Part 21

"Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu teillä, eikö niin?"

Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä liikkeellä, että kissa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi pelästyneenä lattialle.

"Kas niin, kas niin!" sanoi hän.

Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, hän sanoi:

"Oletteko te se poika?"

"Mikä poika?"

"Se, jota hän etsi."

Jota hän etsi! Minulla sydäntä kouristi.

"Barberin?" huusin.

"Vainaja, Barberin-vainaja pitää sanoa."

Minä otin harpun tuekseni.

"Hän on siis kuollut?" huusin kovasti, että hän olisi kuullut, mutta mieleni oli niin kiihdyksissä, että ääneni oli raukea.

"Kahdeksan päivää sitten. Saint-Antoinen sairashuoneessa."

Minä typerryin. Barberin kuollut. Miten nyt löydän vanhempani, mistä heitä etsiä?

"Te olette siis se poika, jota hän haki saattaakseen teidät rikkaille vanhemmillenne?"

Minussa syntyi toivo ja tartuin hänen sanaansa:

"Tiedättekö asiasta mitä?"

"Tiedän mitä hän kertoi, miesparka: että hän oli löytänyt ja kasvattanut lapsen, että vanhemmat, jotka olivat kadottaneet tämän lapsen, nyt tahtoivat hänet saada, ja että hän nyt oli Parisissa tätä lasta hakemassa."

"Mutta tiedättekö", kysyin hätäilevällä äänellä, "tiedättekö vanhemmistani?"

"Te siis olette se poika, varmaan te olette sama poika!" Ja pää tutisten hän katseli minua tarkoin silmiin.

"Minä pyydän, sanokaa mitä tiedätte."

"Mutta minä en muuta tiedä kuin mitä nyt juuri olen kertonut, poikaseni ... minä tarkoitin, hyvä nuori herrani."

"Sanokaa, mitä Barberin kertoi vanhemmistani, minä pyydän, rouva, näettehän hätäni ja tuskani."

Hän nosti taas kätensä taivasta kohden:

"Kas tämähän soma tapaus!"

Samassa astui huoneeseen muuan naisihminen, joka näytti palvelijalta, ja tämän puoleen kääntyen hotellin rouva sanoi:

"Tämähän vasta tapaus! Tämä nuori poika, tämä nuori herra, jonka tuossa näet, on se, josta Barberin puhui; hän tulee, ja Barberin on kuollut, tämähän vasta tapaus!"

"Barberin ei siis teille ole puhunut mitään vanhemmistani?"

"Kymmenetkin kerrat, satoja kertoja, he ovat rikkaita."

"Missä he asuvat, mikä heidän nimensä on?"

"Niin. Ei Barberin minulle koskaan sitä maininnut, hän piti sen salassa. Hän tahtoi saada palkinnon yksinään, joka olisikin ollut oikeus ja kohtuus."

Minä ymmärsin, ymmärsin varsin hyvin, mitä tämä vanha vaimo sanoi. Barberin oli kuollessaan vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Voi minun kauniita uniani! Minun kauniita toiveitani!

"Te ette tunne ketään henkilöä, jolle Barberin olisi asiasta puhunut enemmän kuin teille?"

"Ei Barberin niin tyhmä ollut, että olisi luottanut keneenkään, hän oli liian epäluuloinen."

"Te ette ole koskaan nähnyt kenenkään omaiseni käyvän hänen luonaan?"

"En koskaan!"

"Ette ystäviä, joille hän olisi puhunut vanhemmistani?"

"Hänellä ei ollut ystäviä."

Minä tartuin päähäni kaksin käsin, mutta vaikka miten olisin miettinyt, en keksinyt mitään; sitäpaitsi olin niin kiihdyksissäni ja sekaannuksissani, että minun oli mahdoton ajatella tarkoin.

"Hän sai kerran vakuutetun kirjeen", sanoi vaimo.

"Mistä se tuli?"

"En tiedä, postintuoja antoi sen hänelle itselleen. Minä en nähnyt postimerkkiä."

"Kirje varmaan on löydettävissä?"

"Kun hän oli kuollut, niin me etsimme kirjettä hänen tavaroistaan, joita hänellä oli täällä, emme tietysti uteliaisuudesta, vaan saadaksemme antaa tiedon hänen vaimolleen, mutta me emme löytäneet mitään. Sairashuoneellakaan ei oltu löydetty mitään paperia hänen vaatteistaan, ja jos hän ei olisi sanonut olevansa Chavanonista, niin ei olisi voitu hänen kuolemastaan ilmoittaa hänen vaimolleen."

