Part 20

Tätä seikkaa olin ajatellut maata pannessani, siitä olin nähnyt untakin, isästä, äidistä, veljistä, sisarista, ja olin muutamia minuutteja näiden kanssa, joita en vielä tuntenut ja jotka nyt näin ensi kerran. Sitten Mattia, Lise, Barberinin emäntä ja rouva Milligan, Arthur, kaikki olivat samaa perhettä. Vitalis oli isäni, hän oli herännyt kuolleista ja oli rikas. Tällä aikaa kuin olimme olleet erillämme, hän oli löytänyt Zerbinon ja Dolcen, joita ei susi ollutkaan saanut.

Herättyäni näin kaikki, joista olin uneksinut, ja tuntui aivan kuin olisin ollut heidän kanssaan eilen illalla, ja senvuoksi oli minun aivan mahdotonta saada unta. Vähitellen tämä harhaluulo menetti voimansa, mutta sitten tuli todellisuus, joka valvotti minua vielä enemmän.

Vanhempani etsivät minua, pitikö minun löytääkseni heidän kääntyä Barberinin puoleen. Jo tämä kysymys yksinään vähensi iloni. Olisin halunnut, että Barberin ei olisi saanut sekaantua onneeni. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin hakea Barberin käsiini. Hänelle ei voinut kirjoittaa minnekään. Täytyi lähteä Parisiin ja etsiä häntä Mouffetardin korttelista niistä taloista, joissa hän oli ennen asunut ja joista hänen vaimonsa muisti pari kolme nimeä. Minun siis piti lähteä Parisiin hakemaan sitä, joka minua haki.

Minä olin toivonut, että saamme viettää muutamia rauhan päiviä kasvatusäitini luona ja Mattian kanssa leikkiä entisiä leikkejäni, mutta jo seuraavana päivänä meidän piti lähteä matkalle. Ja sitten olin aikonut mennä tapaamaan Etiennetteä -- nyt piti luopua tästä matkasta, enkä saanut tavata tätä tyttö parkaa, joka oli ollut minulle niin hyvä. Etiennetten luota sitten olisi pitänyt mennä Lisen luo viemään terveisiä hänen veljeltään ja sisareltaan -- mutta sekin matka siis piti jättää.

Näissä mietteissä meni koko yöni; väliin tuumailin, että minun pitäisi kuitenkin käydä Etiennetten ja Lisen luona, väliin taas, että minun pitää mennä Parisiin kiireimmän kautta tavatakseni vanhempani. Ja vihdoin nukahdin pääsemättä mihinkään päätökseen, ja niin tämä yö, josta olin toivonut parasta kaikista, oli levottomimpia ja huonoimpia öitä mitä muistan.

Aamulla, kun kaikki kolme, äiti, Mattia ja minä, istuimme takan ääressä, jossa oli maito tulella, me pidimme neuvottelua.

"On heti mentävä Parisiin, vanhempasi kun etsivät sinua, niin et saa viivytellä", sanoi äiti ja selvitti asian.

Mutta Mattia ei näyttänyt hyväksyvän tätä päätöstäni, päinvastoin.

"Sinun mielestäsi ei meidän pitäisi mennä Parisiin?" sanoin hänelle. "Minkävuoksi et sitten selitä syitäsi?" Hän vain pudisti päätään.

"Sinä näet, että minä olen neuvoton, sinä et saa olla auttamatta minua."

"Minusta uusien vuoksi ei saa unhottaa entisiä", sanoi hän vihdoin. "Tähän saakka omaisiasi ovat olleet Lise, Etiennette, Alexis ja Benjamin, jotka ovat sinua rakastaneet. Nyt sinulle on ilmestynyt uusia omaisia, joita sinä et tunne, jotka eivät ole tehneet mitään muuta sinulle kuin panneet sinut kadulle, ja sinä yhtäkkiä hylkäät ne, jotka sinulle ovat olleet hyviä, ja omistat ne, jotka sinulle ovat olleet pahoja. Se ei mielestäni ole oikein."

"Ei voi sanoa, että Remin vanhemmat ovat hänet jättäneet kadulle", keskeytti äiti. "On ehkä heiltä ryöstetty heidän lapsensa, jota he ikävöivät itkien, jota odottavat ja jota ovat etsineet siitä päivästä saakka."

