Part 23

Samassa kuin he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän nähnyt mitä oli tapahtunut?

En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei kauhu, joka minut oli tukehduttaa, ollut enää epämääräistä, minä tiesin mitä pelkäsin nyt. Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.

Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun lähestyvän; silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen, nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se oli isäni, joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin suljin silmäni, etten olisi häntä nähnyt.

"Se oli vain veljesi", sanoi Mattia minulle, "hän kävi laskemassa meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt."

Me nousimme. Mattia ei kysynyt, olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.

Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni; isoisäni istui takkatulen ääressä tuolillaan aivan kuin ei olisi siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie, pyyhki pöytää, ja vanhin veljistäni, Allen, lakaisi lattiaa. Minä menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän ei antanut minun tulla lähellekään ja kähisi minulle niinkuin eilen illallakin.

Käskin Mattian kysyä, mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään. Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Hänen jäykät kasvonsa saivat vähän eloisuutta, ja hän vastasi mielellään.

"Mitä hän sanoi?" kysyin.

"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu ja että voimme mennä kävelemään."

"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en oikein ymmärtänyt loppua."

"Miten sen ymmärsit?"

"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin kustannuksella.'"

Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme palasimme kotia.

Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua. Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat levällään pöydällä...

Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.

Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme tietämättä minne.

"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.

"En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella. Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa."

Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita; siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kuljimme sinnepäin. Maaseutua se ei kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.

Päätökseni oli pian tehty, ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:

"Sinä tiedät, että rakastan sinua, Mattia", sanoin toverilleni heti kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. "Sinä tiedät, että ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä ystävyyttäni?"

"Sinä olet hupsu!" sanoi Mattia koettaen nauraa.

"Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten jos itkenkin. Kenelle itkisin, jos en sinulle?" Ja heittäytyen hänen kaulaansa itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.

Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi, vaan hänen vuokseen.

"Mattia", sanoin hänelle, "sinun pitää matkustaa Ranskaan."

"Ja jättää sinut? Siitä ei tule mitään!"

"Minä jo edeltäpäin tiesin, minkä vastauksen sinulta saan, ja olen siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne menet, kunhan menet täältä Englannista."

"Entä sinä, mihin sinä?"

"Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini luona, sehän on velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta."

"Älä puhu niin, Remi. Jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri."

"Minkävuoksi?"

"Senvuoksi että..." Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa, kun minä katsoin häneen kysyvästi.

"Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit jotakin?"

"En nukkunut ja näin kaikki."

"Ja mitä ajattelet?"

"Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet, vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet kadunpuoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet vastasivat, että heitä ajoi poliisi."

"Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois."

"No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on meille molemmille yhtä tärkeää."

"Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen senvuoksi, että uskoin vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluttaa meitä molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma. Meidän on erottava."

"Ei koskaan!"

"Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin, Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut ja luvannut. Sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita, niinkuin oli luultu, ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä."

"Sinä et senvuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita, enkä minä lähdekään."

"Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi suuri muutoinkin."

"En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, mitä et häpeän vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en ymmärräkään kaikkea tällä" -- hän taputti päätään -- "niin tunnen tällä" -- hän pani käden sydämelleen. "Sinä et senvuoksi toimita minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vuoksi, mitä olet nähnyt viime yönä -- sinä pelkäät senvuoksi minua."

"Mattia, älä puhu."

"Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja tavaroista, joita ei ole ostettu."

"Ole vaiti, Mattia, ole vaiti!" Ja minä häpeissäni peitin kasvot käsiini.

"No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: lähdetään yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden ystäviemme luo."

"Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole heille mistään velassa, mutta he ovat minun vanhempiani, minun täytyy jäädä heidän luokseen."

"Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu olisi isoisäsi, tuoko vaimo, joka makasi pöydällä, sinun äitisi!"

Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enää rukoilevalla, vaan käskevällä äänellä sanoin: "Ole nyt vaiti, Mattia, älä puhu tuolla tavoin, minä kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äidistäni, minun tulee heitä kunnioittaa ja rakastaa?"

"Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi; pitääkö sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?"

"Sinä et kuullut isäni kertomusta?"

"Mitä se kertomus todistaa? Ei mitään. Sinun pitää huomata, että sinä et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen tukka niinkuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat valkoverisiä. Minkävuoksi sinä et ole? Sitten vielä muuan omituinen seikka; miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä et ole Driscoll minun tyhmän pääni mukaan. Minä kyllä tiedän, että minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä heidän luokseen. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin jään minä myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket hänen selittää, minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit puettu. Hänen kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka älä puhu mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää työtä tehdä, niin teemme yhdessä."

"Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?" Hän rupesi nauramaan: "No se ei pahinta olisi. Eihän se lyönti silloin niin kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi."

XIII.

Vasta iltapimeällä tulimme kotia; koko päivän kuljeksimme puistossa puhellen, syötyämme päivälliseksi leivän, jonka ostimme.

Isäni oli tullut jo kotia, ja äiti pystyi pysymään seisaallaan. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olimme olleet niin kauan poissa. Vasta illallisen syötyämme isä sanoi, että hänellä oli meille kummallekin puhuttavaa, ja käski meidät takkatulen ääreen, jonka vuoksi isoisäni taas kähisi puolustaessaan sijaansa tulen ääressä.

"Miten te ansaitsitte elatuksenne Ranskassa?" kysyi isäni.

Minä kerroin.

"Teillä ei siis koskaan ollut pelkoa, että kuolette nälkään?"

"Ei koskaan! Me emme ainoastaan elättäneet henkeämme, vaan ansaitsimme rahaa niin paljon, että ostimme lehmänkin", selitti Mattia vakuuttavasti. Ja hän vuorostaan kertoi lehmän-ostostamme.

"Te siis olette hyvin taitavia?" sanoi isäni. "No entä Capi? Mitä se osaa? Ette suinkaan ainoastaan huviksenne kuljettele koiraa mukananne, täytyy kai senkin ansaita jotakin, ainakin oma ruokansa?"

Minä olin hyvin ylpeä Capin taidosta ja panin sen näyttämään temppujaan, ja sen menestys oli suuri.

"Mutta tuollainen koirahan on kerrassaan koko omaisuus", sanoi isä.

Minä vastasin tähän kiittelemiseen ylistämällä Capia vakuuttaen, että se vähässä ajassa oppii kaikki, mitä vain sille opetti, sellaistakin, mitä koirat tavallisesti eivät osaa tehdä.

Isäni tulkitsi puheeni englanninkielellä, ja minusta tuntui, että hän siihen lisäsi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, mutta jolle kaikki muut nauroivat, äiti ja lapset, ja isoisäkin vilkutti silmiään sanoen monet kerrat _fin dog_, joka merkitsee: hyvä koira.

"No näin ollen minulla on teille ehdotus tehtävänä. Mutta sitä ennen on saatava tietää, jääkö Mattia Englantiin ja asumaan meille."

"Minä haluan jäädä Remin luo", vastasi Mattia, joka oli paljon älykkäämpi kuin itse uskoikaan, "ja menen kaikkialle minne Remikin menee."

Isäni, joka ei voinut arvata, mitä tässä vastauksessa oikeastaan piili, oli siitä varsin tyytyväinen.

"No, niin ollen minä palaan ehdotukseeni. 'Me emme ole rikkaita ja meidän kaikkien pitää tehdä työtä henkemme elatukseksi. Kesät kierrämme Englannissa kaupittelemassa tavaroitani. Mutta talvisin meillä ei ole paljonkaan tehtävää, niin että Lontoossa ollessamme Remi ja Mattia voivat käydä soittelemassa kaduilla, ja minä uskon, että ansaitsette paljon, varsinkin joulun aikana. Mutta kun ei saa voimia tuhlata, niin Capi menee Alienin ja Nedin kanssa näyttelemään."

"Capi ei mielellään ole muiden kuin minun kanssani", sanoin kiireesti, sillä minusta ei ollut mieluista, että Capi eroaisi meistä.

"Kyllä se tottuu pian Alleniin ja Nediin, ole huoleti, ja sillä tavoin ansaitsemme paljon enemmän."

"Mutta minä vakuutan, että siitä ei tule mitään, ja sitäpaitsi Mattia ja minä ilman Capia saamme varsin vähän."

"On jo kylliksi puhuttu", sanoi isä. "Kun minä jotakin sanon, niin on sillä tavoin tehtäväkin ja heti, se on meillä sääntönä, ja minä otaksun, että sinä siihen totut niinkuin kaikki muutkin."