"Barberinin emännälle siis on annettu tieto?"

"On, Jumala häntä auttakoon!"

Seisoin kauan aikaa saamatta sanaa suuhuni. Mitä sanoa? Mitä kysyä? Nämä ihmiset olivat minulle sanoneet kaiken tietonsa. He eivät tienneet mitään. Ja varmaan he olivat koettaneet kaikin tavoin saada tietää mitä Barberinilla oli mielessä salattuna. Lähdin ovea kohden.

"No minne lähdette nyt?" kysyi vanha vaimo.

"Menen tapaamaan toveriani."

"Teillä on toveri?"

"On toki."

"Asuuko hän Parisissa?"

"Olemme tulleet Parisiin tänä aamuna."

"No jos teillä ei ole asuntoa, niin voitte saada asunnon tässä hotellissa. Teidän on täällä hyvä olla, voin sen verran kehua, ja rehellisten ihmisten luona olette silloin. Huomatkaa myöskin, että jos vanhempanne teitä hakevat, kun eivät saa mitään tietoa Barberinilta, niin he tulevat tänne hänestä tiedustelemaan. Te olette silloin täällä vastassa. Sehän on etu sekin. Missä vanhempanne voisivat tavata teitä, jos ette olisi täällä? Omaksi eduksenne minä puhun. Täällä on rauhallista, sillä tämä on rauhallinen korttelikin."

Minä en ollut juuri vakuutettu, että kortteli oli niin kovin suositeltava rauhallisuutensa puolesta. Kaikessa tapauksessa Cantalin hotelli oli likaisimpia ja kurjimpia taloja mitä olin nähnyt, ja kuitenkin matkoillani minä olin jo nähnyt yhtä ja toista, hyvinkin kurjaa. Mutta tämän vanhan naisen ehdotusta kannatti miettiä. Sitäpaitsi nyt ei ollut sopiva hetki esiintyä vaativana: minä en nyt ollut rikkaiden vanhempaini kanssa, että olisin voinut mennä asumaan suuriin hotelleihin bulevardien varrelle tahi komeaan taloon, jos he asuivat Parisissa. Cantalin hotellissa kulunkimme eivät nousisi suuriksi. Olipa Mattia ollut sittenkin oikeassa, kun oli väittänyt, että meidän oli ansaittava rahaa matkallamme. Mikä tulisi nyt neuvoksi, jollei meillä olisi seitsemäätoista markkaa taskussa?

"Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?" kysyin.

"Puoli markkaa päivältä, se ei ole paljon."

"No hyvä, me tulemme tänä iltana."

"Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään."

Minun oli tavattava Mattia. Kun ei ollut vielä aika mennä tapaamispaikallemme Archevechen sillan luo, kuljeksin rantoja pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden, jonka tornit mustina kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin matkan, ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulumista sen mukaan kuin kuului kellojen lyöntejä ympärilläni, ja minä laskin, kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattian saadakseni hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta. Tuntui niin lohduttavalta ajatellessani, että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset silmänsä.

Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennenkuin olin siitä selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi Mattiakin.

"No miten kävi?" huusi hän jo kaukaa.

"Barberin on kuollut."

Hän lähti juoksujalkaa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin hänelle mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.

Hän muuttui hyvin surulliseksi, mikä minusta tuntui hyvälle, sillä huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan, niin hän kuitenkin hartaasti toivoi, että minä omaksi hyväkseni olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja vakuuttaa, etten saisi antautua epätoivoon.

"Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat mitä on tapahtunut ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin. Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain päiväin odotus."

Samaahan oli sanonut vanha nainenkin hotellissa, mutta Mattian suusta tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut kysymys muusta kuin pienestä odotuksesta. Olinpa ollut aika lapsi, kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.

"Vielä kolme kuukautta!" huudahti Mattia ja rupesi tanssimaan ja laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle:

"Sinä olet suruissasi, kun olet menettänyt omaisesi, ja minä tässä tanssin ja laulan, kun olen päässyt sukulaisestani."

"Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt sisaresi Christinan, niin tanssisitko?"

"Voi, älä puhukaan!"