"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että Acquin on ottanut Remin kadulta, kun Remi oli siihen kuolemassa, on hoitanut häntä kuin omaa lastaan, ja Alexis, Benjamin, Etiennette ja Lise ovat rakastaneet Remiä kuin veljeään, ja näillä, jotka ovat ottaneet Remin, on yhtä suuri oikeus hänen ystävyyteensä kuin niillä, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat hänet heittäneet kadulle. Acquin ja hänen lapsensa osottivat vapaaehtoisesti ystävyyttään Remille, he eivät olleet mitenkään siihen velvolliset."

Mattia lausui sanansa sillä äänellä, kuin olisi ollut minulle suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Barberinin emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi, ja minä olin kuin neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuen puoleen ja toiseen, aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka viimeksi oli puhunut.

"Mattia on oikeassa", sanoin, "enkä kevyellä sydämellä voi lähteä Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä."

"Mutta vanhempasi!" sanoi äiti.

Minä koetin sovitella.

"Me emme mene Etiennetten luo, kun se olisi liian suuri mutka. Sitäpaitsi Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme käymme Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei ole kovin suuri, ja sitäpaitsi Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea, ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman. Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittaa minulle Dreuzyyn, jossa sitten voin lukea hänen kirjeensä Liselle."

"Hyvä", sanoi Mattia nauraen.

Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voinut tulla hänen luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.

Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista niinkuin olin lähtenyt Vitaliksen kanssa; minä sain suudella äitiä ja luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen. Koko edellisen illan olimme keskustelleet siitä, mitä hänelle annan, kun minusta tulee rikas.

"Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Remi", sanoi äiti, "etkä kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut köyhänä ollessasi."

Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin mielissään, sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä kielellään.

Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me kuljimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani päästäkseni pian Parisiin, aina vähänväliä pitensin askeleita. Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kuljemme, niin pian väsymme, ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.

"Mutta sinullapa on kiire!" sanoi Mattia surullisesti.

"Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani ovat sinunkin vanhempasi."

Hän pudisti päätään.

"Olemmehan veljiä."

"Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja olen vastakin, sen uskon ja tunnen."

"No mitä sitten?"

"Mutta enhän voi olla sinun veljiesi veli, jos niitä sinulla on, enkä sinun isäsi ja äitisi poika."

"Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi Christinan veli?"

"Tietysti olisit ollut."

"No minkä vuoksi minun veljeni ja sisareni eivät pitäisi sinua samalla tavoin veljenään?"

"Se on aivan eri asia. Minä en ole ollut puettu kauniisiin vaatteisiin."

"Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee paljonkin, sinä sen ymmärrät niinkuin minäkin. Sinä olisit tullut Luccaan, jonne et nyt enää tule, sinut olisivat köyhät vanhempani ottaneet vastaan, vaatimatta sinulta mitään, koska ovat köyhempiä kuin sinä. Mutta sinun vanhempasi ovat rikkaita, jota kauniit vaatteet osottavat, niinkuin Barberinin emäntä sanoikin. He ovat ylhäisiäkin. No miten voit ajatella heidän ottavan vastaan sellaista köyhää kurjaa kuin minä olen?"

"No mutta mikä minä sitten olen, jos en köyhä kurja?"

"Niin nyt tällä hetkellä, mutta huomenna sinä olet heidän poikansa, ja minä olen aina oleva sama mikä olen tänäänkin. Sinut pannaan kouluun, sinulle hankitaan opettajia, ja minä saan jatkaa maantien kulkemista yksikseni, muistellen sinua, niinkuin sinäkin olet muisteleva minua toivoakseni."

"Voi Mattia ystäväni, miten voit puhua tuolla tavoin?"

"Minä puhun niinkuin ajattelen, ja sen vuoksipa en voi olla iloinen ilostasi: sen vuoksi ainoastaan, että meistä tulee ero, ja minä olin aina kuvitellut ja uskonut, että olisimme aina yhdessä, niinkuin nyt olemme. Oh, ei samanlaisina kuin nyt, köyhinä katusoittajina. Mutta me olisimme tehneet työtä, meistä olisi tullut oikeita soittajia, jotka olisimme soittaneet oikealle yleisölle, eroamatta koskaan toisistamme."

