Part 2

"Tällä, jonka nimi on Capi", jatkoi Vitalis, "on ennen ollut nimenä Capitano, joka italiankielellä merkitsee päällikköä. Tämä on älykkäin näistä kaikista ja välittää näille minun käskyni. Tämä nuori, musta keikari on signor Zerbino, joka merkitsee: kohtelias, siivo, kaunis, ja sen nimen se ansaitsee kaikissa suhteissa. Tämä nuori, kainon näköinen henkilö on signora Dolce, ihastuttava englannitar, joka ei suinkaan varastamalla ole saanut suloutta merkitsevää nimeänsä. Näiden merkillisten seuralaisteni kanssa minä kierrän maailmaa ansioikseni, ansaiten milloin enemmän, milloin vähemmän, miten milloinkin onnistaa. -- Capi!"

Koira pani käpälänsä ristiin.

"Capi, tulkaa tänne, ystäväni, ja olkaa niin hyvä, erinomaisen hyvä, minä pyydän -- minä puhun ylhäisille henkilöille aina näin kohteliaasti -- olkaa hyvä ja sanokaa tälle nuorelle pojalle, joka teitä katsoo silmät pyöreinä, paljonko kello on."

Capi tuli isäntänsä luo, pisti käpälänsä lammasnahkatakin alle, veti sieltä esiin hopeakellon, katsoi siihen ja haukahti kaksi kertaa hyvin terävästi ja sitten kolme kertaa heikosti. Kello oli kaksi ja kolme neljännestä.

"Aivan oikein", sanoi Vitalis, "kiitoksia paljon, signor Capi. Olkaa nyt niin hyvä ja kutsukaa signora Dolce köydellä tanssimaan tässä vähän huviksemme."

Capi heti pisti käpälänsä isänsä poveen, josta veti köyden. Sitten se antoi merkin Zerbinolle, joka heti asettui Capia vastapäätä seisomaan. Capi viskasi köyden toisen pään Zerbinolle, ja sitten ne yhdessä alkoivat sitä pyörittää. Kun köysi oli päässyt säännöllisesti pyörimään, niin Dolce syöksähti keskelle ja alkoi hyvin ketterästi hypähdellä katsoen kauniilla silmillään isäntäänsä.

"Te näette", Vitalis sanoi, "että minun oppilaani ovat hyvin nerokkaita. Mutta niiden nero ei tule oikein näkyviin, jollei ole vertailua. Ja senvuoksi otan minä tämän pojan seurueeseeni. Hän näyttelee tyhmyrin osaa, ja minun oppilaitteni nerokkaisuus huomataan selvemmin."

"Hoo! Tyhmyrin osaa", keskeytti Barberin.

"Niin, siihen tarvitaan älyä", Vitalis sanoi, "ja minä luulen, että tämä poika ei ole tyhmä, kunhan hän vain saa vähän opetusta. Ja pianhan nähdään. Jos hän on älykäs, niin hän ymmärtää, että hänen onnekseen on, kun pääsee kulkemaan signor Vitaliksen kanssa, kiertämään Ranskassa ja kymmenissä muissa maissa, viettämään vapaata elämää, joka on toista kuin kuljeksia härkäin jäljissä aina samoilla seuduilla aamusta iltaan. Jos hän ei ole älykäs, niin hän itkee ja huutaa, ja kun Vitalis ei välitä tyhmistä lapsista, niin hän ei ota sellaista mukaansa. Sellainen lapsi saa mennä lastentaloon, jossa on ankara työ ja ruokaa niukalta."

Signor Vitaliksen oppilaat olivat tosin hyvin hupaisia, ja varmaan oli hauskaa aina nähdä uusia seutuja, mutta minun olisi pitänyt jättää äiti. Mutta jos kieltäyn, niin minut viedään lastentaloon. Seisoessani siinä neuvotonna, kyynelten vuotaessa silmistäni, Vitalis taputteli minua poskelle ja sanoi lempeästi: "Kas niin, poika ymmärtää, koska ei huuda. Tuohon pieneen päähän tulee järkeä, ja huomenna..."

"Hyvä herra", sanoin hänelle, "antakaa minun jäädä äidin luo, minä pyydän!" Mutta en saanut enempää sanotuksi, kun Capi keskeytti ruveten kauheasti haukkumaan, ja samalla se syöksähti pöydän luo, jolla apina istui. Sillä aikaa kuin kaikki olivat kääntyneinä minuun, apina käytti hyväkseen tilaisuutta, otti hiljaa isäntänsä viinilasin ja rupesi juomaan. Mutta Capi oli huomannut apinan viekkaan aikeen ja esti sen siitä.