"No, siinä näet."

Niinkuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, ei se kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme, jota valaisi vaivainen kynttilä, oli niin ahdasta, että toisen piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään. Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet sitten! Kellastunutta karttuunia. Illallisemme ei myöskään ollut lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa kodissani. Mutta eihän asia vielä ollut mennyttä, eihän tarvinnut kuin odottaa.

Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.

X.

Seuraavana päivänä ensi töikseni kirjoitin kirjeen kasvatusäidilleni kaikesta, mitä olin saanut tietää. Minä pyysin häntä heti ilmoittamaan minulle, jos vanhempani kirjoittaisivat hänelle jotakin, ja varsinkin lähettämään minulle tiedon heidän osotteestaan.

Sitten oli minulla vaivalloinen tehtävä, nimittäin käydä Lisen isän luona. Minä olin sanonut Liselle, että heti ensi töikseni Parisissa menen hänen isänsä luo vankilaan ja että jos vanhempani ovat rikkaat, niinkuin toivoin, niin minä pyydän heitä maksamaan hänen isänsä velan, niin että minä kun menen vankilaan, niin menen noutamaan hänet pois sieltä. Mikä pettymys mennä hänen luokseen nyt, kun olin yhtä kykenemätön maksamaan hänelle kiitollisuudenvelkaani kuin silloinkin, kuin olin hänestä eronnut! Onneksi minulla oli kaikenlaista hyvää hänelle ilmoitettavana, tervehdykset Liseltä ja Alexilta, ja hänen isällinen ilonsa huojensi minun tuskiani. Olihan siitä kuitenkin jotakin tyydytystä mielelle, että olin vähänkin tehnyt hänelle hyvää.

Mattia, joka hurjasti halusi nähdä vankilan, seurasi minua. Ja minäkin puolestani tahdoin häntä tutustuttaa mieheen, joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää.

Meidät vietiin vastaanottohuoneeseen, jonne Acquinkin pian tuli.

"Sinä hyvä poika", sanoi hän syleillen minua, "sinä kelpo Remi."

Minä heti kerroin hänelle Lisestä ja Alexista ja rupesin selittämään minkävuoksi en ollut mennyt Etiennetten luo, mutta hän keskeytti:

"Entäs vanhempasi?"

"Te siis tiedätte?"

Hän kertoi minulle, että Barberin oli käynyt hänen luonaan pari viikkoa sitten.

"Hän on nyt kuollut."

"No sekin onnettomuus vielä."

Acquin selitti minulle, miten Barberin oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää, minne olin joutunut. Parisiin tultuaan oli Barberin mennyt Garofolin luo. Tämä oli selittänyt, että Vitaliksen kuoltua oli muuan puutarhuri Acquin ottanut minut. Barberin tiedustelemaan puutarhuria ja oli saanut tietää, että tämä on Clichyn vankilassa. Ja hänen tultuaan tänne oli Acquin kertonut minun olevan kiertomatkalla Ranskassa, niin että hän ei tiennyt tosin varmasti sanoa, missä sillä hetkellä olin, mutta että minä käyn hänen lastensa luona. Barberin oli kirjoittanut minulle Dreuzyyn, Varsesiin, Esnandesiin ja Saint-Quentiniin, mutta en ollut saanut kirjeitä, jotka luultavasti olivat tulleet minun lähdettyäni aina paikastaan.

"No mitä Barberin kertoi vanhemmistani?"

"Ei mitään tai ainakin sangen vähän."

"Hän ei teille maininnut heidän nimeään, hän ei puhunut teille mistä maasta he ovat?"

"Kun minä Barberinilta tätä tiedustelin, niin hän sanoi, että hän selittää sen sitten myöhemmin, enkä minä häneltä sitä sen enempää udellut, kun hän näytti sitä haluavan salata, pelosta että muuten palkintonsa vähenee, jonka hän toivoi saavansa heiltä. Kun minäkin olen ollut sinun isänäsi, niin hän pelkäsi, että minä ehkä tahtoisin maksua. Minä annoin hänen mennä enkä sittemmin ole häntä nähnyt. En ole osannut ajatella, että hän olisi kuollut. Niin että nyt sinä tiedät, että sinulla on vanhemmat, mutta tuon vanhan ahnaan tähden et tiedä, ketä he ovat ja missä ovat."