"Mutta niin on tapahtuva, rakas Mattia. Jos vanhempani ovat rikkaat, niin heidän rikkautensa on sinua varten niinkuin minuakin; jos minut pannaan kouluun, niin sinä tulet minun kanssani. Me emme toisiamme jätä, me teemme työtä yhdessä, me kasvamme, me elämme yhdessä, niinkuin sinä olet toivonutkin, ja niinkuin minäkin olen toivonut yhtä innokkaasti kuin sinäkin, sen vakuutan."

"Minä tiedän, että sinä toivot, mutta sinä et sitten enää ole oma herrasi niinkuin nyt olet."

"No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa, että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa, niinkuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava vankilasta, Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät -- jos vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat rikkaita."

"Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat köyhiä."

"Oletko hullu?"

"Ehkä."

Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan kuin ihmiselle: "Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi mieluisampaa, että Remin vanhemmat olisivat köyhiä?"

Capi, niinkuin aina kun kuuli nimeänsä mainittavan, haukahteli tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.

"Vanhempain ollessa köyhiä me elelisimme niinkuin tähänkin asti vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi, eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa yleisöä."

"Hauh, hauh!"

"Vanhempain ollessa rikkaita Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla, koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleissa, joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten huoneisiin."

Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että vanhempani olisivat köyhiä, eikä ollut hyvillään ilosta, joka minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan -- hän pelkäsi eroa ja tästä syystä hän vain oli suruissaan. En voinut siis nuhdella häntä, sillä tämähän oli vain todistus tunnollisesta ja hellästä ystävyydestä.

Jollei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme, niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän piti antaa näytäntöjä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa, ja odotellessamme, että pääsemme vanhempaini rikkauksia jakamaan, meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olisin suonut, ennenkuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä puolestani, mutta ennenkuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan -- köyhän lahjan. Matkallamme ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä, ja kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.

Kun nyt oli jo syksy, niin päiväntaipaleemme olivat lyhemmät kuin kesäisin ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin, joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen miehensä oli kanavanvartija ja asui kanavan varrelle rakennetussa talossa. Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa tasangolla, missä kasvoi suuria puita, jotka kaukaa katsoen näyttivät uivan sumussa.

Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä loimahteli ja silloin tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suljetuiksi, mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen enonsa.

"Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan", sanoi Mattia.

Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.

"Niin tosiaan", sanoi Mattia hiljaa, "serenaadi, se on oiva tuuma."

"Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni."

Ja minä soitin napolilaista lauluani, mutta laulamatta, sillä ääneni ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän kohotti äkkiä päänsä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa.

Minä nyt aloin laulaa.

Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle, enkä ehtinyt muuta kuin Mattialle antaa harppuni, ennenkuin Lise oli sylissäni.

Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan kolmannenkin:

"Meillä on täällä toveri mukanamme."

Ja minä vedin laukustani nuken ja asetin sen istumaan tuolille Lisen viereen.

En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun; näen sen nytkin elävänä silmissäni.

IX.

Jollei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt pitkäksi aikaa Lisen luo; meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä tavalla kuin me keskustelimme, ehdimme kovin vähän sanoa.

Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani, rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin Mattialle jo sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja hän, varsinkin hän.

Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niinkuin Mattia, oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka olivat rikkaita, olivat onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli taikakalu, jolla sai heti mitä toivoi. -- Senhänvuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa, että oli köyhä, ja senvuoksi koko perhe oli hajallaan! Hänestä oli yhdentekevää, olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia, seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme onnellisia, ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle, kaikki onnellisiksi.

Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa syöksyvä vesi pauhasi, vaan kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin, joilla oli mukana Mattia ja herra Capi sekä neiti nukke. Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitaliksen kanssa ja sitten nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja, mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä, kauniita tasankoja, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia, tyyniä lampia ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa. Minä tarkoitan, että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuljeksinut, missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmillakaan seuduilla olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen ympärillä, ja senvuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.

Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta kertaa hyvitellyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että olin alkanut uskoa, en sitä, että kerran olen rikas, vaan että jo nyt olen. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä uskossani olin:

"Minä tulen sinua noutamaan vaunuilla ja nelivaljakolla."

Ja hän uskoi, niin että hän jo käsillään taputteli hevosia: hän varmaan näki vaunutkin oman mielikuvituksensa mukaan, niinkuin minäkin näin.