"Herra Joli-Coeur", sanoi Vitalis ankarasti, "te olette aika herkuttelija ja velikulta. Menkää tuonne loukkoon ja kääntykää seinään päin. Ja te, Zerbino, olkaa vartioimassa. Jos hän liikahtaakaan, niin antakaa hänelle tarpeellista kuritusta. Ja te, herra Capi, olette hyvä koira, antakaa minulle käpälänne kiittääkseni teitä." -- Apina totteli, ja Capi hyvillään ja ylpeänä ojensi käpälänsä isännälleen. "No nyt", jatkoi Vitalis, "ryhdytäänpä taas asiaamme. Minä siis annan teille kolmekymmentä markkaa."

"Antakaa neljäkymmentä", tinki Barberin.

Syntyi keskustelu taas, mutta Vitalis keskeytti pian: "Pojalla varmaan on täällä ikävä", hän sanoi. "Menköön tuonne pihalle leikkimään." Ja hän antoi samalla merkin Barberinille.

"Niinpä vainenkin", sanoi Barberin, "mene pihalle, mutta pysy siellä niin kauan kuin sinua käsken, muuten julmistun."

Minulla ei ollut muutakaan neuvoa kuin totella, ja minä lähdin pihalle. Mutta eihän minua tietysti haluttanut leikkiä. Istahdin kivelle ja jäin miettimään. Minun kohtaloni tällä hetkellä ratkaistaan. Mitenkähän käy? Kylmä karsi ruumistani. -- Runsaan tunnin kuluttua Barberin tuli pihalle. "No, lähdetään nyt kotia", sanoi hän minulle.

Kotia! Minä siis sainkin jäädä kotia, äidin luo? Minua halutti kysyä, mutta en uskaltanut, sillä hän näytti olevan hyvin pahalla tuulella. Kuljettiin sanaa puhumatta. Mutta vähää ennen kuin tultiin kotia, hän pysähtyi ja kääntyi minuun. "Kuule sinä!" hän sanoi minulle ja nipisti koivista. "Jos sinä puhut sanaakaan tästä, niin sinun käy huonosti. Muista siis, että pidät suusi kiinni!"

IV.

"No mitä sanoi pormestari?" kysyi äiti, kun astuimme nisään.

"Emme tavanneet", vastasi Barberin. "Neitsyt Maarian kahvilassa oli tovereita, niin viivähdin siellä, jotta oli myöhäistä enää mennä. Mutta huomenna lähdemme uudestaan."

Siis ei ollut syntynyt kauppoja tuon koiraherran kanssa. Tiellä tullessamme olin miettinyt, että eiköhän ole sulaa petosta tämä kotia palaaminen, mutta tämä epäilys nyt haihtui. Kun huomenna menemme tapaamaan pormestaria, niin olihan selvää, että Barberin ei ollut hyväksynyt Vitaliksen tarjousta. Uhkauksista huolimatta olisin äidille kertonut epäluuloni, mutta en päässyt hetkeksikään hänen kanssaan kahdenkesken. Barberin oli kotona koko illan, ja minun piti mennä maata saamatta puhua äidin kanssa. Päätin, että sanon huomenna. Mutta aamulla herätessäni ei äitiä näkynytkään. Minä hain häntä kaikkialta, ja Barberin kysyi mitä etsin.

"Äitiä."

"Hän on kylällä eikä tule ennenkuin jälkeenpuolisten."

Tämä sai minut hyvin levottomaksi. Äiti ei ollut puhunut kylälle menostaan mitään. Ja minkävuoksi hän ei odottanut siihen saakka, kun mekin lähdemme? Sydäntäni ahdisti salainen pelko, ja minä aavistin vaaran olevan tarjona. Barberinkin katseli minua tavalla, joka ei poistanut levottomuuttani. Karttaakseni hänen katsettaan menin kasvitarhaan. Tämä pieni kasvitarha oli meille varsin suuriarvoinen, sillä siitä me saimme melkein kaiken elatuksemme: perunoita, papuja, kaalia, porkkanoita, nauriita. Siinä ei ollutkaan viljelemätöntä kohtaa. Äiti oli minulle siitä antanut pienen kulmauksen, jota sain viljellä mieleni mukaan, ja minä sitä hoidinkin huolella ja sanoin sitä omaksi puutarhakseni. Siinä olin alkanut viljellä muuatta juurikasvia, joka oli vielä melkein tuntematon seudullamme. Ja olin nyt juuri tätä kylvöäni katsomassa, kun kuulin Barberinin minua käskevän. Kiiruhdin sisään ja hämmästyin kovasti, kun siellä näin Vitaliksen.

Vitalis tuli minua hakemaan, ja sitä varten äiti oli toimitettu kylälle, ettei hän olisi estämässä. Minä tiesin, ettei minulla ollut odotettavissa armoa eikä sääliä Barberinilta, ja sen vuoksi menin Vitaliksen luo: "Hyvä herra, älkää viekö minua, minä rukoilen."