Eihän siihen ollut vastaamista, enkä virkkanutkaan mitään, mutta mielessäni tuumailin, että huonosti toteusi unelmani: Capikin erotetaan minusta. Me menimme vaunuihimme maata, mutta sinä iltana ei suljettukaan ovea. Kun minä jo olin makaamassa, niin Mattia, joka riisuutui hitaammin kuin minä, kumartui korvaani kuiskaamaan:

"Sinä näet, että tuo mies, jota sanot isäksesi, ei tarvitse ainoastaan lapsia, vaan koirankin toimiinsa. Eikö se jo avaa silmiäsi? Huomenna me kirjoitamme Barberinin emännälle."

Mutta huomenna piti opettaa Capia. Minä otin sen syliini, ja suudellen sitä hellästi kuonolle selitin sille mitä siltä odotin. Koira parka katseli minua ja kuunteli puhettani. Kun minä annoin kahlevitjan Alienin käteen ja aloin selitykseni, niin Capi oli niin viisas ja niin tottelevainen, että seurasi näitä veljeksiä tosin surullisen näköisenä, mutta nöyrästi.

Mattian ja minut isä itse saattoi muutamaan kortteliin, jossa hän toivoi meidän saavan hyvät tulot, ja meidän piti kulkea koko Lontoon läpi, ennenkuin saavuimme sellaiselle paikalle, missä oli komeita taloja porttikäytävineen ja suuria katuja puistoineen. Näillä kaduilla, joissa oli leveät jalkakäytävät, ei enää näkynyt rääsyisiä ihmisiä, vaan ylhäisiä naisia ja komeita ajoneuvoja, jotka kimaltelivat kuin kuvastin, uljaita hevosia, joita ohjasivat suuret lihavat kuskit.

Vasta myöhään illalla saavuimme Punaisen Jalopeuran taloon, ja tapasin Capin hyvin likaisena, mutta iloisena. Minä olin niin hyvilläni sen tapaamisesta, että pyyhittyäni sen oljilla käärin sen lammasnahkatakkiini ja vein vuoteeseni maata. Kumpikohan meistä oli enemmän hyvillään, Capiko vai minä? Vaikea sanoa.

Niin kului useampia päiviä, me lähdimme kaupungille aamuisin emmekä palanneet ennenkuin illalla soiteltuamme milloin missäkin kaupunginosassa, ja Capi kulki Alienin ja Nedin kanssa. Mutta eräänä iltana isä sanoi, että huomenna voin ottaa Capin mukaani, kun Allen ja Ned jäivät siksi päivää kotia.

Tästä olimme varsin mielissämme ja päätimme, Mattia ja minä, että nyt koetamme koota rahaa lujasti, jotta vastakin annetaan Capi meille. Nyt oli kysymyksessä valloittaa Capi takaisin, ja kumpikin panemme parastamme. Me sen vuoksi puhdistimme Capin hyvin aamulla ja aamiaisen syötyämme lähdimme sellaiseen kaupunginosaan, jossa kokemuksestamme tiesimme olevan sellaista "kunnioitettavaa yleisöä", joka pani helposti käden taskuunsa. Ja sitä varten meidän piti kulkea läpi Lontoon idästä länteen.

Pahaksi onneksemme oli sumua ollut kaksi päivää eikä ilma näyttänyt selkiävän nytkään. Taivas, tai se mikä Lontoossa on taivaana, oli punankellertävää utupilveä, ja kaduilla kulki harmajaa savua, joka esti näkemästä edes muutaman askeleen päähän. Ihmiset eivät liikkuneet ulkona, ja akkunoista, joista meitä kuunneltiin, ei nähty ollenkaan Capia. Tämä oli ikävä seikka ja vaikutti pahasti esiintymiseemme. Mattia pahoitteli sumua, arvaamatta mikä hyöty meille siitä oli muutamia minuutteja myöhemmin.

Astuessamme kiireesti pidellen Capia lähellämme puhelemalla sille jonkun sanan aina vähänväliä, mikä oli varmempi kuin lujimmatkin vitjat, saavuimme Holbornille, jolla ihmisten kulku on suurin kaikista Lontoon kaduista. Mutta yhtäkkiä huomasin, että Capi ei ollutkaan jäljessämme. Mihin se oli joutunut? Tämähän oli aivan tavatonta. Pysähdyin sitä odottamaan ja viheltelin hiljalleen, sillä emme nähneet pitkälle. Minua jo alkoi pelottaa, että se on meiltä varastettu, mutta samassa se tuli täyttä laukkaa, suussa pumpulisukkapari, ja heilutti iloisena häntäänsä. Hypäten minua vasten seisomaan tarjosi se minulle sukat. Se näytti hyvin ylpeältä niinkuin aina, kun oli hyvin onnistunut jossakin vaikeassa tehtävässään ja tahtoi, että sitä siitä kiitettäisiin.

