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Kuka olisi osannut sanoa, kun minä itkin suruissani silloin kun minulla ei ollut kotia, että itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni? Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin tietää totuuden?

Minä tein näitä kysymyksiä itselleni masentuneena, kun en kyennyt niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa missään.

Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja ilveillä.

Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan toisenlainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitten.

Eräänä sunnuntaina, kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut sanoen, että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut kuin isä ja minä. Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä; tämä oli sellainen, joita englanninkielellä sanotaan _gentleman_, se on: oikea herra, komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Eniten huomiotani veti puoleensa hänen naurunsa, jolloin hänen suunsa leveni niin, että hampaat tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En osannut päättää, oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu purra.

Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli minua. Jonkun ajan perästä hän rupesi puhumaan ranskaa, hyvin sujuvasti ja melkein murteettomasti. "Se on tämä nuori poika, josta te olette minulle puhunut?" sanoi herra osottaen minua sormellaan. "Hän näyttää hyvin terveeltä."

"Vastaa toki", sanoi minulle isäni. "Oletteko koskaan ollut sairaana?"

"Olen ollut kerran keuhkokuumeessa."

"Oi oi, ja miten sen saitte?"

"Kerran nukuin yön lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen."

"Onko siitä kauankin?"

"Kolme vuotta."

"Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?"

"En."

"Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?"

"Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä, mutta en sairautta."

Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin polttava oli hänen hymynsä. Sanomatta minulle sen enempää hän taas rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.

Yksin jäätyäni tuumailin, että mitähän tämä merkitsi, ja mitä merkitsivät tuon herra kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palvelijaksi ruveta, en tämän gentlemannin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään muunkaan, vaikka olisi mieleinenkin.

Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi, että hänen oli mentävä kaupungille, joten hän siis ei tarvinnutkaan minua niinkuin oli luullut, niin että minä sain mennä kävelemään, jos halusin.

Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin kuin olla täällä ikävissäni.

Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian siellä. Minä yritin hänelle puhua, mutta hän pani käden suulleen merkiksi, ja sitten hän kuiskasi:

"Avaa ovi, minä tulen sinun jäljessäsi. He eivät saa tietää, että minä olin täällä vaunuissa."

Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:

"Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra James Milligan, ystäväsi Arthurin setä."

Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:

"Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä nukkunut, kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän keskustelevan: 'Vankka kuin kallio', sanoi herra. 'Kymmenet muut olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen'. -- Silloin minä luullen, että oli kysymys sinusta, aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun aihe muuttuikin heti. 'Miten veljenne poika jaksaa?' kysyi isäsi. -- 'Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta hänen äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti se rouva Milligan.' -- Sinä arvaat, että minä tämän nimen kuultuani terotin korvani. -- 'No, jos veljenne poika on parempi', sanoi sinun isäsi, 'niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?'-- 'Tällä hetkellä kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi ihme, ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä, niin että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.' -- 'Olkaa huoleti siitä, minä takaan sen.' -- 'Minä luotan teihin', sanoi herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. -- Ja he poistuivat."

Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin heti ensimäiseksi, että palaan kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja toisekseen, olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli kuultu mitä hän oli puhunut.

Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi iloa minulle täksi kertaa.

XVI.

Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja herra Milliganista.

Missähän Arthur oli? Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?

Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen näytti meistä varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni-kanssa. Kun hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne, kulkee hänen jäljessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa. Sitten käydään palvelijan puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.

Tästä tuumasta oli se etu, että se velvoitti minut tapaamaan Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä saakka kuin Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä lähtien, kuin olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä, Mattia ei herennyt kertaamasta kaikissa mahdollisissa äänilajeissa: "Palataan Ranskaan." Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä vastasin aina samalla säkeellä: "Minä en voi jättää omaisiani." Mutta me olimme tässä kohden eri mieltä velvollisuudestani vanhempiani kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mielipiteessään: "Täytyy matkustaa." -- "Täytyy jäädä."

Mutta kun nyt lisäsin, että minun pitää tavata Arthuria, niin Mattialla ei ollutkaan enää puhumista mitään. Hän ei voinut olla Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos meidän olisi pitänyt olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla niinkuin olimme olleet siitä saakka kuin Lontooseen tulimme. Mutta nyt lähestyi aika, jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.

"Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!" sanoi Mattia minulle eräänä päivänä. "Minkä vuoksi?"

Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: "Kun hän on ollut niin hyvä sinulle." Mutta sitten hän jatkoi: "Ja myöskin senvuoksi, että hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi."

"Mattia!"

"Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun on mahdoton minuutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele itseäsi. Sinä olet aivan eri perheestä, ja minusta tuntuu aivan luonnolliselta, että sinä olet gentlemanni, ja gentlemanni sinusta tulee, kunhan tapaamme rouva Milliganin."

"Miten niin?" -- "Minulla on oma ajatukseni." -- "Sanohan se." -- "En toki!" -- "Minkävuoksi?" -- "Senvuoksi että se voi olla tyhmää..." -- "No annahan kuulua." -- "Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia rämeitä?"

Minä en enää tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni. Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri senvuoksi en uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa, ja me odotimme. Odotellessamme me kuljimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä. Monta monituista kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja töyhtöhattuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa itse pillittäjiä vastaan. Niinikään meillä ei ollut voimaa soittavien neekerien joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämä tekoneekerit, jotka komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kauluksessa, johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioittavasti vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteliin, jossa emme toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä odotimme, kunnes he lopettivat kissannaukujaisensa.

Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.

"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.

"Se on Bob."

"Mikä kumman Bob?"

"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista, joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."

"Sinä et häntä tuntenut ensin?"

"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä kiiltovoidetta!"

Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.

Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni, vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.

Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.

Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa. Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa, ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja iloista joulua!"

Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.

Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla, ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa, vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen viikon aikana olimme ulkona.

XVII.

Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni. Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.

Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää, missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.

Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka oli Arthurin setä.

Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas entisessä käynnissään heti.

"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.

"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."

"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."

"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on suotuisampi hänen tervehtymiselleen."

"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."

"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."

Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.

"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."

Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika". Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö Driscoll.

Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni, toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.

Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta nostettiin mytty toisensa jälkeen.

Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.

"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."

"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"

"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."

"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."

"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."

"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."

Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta helpotuksen tuntein jätän Lontoon.

Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun ilmaa.

Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla, joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään, ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!" huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"

Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään keskenään sanovan:

"Varastettua tavaraa."

"Niin hän itsekin sanoi."

Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän seikkaan.

"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.

"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."

"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan. Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"

"Mattia, minä pyydän..."