Minä selitin toiveemme, ja hän vakuutti niiden olevan hyvät.

"Kun vanhempasi kerran ovat löytäneet Barberinin, ja Barberin on löytänyt Garofolin ja minutkin täältä, niin kyllä sinut löydetään Cantalin hotellista, pysy vain siellä."

Minä tulin hyvin iloiseksi tästä vakuutuksesta. Ja sitten puhelimme Lisestä, Alexista ja onnettomuudesta kaivoksessa, jossa olin ollut haudattuna.

"Sehän on kauhistuttava elinkeino sekin!" sanoi hän, kun olin lopettanut kertomukseni. "Alexis parka. Hänellä mahtaa olla ikävä kukkien viljelemiseen."

"Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään", sanoin.

"Jumala sen suokoon, pikku Remini!"

Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki lapset ympärilleen.

"Odottaessamme tätä suloista hetkeä", sanoi Mattia, kun olimme tulleet kadulle, "minusta tuntuu, että on parasta, ettemme tuhlaa aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa."

"Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin hengissä."

"Se on tosi, ja moitin itseäni siitä, että sinua viivytin."

"En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun."

"No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa nytkin. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa. Matkaillaan sitten, kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät paikat."

Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla, ennenkuin menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä muistin mitä Vitalis kerran sanoi: "Rahaa eivät saa kuin ne, jotka eivät sitä tarvitse." Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä, että vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.

Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minua halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan, ja sinä päivänä saimme taas yksitoista markkaa.

"Jollemme pian rikastu vanhempaisi rahoilla", sanoi Mattia nauraen, "niin rikastumme omilla ansioillamme, joka olisikin komeaa."

Neljäntenä päivänä tuli vastaus Barberinin emännältä. Kirjeessä, jonka hän oli kirjoituttanut, kun itse ei osannut, hän sanoi, että oli saanut jo tiedon miehensä kuolemasta ja että vähää ennen sitä oli saanut mieheltään kirjeen, jonka lähetti nyt minulle, arvellen sen voivan olla hyödyksi minulle, koska siinä oli tietoja vanhemmistani.

"Lue joutuin", huudahti Mattia, "lue joutuin Barberinin kirje."

Vapisevin käsin ja sydän ahdistuksissa avasin tämän kirjeen:

"Rakas vaimoni.

Minä olen sairashuoneessa ja niin sairaana, että en usko enää paranevani. Jos minä jaksaisin, niin selittäisin sinulle, miten tauti on syntynyt, mutta mitäpä siitä hyötyä, parasta on kirjoittaa siitä, mikä on tärkeämpi. Ja senvuoksi ilmoitan sinulle, että jos en parane, niin kirjoita sinä osotteella Greth and Galley, Greensquare, Lincoln's-Inn, Lontoo, heillä on toimena hakea Remi. Sinä sanot heille, että ainoastaan sinä voit antaa hänestä tietoja, ja sinä pidät huolen, että saat hyvän maksun tästä, jotta voit elää huoleti vanhuutesi päivät. Sinä saat tietää, missä Remi on, kun kirjoitat puutarhuri Acquinille, joka nykyään on Clichyn vankilassa Parisissa. Anna kirkkoherran kirjoittaa kaikki kirjeesi, sillä tällaisessa asiassa ei saa luottaa keneen tahansa. Älä ryhdy mihinkään toimeen, ennenkuin olet saanut kuulla minut kuolleeksi.

Syleilen sinua viimeisen kerran.

Barberin."

En ollut saanut vielä kirjettä loppuun luetuksi, kun

Mattia hypähti seisaalleen.

"Eteenpäin, Lontooseen!" huudahti hän.

Olin niin hämmästyksissäni kirjeestä, että katselin Mattiaa ymmärtämättä mitä hän sanoi.

"Kun Barberin sanoo, että ne ovat englantilaisia lakimiehiä, jotka ovat saaneet toimekseen etsiä sinua, niin se merkitsee, että sinun vanhempasi ovat englantilaisia."

"Mutta..."

"Se on sinusta ikävää, että he ovat englantilaisia?"

"Olisin tahtonut olla ranskalainen, niinkuin Lise ja muut."

"Minä haluaisin, että sinä olisit italialainen."

"Jos olen englantilainen, niin olen silloin samasta maasta kuin rouva Milligan ja Arthur."