"Mutta poikaseni", sanoi hän minulle lempeästi, "ei sinun ole paha ollaksesi minun kanssani. Minä en lyö lapsia. Ja sinä saat olla oppilaitteni kanssa, jotka ovat hyvin mukavia."

"Missään tapauksessa sinä et jää meille!" sanoi Barberin ja tarttui minua korvasta. "Sinä menet joko herran kanssa tai lastentaloon. Valitse!"

"Minä jään äidin luo."

"Sinä saat minut raivoon!" tiuskaisi Barberin vihoissaan. "Jos haluat, että sinut pitää ajaa täältä keppikyydillä, niin siihen minä olen heti valmis."

"Lapsi kaipaa kasvattajaansa", sanoi Vitalis. "Ei saa lyödä häntä sen vuoksi. Hänellä on hellä sydän, ja se on hyvä merkki."

"Jos rupeatte häntä säälimään, niin hän alkaa ulvoa yhä kovemmin."

"No niin, päätetään asia." Ja Vitalis levitti pöydälle kahdeksan viidenmarkan rahaa, jotka Barberin vikkelästi pisti taskuunsa. "Missä hänen vaatteensa ovat?" kysyi Vitalis.

Barberin antoi pienen, siniseen nenäliinaan sidotun mytyn. Vitalis aukaisi mytyn ja katsoi, mitä siinä oli. Siinä oli kaksi paitaa ja yhdet housut. "Me olimme sopineet, että te annatte hänen vaatteensa, mutta täällähän ei ole kuin rääsyjä."

"Sen enempää hänellä ei ole."

"Jos kysyn lapselta, niin hän sanoo, että te ette puhu totta. Mutta minulla ei ole halua eikä aikaa väittelemään. Pitää joutua taipaleelle. No niin, poikaseni. Mikä on nimesi?"

"Remi."

"No niin, Remi, ota myttysi ja eteenpäin, mars!"

Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, mutta kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitaliksen tarttuvan käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet sumensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: "Äiti!" Kukaan ei vastannut, ja ääneni sammui nyyhkytykseen. Täytyi seurata Vitalista, joka ei hellittänyt kädestäni.

Kohtaloni oli ratkaistu.

"No, Remi, astutaanpa nyt, lapseni", sanoi Vitalis ja veti minua kädestä.

Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren kuvetta. Tien käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienenemistään. Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa näin vielä kerran talon, mutta sitten en enää muutamia askeleita kuljettuamme. Edessäni oli tuntematon maailma, takanani talo, jossa olin tähän asti elänyt niin onnellisena ja jota varmaankaan en enää koskaan näe. Vuoren rinnettä oli pitkältä, mutta vihdoinhan se loppui, ja olimme harjalla.

"Antakaa minun vähän levähtää", pyysin häneltä.

"Levähdä vain, poikaseni." Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni. Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien laitamalle.

Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä. Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn. Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaniinikoppini ja tuolla oma kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, kaikki katoaa näkyvistäni.

Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tiellä, joka kylältä johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, mutta tuli taas pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin hänen päähineensä. Hän se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan poikki. Sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin huutaa: "Äiti! Äiti!" Ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui ilman avaruuteen.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Vitalis. "Oletko hullu?" En vastannut sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin emännässä. Mutta tämä ei arvannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään. Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huusin yhä kovemmin, mutta turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen. "Poika raukka", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan rukoilin: "Antakaa minun palata kotia, minä rukoilen teitä."

"Kun olet jo levähtänyt, poikaseni, niin lähdetään taipaleelle", hän sanoi ja tarttui käteeni.

Minä koetin irrottautua, mutta hän piteli lujasti. "Capi, Zerbino!" kutsui hän koiria, ja molemmat tulivat ympärilleni, Capi edelle ja Zerbino jälkeen.

Minä käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt enää laaksoa enkä kotitaloa, ainoastaan kaukana siintäviä vuorenharjuja, jotka kohosivat taivaslaelle, ja katseeni katosi äärettömään avaruuteen.

V.

Jonkun neljännestunnin kuljettuamme Vitalis hellitti kädestäni. "Kulje nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan, niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät hampaat."

Minulta pääsi nyyhkytys.

"Itke niin paljon kuin haluttaa", sanoi Vitalis. "Mutta koeta ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety lastentaloon. Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää hänet. Mutta ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on raajarikko, työhön kykenemätön, ja arveli, että hän ei rupea nälkään kuolemaan sinua elättääkseen. Elämä on usein taistelua, ei voi aina tehdä niinkuin haluaa."

Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En koskaan enää saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin -- äitiä. Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitaliksen vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.

Laskeuduttuamme jyrkän rinteen olimme aavalla tasangolla, joka ulottui silmänkantamattomiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin punaista kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa. Turhaa olisi minun yrittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin luullut, hän kenties on hyvinkin hyvä.

Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä, ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata heitä.

"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan sinulle uudet, keveämmät kengät."

Se ilahutti mieltäni.

"Onko Ussel vielä kaukana?"

"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan, jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.

"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.

"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."

"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään. Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."

Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat jäykkinä.

Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, mutta sillä ehdolla, että me emme saa pitää tulta, jonkavuoksi meidän piti antaa hänelle tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade meitä pieksänyt.

Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa etsiessämme kuljimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa. Vitalis sanoi sille silloin: "Odotahan iltaa, Zerbino!" Nyt muistin hänen sanansa, kun leipää leikatessa Zerbino kävi hyvin noloksi. Me istuimme heinäkasalla, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur keskellämme ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä silmiin, Zerbino allapäin ja korvat hipallaan. "Varas joukosta pois!" sanoi Vitalis käskevästi. "Menköön loukkoon. Siellä saa maata illallisetta." Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon. Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, ja syödessään hän leikkeli Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle pieniksi paloiksi heidän osansa.

Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoteltu. Mutta sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta kuin se olikin! Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua, miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun peitteitten alle! Nyt ei ollut vuodetta, ei peitettä, ja saimme olla tyytyväisiä, kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.

"Hampaasi kalisevat", sanoi Vitalis, "onko sinun kylmä?"

"On vähän."

Hän avasi laukkunsa. "Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, mutta tuossa on kuiva paita ja takki, riisu määrät yltäsi ja kääriydy noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset uneen."

Kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta. Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa, maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään, joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia ajatuksia pyöritellessäni tunsin kostean henkäyksen kasvoillani. Ojensin käteni ja tunsin Capin villavan turkin. Capi oli tullut hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitten se paneusi maata viereeni ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut enää yksinäni: minulla oli ystävä.

VI.

Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä, ja tuuli yön aikana oli kuivannut tiet, niin että ne eivät olleet kovin lokaiset. Linnut laulelivat pensaikoissa tien varrella, ja koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähänväliä Capi hypähti minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin mitä se tarkotti: "Rohkaise mielesi!"

En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä senvuoksi olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Mutta Ussel ei minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Missä oli se onnellinen kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Oli pimeä savustunut puoti, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja lamppuja, hopealla kirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia ja kaikenlaista tavaraa. Sisään mennessä laskeuduttiin portaita ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ollut sen koommin päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa kauheassa paikassa! Mutta siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka olivat varmaankin kymmentä vertaa keveämmät kuin saappaani. Sitten isäntäni osti minulle sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki, mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu! Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli ollut, mutta minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys peittyi niiden nykyiseen loistoon. Minulla oli kiire saada ne ylleni, mutta ennenkuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin katselin, niin hän sanoi:

"Sinä et saa olla puettu niinkuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa, ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niinkuin on luultavaa, niin siellä minä puen sinut ranskalaiseksi. Mitä olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme torille samanlaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset, niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät ympärillemme? Eivät. Eriskummaisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää se on, mutta sille ei mitään mahda."

Aamulla olin ranskalainen ja ennen iltaa olin siis italialainen. Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, omasta puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin Joli-Coeur asettui eteeni ja matki liikkeitäni. Puettuani se asetti kätensä lanteilleen ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina? Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen naurunsa ei tosin ollut samanlaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi, silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat niiniänsä hehkuivat kuin tulinen hiili, kun siihen puhalletaan.

"No nyt me käymme työhön", sanoi Vitalis, "sillä huomenna on meidän annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään."

Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt mitä hän tarkotti.

"Osalla tarkotetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi. En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja nyt minä käyn sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä oppiaksesi eri osat, jotka sinun on näyteltävä heidän kanssaan. Siis työhön ja toimeen."

Ja hän jatkoi:

"Näytelmä, jonka aiomme esittää, on nimeltä: _Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi_. Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurillä on tähän asti ollut palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta Capi käy vanhaksi, ja toisekseen, herra Joli-Coeur tahtoo uuden palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Mutta hän ei toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi on Remi."

"Aivan niinkuin minunkin nimeni!"

"Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin palvelijaksi."

"Eihän apinoilla ole palvelijaa!"

"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät tyhmältä."

"Mutta se ei ole hauskaa."

"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi, että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."

Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina. Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni seisoin siinä etukumarassa, kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava. Isäntäni rupesi taputtamaan käsiään nauraen ääneen. "Hyvä, hyvä!" sanoi hän. "Sinun kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Poika, joka minulla ennen oli, näytti aina onnistumattomalta, ja hänen ilmeensä aina sanoivat: katsokaa, kuinka minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihastuttava!"

"Minä en tiedä mitä minun on tehtävä."