Minä seisoin kuin kivettyneenä, mutta Mattia otti sukat toiseen käteensä, toisella tarttui minuun ja veti minua kiireesti jäljessään.

"Kävellään kiireesti, mutta ei juosta", sanoi hän. Ja vasta hyvän ajan kuluttua hän selitti minulle syyn. "Minä jäin niinkuin sinäkin miettimään, mistä nuo sukat olivat, kun kuulin jonkun miehen sanovan: missä se varas on? Varas oli Capi, ymmärrätkö? Jos ei olisi ollut sumua, niin meidät olisi vangittu varkaina."

Minä nyt ymmärsin asian varsin hyvin ja seisoin hetken aikaa melkein tukehtumaisillani. He olivat opettaneet Capin varkaaksi!

"Palataan kotia", sanoin Mattialle ja panin Capin köyteen.

Kiireesti kuljimme kotia sanaa vaihtamatta. Isä, äiti ja lapset olivat kaikki pöydän ympärillä käärimässä kankaita. Minä viskasin sukat pöydälle, ja Allen ne huomattuaan rupesi nauramaan.

"Siinä on sukkapari, jonka Capi on varastanut, sillä Capi on opetettu varkaaksi", sanoin. "Minä luulin teidän pitäneen Capin näyttelemistä varten. Minä uskon, että tämä on leikkiä."

Vapisin puhuessani, mutta en koskaan ollut näin päättävästi puhunut. "Mutta jos se ei olisi leikkiä, niin mitä tekisit?" kysyi isä.

"Panisin Capille nuoran kaulaan ja hukuttaisin sen. Minä en suvaitse, että Capista tulee varas, eikä minustakaan. Ennemmin hukuttaisin itsenikin."

Isäni katsoi minua silmästä silmään ja teki liikkeen, aivan kuin olisi aikonut lyödä minut kuoliaaksi. Hänen silmänsä hehkuivat, mutta minä en väistänyt. Viimein hänen jännittyneet kasvonsa lauhtuivat.

"Sinä olet oikeassa uskoessasi, että se oli leikkiä", sanoi hän. "Senpävuoksi Capi ei enää pääse kuin sinun kanssasi kaupungille, ettei mitään tuollaista tapahtuisi."

XIV.

Kaikkiin lähestymisyrityksiini veljeni Allen ja Ned olivat aina vastanneet itsepintaisella kylmäkiskoisuudella.

Tämän varkaustapauksen jäljestä suhteemme kävi selväksi, ja minä heille selitin, en sanoin, sillä en osannut vielä niin paljoa heidän kieltään, vaan liikkeillä, joissa kahdella nyrkilläni oli eniten työtä, että jos he tekevät jotakin Capille, niin tietäkööt, että minä olen sitä puolustava heitä vastaan ja kostava sen puolesta.

Vanhin sisarista, Annie, oli minulle yhtä kylmäkiskoinen kuin veljensäkin, eikä kulunut päivääkään niin, ettei hän minulle tehnyt jotakin kepposta, johon hän oli varsin kekseliäs. Ainoastaan nuorin sisareni, kolmivuotias Kate, joka oli vielä niin nuori, ettei ymmärtänyt yhtyä toisten liittoon, osotti minulle suosiota. Hän antoi minun hyväillä itseään ensinnäkin senvuoksi, että annoin Capin hänelle tehdä konstejaan, ja myöhemmin sitten senvuoksi, että minä kaupungilta toin namusia ja kakkuja, joita meille näytellessämme lapset kantoivat sanoen juhlallisesti: "koiralle". Niin oli koko perheestä, tästä perheestä, jota kohtaan minä Englantiin tullessani tunsin sydämeni olevan täynnä hellyyttä, pieni Kate ainoa, joka otti vastaan rakkauteni, mutta ehkä hänkin ainoastaan siksi, että taskuni olivat täynnä.

Mikä pettymys!

Vaikka olinkin kumonnut Mattian otaksumiset, niin jouduin kuitenkin tuumailemaan itsekseni, että jos minä olisin saman perheen lapsia, niin totta kai heillä olisi toisenlaiset tunteet minua kohtaan kuin ne, joita niin viljalta sain tuta, varsinkin kun en ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä. Kun Mattia näki minun olevan surullisena, niin hän arvasi mikä siihen oli syynä ja sanoi minulle aivan kuin olisi itsekseen puhellut:

"Olenpa utelias tietämään, mitä Barberinin emäntä sinulle vastaa."