"Jos olet englantilainen? Tietysti olet englantilainen, se on varma. Jos vanhempasi olisivat ranskalaisia, niin eivät suinkaan he olisi antaneet englantilaisille lakimiehille toimeksi etsiä kadotettua lastaan. Ja kun sinä olet englantilainen, niin on parasta lähteä Englantiin. Se on paras keino tavata vanhempasi."

"Mitähän jos kirjoittaisin noille lakimiehille?"

"Mitä varten? Paremminhan asia selviää puhumalla kuin kirjoittamalla. Meillä on 59 markkaa, josta on maksuja 8 markkaa, meille siis jää 43 markkaa, ja siinä on yllin kyllin päästäksemme Lontooseen. Menemme Boulognessa laivaan, joka menee Lontooseen, ja siinä kulku ei paljon maksa."

"Oletko ollut Lontoossa?"

"Tiedäthän, että en ole ollut. Mutta meillä oli Gassotin sirkuksessa kaksi englantilaista klownia. He minulle usein kertoivat Lontoosta ja opettivat minulle vähän englanninkieltäkin, jotta kykenimme puhelemaan, niin että Gassotin rouva, joka oli hyvin utelias, ei ymmärtänyt, mitä me puhuimme, ja me latelimme hänelle englantilaisia tyhmyyksiä vasten silmiä. Minä opastan sinua Lontoossa."

"Minä olen myöskin oppinut vähän englanninkieltä Vitalikselta."

"Mutta kolmessa vuodessa sinä olet unhottanut paljon, jotavastoin minä vielä osaan, saat nähdä. Mutta minä en halua Lontooseen ainoastaan siitä syystä, että voisin sinulle olla palvelukseksi, vaan on eräs toinenkin seikka?"

"No mikä sitten?"

"Jos vanhempasi tulisivat sinua hakemaan Ranskasta, niin he voisivat hyvin hyvästi olla ottamatta minua mukaansa, jotavastoin kun minä olen Englannissa, he eivät voi minua erottaa sinusta ja lähettää takaisin."

Tuollainen luulo vanhemmistani tuntui minusta loukkaavalta, mutta, tarkalleen ajateltuna, olisihan se voidut olla mahdollista. Ja kaikin puolin minusta tuntui Mattian tuuma järkevältä.

"Lähdemme", sanoin hänelle.

Ja kahdessa minuutissa olivat laukkumme laitetut kuntoon ja me valmiit lähtemään.

Ennenkuin lähdimme Boulogneen, oli meidän käytävä hyvästeillä Acquinin luona. Mutta nyt ei heitetty hyvästiä surumielin. Hän oli hyvillään, kun sai tietää, että minä pian saan tavata vanhempani, ja minusta tuntui hyvälle saada hänelle sanoa, että pian tulen häntä kiittelemään vanhempaini kanssa.

"Onnellista matkaa, poikaseni. Ja jos et voi niin pian tulla kuin haluat, niin kirjoita minulle."

"Minä tulen pian takaisin."

Sinä päivänä kuljimme pysähtymättä aina Moissellesiin saakka ja nukuimme muutamassa ladossa, sillä meidän piti säästää rahojamme merimatkaa varten. Mattia oli sanonut, ettei se maksa paljon, mutta kuinka paljon tämä "ei paljon" oli?

Marssiessamme Mattia opetti minulle englantilaisia sanoja, sillä päässäni pyöri lakkaamatta kysymys, joka paljon häiritsi iloani: ymmärsivätköhän vanhempani ranskan- tai italiankieltä? Miten voimme tulla toimeen, jos he eivät puhu kuin englanninkieltä? Olisipa se kiusallista!

Meiltä kului kahdeksan päivää kulkiessamme Parisista Boulogneen, sillä pysähdyimme vähäksi aikaa suurimpiin kaupunkeihin, joita matkamme varressa oli, antaaksemme näytäntöjä ja saadaksemme rahaa lisää. Boulogneen tultuamme meillä oli vielä 32 markkaa taskussa, paljon enemmän kuin tarvitsimmekaan merimatkaa varten.