Mutta ennenkuin voin ajaa hevosilla Parisista Dreuzyyn, piti minun kävellä jalkaisin Dreuzystä Parisiin. Ja jos ei Mattiaa olisi ollut, niin minulla ei olisi ollut muuta huolta kuin tehdä pitkiä taipaleita tyytyen siihen, että olisin saanut ansaituksi juuri sen, mikä oli aivan välttämätöntä jokapäiväiseksi tarpeeksi. Mitä hyötyä nyt oli nähdä vaivaa? Eihän meidän tarvinnut enää ostaa lehmää eikä nukkea, ja kunhan vain saimme jokapäiväisen leipämme, niin eihän toki minun tarvinnut koota rahaa vanhemmilleni.

Mattia ei tyytynyt näihin selityksiin.

"Ansaitaan niin paljon kuin ansaita voimme", sanoi hän. "Eihän ole sanottu, että me tapaamme Barberinin heti."

"Jollemme tapaa häntä kahdentoista aikana, niin tapaamme hänet kahden aikana. Mouffetardin katu ei ole niin pitkä."

"Mutta jos hän ei asukaan Mouffetardin kadun varrella?"

"Menemme sinne, missä hän asuu."

"Mutta jos hän on palannut Chavanoniin? Hänelle pitää silloin kirjoittaa ja täytyy odottaa hänen vastaustaan. Millä elämme tämän aikaa, jos meillä ei ole penniäkään taskussa? Luulisi, että sinä et tunne ollenkaan Parisia. Sinä olet unhottanut Gentillyn kaivostien?"

"Enpä ole."

"En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää Parisissa."

"Mutta me saamme rahaa enemmän, kun tulemme vanhempiemme luo."

"Minun ei tee mieli ruokaa, kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun en ole saanut ruokaa, niin silloin ei tunnu hyvältä. Tehkäämme siis työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi."

Se oli viisas neuvo. Minä kuitenkin tunnustan, etten laulanut niin kuin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa varten.

"Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!" sanoi Mattia.

Tulimme Parisiin juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää siitä kuin olimme sieltä lähteneet.

Mutta nyt tullessamme oli aivan toisenlainen päivä kuin lähtiessämme: oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enää, ei kukkasia, ei vihantaa ruohoa enää tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä, ja syksyn ensimäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme. Mutta mitä siitä, jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai oikeastaan en voi sanoa, että meillä ole, sillä se oli minussa, minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle, kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia puhumatta sanaakaan.

Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyyden syytä, ja minä, kuvitellen hänen surunsa johtuvan vain siitä, että hän pelkäsi meidän eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme, hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä häntä vaivasi.

"Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?"

"Mitä?"

"Niin, mitä? Garofolia. Onko hän päässyt vankilasta? Kun minulle kerrottiin, että hän oli joutunut vankilaan, niin en tullut kysyneeksi, kuinka pitkäksi aikaa hänet on tuomittu. Hän on jo voinut päästä sieltä ja voi asua kamarissaan Lourcine-kadun varrella. Tuo Mouffetardin katu, jonka varrelta me haemme Barberinia, on samassa korttelissa. Miten kävisi, jos Garofoli sattuisi tapaamaan meidät? Hän on isäntäni, hän on enoni. Hän voi ottaa minut mukaansa. Sinä pelkäsit joutumistasi Barberinin käsiin, ymmärrät siis miten minä pelkään joutumistani Garofolin käsiin. Voi pääparkaani! Ja mitä se merkitsisi kuitenkaan sen rinnalla, että meidän täytyisi erota. Me emme sitten koskaan näkisi toisiamme."

Minä iloisen toivoni valtaamana en ollut tullut ajatelleeksikaan Garofolia. Mutta nyt huomasin, että kaikki, mitä Mattia sanoi, voi olla mahdollista, ja että olimme suuressa vaarassa.

"No miten haluat? Etkö tahdo tulla Parisiin?"

"Minä arvelen, että jos en tulisi Mouffetardin kadulle, niin pääsisin ehkä kohtaamasta Garofolia."

"Hyvä, älä tule. Minä menen yksikseni, ja tapaamme toisemme jossakin illalla seitsemän aikana."