Me kävimme joka päivä kysymässä tätä kirjettä postista, mutta pitkät ajat saimme kulkea turhaan. Vihdoin sitten tämä odotettu kirje annettiin meille. Kun pääpostikonttorin seutu ei ollut lainkaan otollinen paikka kirjeen lukemiseen, niin menimme muutaman läheisen kadun puistokäytävään, jolla aikaa sain tyynnyttää mieltäni, ja vihdoin kykenin avaamaan Barberinin emännältä tulleen kirjeen, jonka oli kirjoittanut Chavanonin kirkkoherra.

"Pikku Remini.

Kirjeesi minua hyvin hämmästytti ja saattoi apealle mielelle, sillä sen mukaan mitä Barberin-vainaja minulle kertoi heti sen jälkeen kuin hän oli sinut löytänyt Breteulin kadulta ja myöskin sen jälkeen kuin oli puhutellut henkilöä, joka sinua haki, päätin minä, että vanhempasi ovat hyvin toimeentulevia, vieläpä rikkaitakin. Tähän päätökseen olin tullut myöskin vaatteista, joihin sinä olit puettu, kun Barberin toi sinut Chavanoniin, sillä ne vaatteet selvästi osottivat rikkautta. Sinä käskit minun selittää millaiset olivat vaatteesi silloin; sen voinkin helposti tehdä, sillä ne kaikki ovat minulla vielä tallessa, kun olen ne säilyttänyt juuri sitä varten, että sinut voidaan niistä tuntea, kun tullaan sinua kysymään, jonka aina uskoin kerran tapahtuvan.

Sinulla oli pitsimyssy, hyvin kauniisti tehty ja rikkaasti koristeltu, liinapaita, jossa oli pitsi kaulustassa ja hihoissa, flanellivaippa, valkoiset pellavasukat, valkoiset vaatekengät, joissa oli silkkinauhasolmu, pitkä mekko valkoisesta flanellista ja lopuksi suuri kasimirkankainen päällysvaate, joka oli silkillä vuorattu ja päältä kauniilla koruompeleilla koristettu.

Tähän on lisäksi mainittava, että vaatteissa ei ollut merkkiä, mutta flanellialustassa ja liiveissä varmaan oli ollut, sillä kulmat, joissa nimi tavallisesti pidetään, oli leikattu pois, joka osotti, että oli tarkoin poistettu kaikki, mikä olisi voinut auttaa sinun ilmitulemistasi.

Siinä on kaikki, mitä minä voin sinulle tietää antaa. Jos luulet tarvitsevasi nämä vaatteet, niin kirjoita vain minulle, minä lähetän ne.

Älä, lapseni, ole pahoillasi siitä, ettet voi antaa minulle niitä kauniita lahjoja, jotka lupasit. Lehmä, jonka olet ostanut säästöilläsi, on parempi kuin kaiken maailman lahjat. Lehmä voipi kaikin puolin erinomaisesti, se lypsää yhtä runsaasti, ja sen avulla tulen hyvin hyvästi toimeen. Aina kun sitä katselen, muistan sinua ja pientä toveriasi Mattiaa.

On minulle mieluista saada sinulta tietoja, ja toivon, että ne aina ovat hyviä: miten sinä, joka olet niin hellätuntoinen, voisitkaan olla onneton perheessäsi, isäsi, äitisi, sisartesi ja veljiesi luona, jotka varmaan sinua rakastavat niin paljon kuin ansaitset.

Hyvästi, rakas lapseni, minä syleilen sinua.

Kasvatusäitisi V:e Barberin."

Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin hän kuvaili, että koko maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.

"Hän on kelpo ihminen", sanoi Mattia, "hän on muistanut minuakin. Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua kiittämästä häntä kirjeestä. Kun nyt on noin täydellinen luettelo vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin."

"Hän ei ehkä enää muista."

"Ei sitä niin unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun se varastettiin, sillä näiden vaatteiden avullahan sitä tietysti haettiin."

"Älä otaksu mitään, ennenkuin on saatu isäni vastaus."

"Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa."

"No se nähdään."

Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin; juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.

Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta, joka minua piti tuskan vallassa.