Laiva Lontooseen lähti seuraavana päivänä neljän aikana aamulla, ja puoli neljä me tulimme laivaan, jonne sijoituimme niin mukavasti kuin suinkin laatikkokasan viereen, joka suojasi meitä kylmää ja kosteaa pohjatuulta vastaan. Muutamien savuavien lyhtyjen valossa katselimme, kun laivaa lastattiin, kinungit vinkuivat, laatikot, joita laskettiin ruumaan, natisivat ja merimiehet tuontuostakin huutelivat joitakin käheitä sanoja, ja ylinnä melusta kuului höyryn kohina, jota koneesta syöksyi pieninä valkopilvinä. Kello soi, köydet putosivat mereen, me olimme matkalla, matkalla kotimaahani.

Olin usein puhellut Mattialle, ettei ollut mitään niin mukavaa kuin laivassa matkustaminen, kun liukuisi evästi tietämättä että matkaa tehtiin, se oli tosiaan suloista -- se oli kuin unta.

Mutta tällä tavoin puhellessani olin ajatellut Joutsenta ja matkaamme Keskikanavalla, ja meri ei ole niinkuin kanava. Tuskin olimme päässeet aallonmurtajasta, kun laiva näytti uppoavan mereen; sitten se kohosi ja taas vaipui aallon pohjaan, ja tätä tehdessä höyry syöksähteli koneesta kovalla pauhinalla. Sitten syntyi äkkiä hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin veden kohina siipirattaissa milloin puolelta, milloin toiselta, sen mukaan kuin laiva kallistihe.

"On tämä suloista, tämä sinun liukumisesi!" sanoi Mattia ja heittäysi aivan äänettömäksi, mutta sitten hän nousi yhtäkkiä.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.

"Se, että tämä tanssii liiaksi ja minulla sydäntä ellostaa." -- "Se on meritautia." -- "Jumala auttakoon, siltä se tuntuu, että tautia se on."

Ja hän juoksi samassa laivan laidalle.

Voi Mattia raukkaa, miten hän oli kipeä. Turhaan otin hänet syliini ja pitelin hänen päätään rintaani vasten, ei hän siitä saanut huojennusta. Hän valitteli, sitten tuontuostakin nousten äkkiä juoksi laivan laidalle ja sitten taas kyyristyi lähelle minua. Ja joka kerta kun hän tuli, pui hän minulle nyrkkiä ja puoleksi vihassa, puoleksi leikillään sanoi:

"Oh näitä englantilaisia! Heillä ei ole sydäntä!"

Kun päivä nousi, olimme korkeiden valkoisten merenrantain näkyvissä, ja siellä täällä näkyi paikallaan olevia laivoja purjeitta. Vähitellen laivamme herkesi keinumasta ja kulki tasaisesti kuin kanavassa. Me emme enää olleet merellä, ja joka taholta näkyi metsäisiä rantoja aamusumun seasta: me olimme tulossa Tems-jokeen.

Laivamme jätti jälkeensä vaahtoavan keltaisen juovan, jossa sukelteli esiin kaikenlaisia jätteitä, laudanpalasia, pölkynpäitä, eläimenraatoja, olkia ja heiniä. Väliin suurisiipinen lintu laskihe tähän juovaan vedenpintaan, sitten kohosi taas ja rääkkyen lensi pois saalis suussaan.

Joen molemmilla rannoilla talot alkoivat keräytyä vierekkäin punaisiksi riveiksi. Savu ja sumu sekaantuvat toisiinsa, niin ettei tiedä kumpaa on vahvemmalta. Sitten maalla puiden ja karjain asemesta näkyi mastometsä, joka ilmestyi yhtäkkiä: laivat ovat niityllä!

Vihdoinkin laiva hiljentää kulkuaan, kone pysähtyy, köydet viskataan maalle. Me olemme Lontoossa ja me istumme maalle ihmisten keskelle, jotka meitä katselevat, mutta eivät puhu meille mitään.

"No nyt, Mattia, sinun sopii koetella kielitaitoasi."

Ja Mattia, joka ei vähintäkään hämäillyt, lähestyi muuatta miestä, jolla oli punainen parta, ja kysyi häneltä kohteliaasti, lakki kourassa, Greensquaren tietä.

Minusta tuntui, että Mattia tarvitsi pitkän ajan saadakseen selvää mieheltä, joka moneen kertaan hänelle kertoi samat sanat, mutta minä en tahdo epäillä ystäväni kielitaitoa. Vihdoin hän tulee takaisin:

"Meidän on helppo osata, ei tarvitse kuin kulkea pitkin Temsin vartta rantakatuja."