Ja me päätimme yhtymäpaikaksemme Archeveche-sillan pään Notre-Dame-kirkon kuorin puolella, ja niin sovittuamme tulimme Parisiin. Italian torille tultuamme erosimme liikutetuin mielin kumpainenkin, aivan kuin emme enää toisiamme näkisikään. Ja Mattia ja Capi lähtivät Luonnontieteellistä puutarhaa kohden, minä taas Mouffetardin kadulle, jonne oli vain lyhyt matka.

Olin kirjoittanut paperiliuskalle henkilöiden nimet, joiden luota Barberinia oli haettava, mutta se oli ollut turhaa, sillä minä muistin nimet ja osotteet, hyvin katsomatta paperiini.

Kahdessa paikassa käynti oli turhaa.

Minä poistuin pettyneenä ja jonkun verran levottomanakin. Nyt ei ollut jäljellä kuin Chopinet. Minne sitten mennä, jos ei siellä tiedetty mitään? Mistä sitten hakea Barberinia?

Chopinet oli ravintoloitsija, ja kun minä astuin saliin, jossa oli kyökki ja jossa syötiin, oli siellä useampia henkilöitä pöydässä. Minä kysyin itse Chopinetilta, joka seisoi lusikka kädessä ja oli sekoittamassa velliä vierailleen.

"Barberin ei ole enää täällä", sanoi hän.

"Missä hän on?" kysyin hätäytyneellä äänellä.

"Ka, enpä tiedä."

Minusta näytti, kuin kattilat olisivat tanssineet takassa.

"Mistähän minä voisin häntä etsiä?" kysyin.

"Hän ei ole ilmoittanut osotettaan."

Muotoni varmaankin ilmaisi selvään pettymykseni, sillä muuan mies, joka oli syömässä läheisessä pöydässä, kysyi minulta:

"Mitä asiaa sinulla olisi Barberinille?"

Mahdotonhan minun oli selittää asiaani suoraan.

"Minä tulen hänen kotipuolestaan ja minulla olisi hänelle terveisiä hänen vaimoltaan, joka sanoi minulle, että Barberin on täällä."

"Jos tiedätte, missä Barberin on", sanoi ravintolan isäntä miehelle, joka oli minua puhutellut, "niin sanokaa pojalle; hän ei kuitenkaan mitään pahaa tarkoita Barberinille, eikö niin?"

"Enpä tietenkään." Ja minä aloin jo toivoa.

"Barberin kai asuu tätä nykyä Cantalin hotellissa, Austerlitzin kadulla: siellä hän oli ainakin kolme viikkoa sitten."

Minä kiitin ja lähdin. Mutta ennenkuin menin Austerlitzin kadulle, päätin ottaa tietoa Garofolista kertoakseni Mattialle. Olin juuri lähellä Lourcine-katua eikä minun tarvinnut mennä montakaan askelta, ennenkuin olin sen talon luona, johon olin tullut Vitaliksen kanssa. Aivan niinkuin sinäkin päivänä, kun ensi kerran tulimme tähän taloon, oli nytkin sama vanha ukko ripustamassa riepuja seinälle. Olisi voinut luulla, että hän ei ole siitä saakka muuta tehnytkään.

"Onko herra Garofoli jo tullut?" kysyin.

Ukko katseli minua ja alkoi rykiä vastaamatta minulle. Minusta tuntui, että minun pitää antaa hänen ymmärtää, että tiesin missä Garofoli on, muuten en saisi mitään tietoa tältä riepu-ukolta.

"Hän on yhä vielä vankilassa?" sanoin viekkaan näköisenä. "Mahtaa hänellä olla ikävä."

"Ehkä, mutta aika kuluu kuitenkin."

"Voi kulua, mutta ei ehkä niin nopeasti hänestä kuin meistä."

Ukko olisi mielellään nauranut tälle sukkeluudelle, mutta sai yskänkohtauksen.

"Tiedättekö milloin hän pääsee?" kysyin, kun hän herkesi rykimästä.

"Kolmen kuukauden perästä."

Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma isäntä voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin katua kohden, mielessäni säälien Barberinia.

Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä kysynyt asiaani, niin hän pani käden korvansa taakse ja pyysi minua toistamaan kysymykseni.

"Minä kuulen huononlaisesti", sanoi hän.