Part 18

"Ja sinäkö et tunne nuottejakaan!" huudahti parturi sinutellen Mattiaa, aivan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkät ajat.

"Minä soitan myöskin klarinettia", sanoi Mattia ottaen parturin soitinvarastosta klarinetin. "Ja soitan minä torveakin."

"No soita koetteeksi", sanoi Espinassous innoissaan. Ja Mattia soitti kappaleen kummallakin. "Tämä poikahan on ihmeellinen", sanoi Espinassous. "Jos haluat jäädä minun luokseni, niin minä sinusta teen taitavan soittoniekan, huomaa, suuren soittotaiteilijan. Aamusin sinä minun kanssani ajat partoja ja leikkaat hiuksia, ja muun osan päivää minä sitten opetan sinua soittamaan. Älä luulekaan, etten minä olisi kykenevä mestari sinua opettamaan, kun olen parturi. Täytyy elää, syödä, juoda ja nukkua, ja partaveitsi on hyvä tätä varten. Jasmin, joka ajoi ihmisten partoja, ei ollut suinkaan senvuoksi vähempiarvoinen Ranskan suurimpien runoilijain joukossa."

Odottaen tämän esitelmän loppua katsoin Mattiaa. Mitä hän vastaa? Menetänköhän ystäväni, toverini, veljeni, niinkuin olin menettänyt kaikki, joita rakastin? Sydäntäni ahdisti. Minä en kuitenkaan antautunut tämän tunteen valtaan. Tapaus oli muutamassa suhteessa samanlainen kuin silloin, kun rouva Milligan oli tahtonut pidättää minut luonaan: minä en tahtonut tuottaa itselleni samoja katumuksia kuin Vitalis.

"Ajattele vain itseäsi, Mattia", sanoin hänelle liikutetulla äänellä.

Mutta hän tuli minun luokseni kiireesti ja tarttui käteeni: "Minäkö jättäisin ystäväni! Sitä en voisi tehdä milloinkaan. Kiitoksia vain, hyvä herra."

Espinassous koetti yhä saada Mattiaa jäämään, sanoen, että kun hän on saanut ensin alkuopetusta, niin kyllä on keinoja saada hänet Toulouseen ja sitten Parisin konservatoriin. Mutta Mattia vain yhä vastasi:

"En voisi jättää Remiä millään ehdolla!"

"No minä kuitenkin teen jotakin hyväksesi", sanoi Espinassous. "Minä annan sinulle kirjan, josta opit seikkoja, joita et tiedä."

Hän rupesi hakemaan laatikoistaan, ja pitkän ajan kuluttua hän löysi kirjan, jonka nimenä oli: "Musiikin teoria". Kirja oli hyvin vanha, kulunut, rutistunut, mutta mitä niitä. Hän otti kynän ja kirjoitti kirjan ensimäiselle sivulle: "Lahjaksi pojalle, joka taiteilijaksi tultuaan muistelee Menden parturia."

En tiedä, oliko Mendessä silloin muita musiikinopettajia kuin parturi Espinassous, mutta hänet olen tuntenut ja häntä emme ole unhottaneet kumpikaan, ei Mattia enkä minä.

VI.

Espinassousin luona ollessamme en ollut voinut lausua Mattialle sanaakaan liikutuksestani, joka minut valtasi. Mutta kun tulimme ulos, tartuin hänen käteensä:

"Me olemme ystäviä kuolemaamme saakka!" sanoin hänelle.

Hän hymyili ja katsoi minua suurilla lempeillä silmillään: "Olen sen tiennyt jo aikoja sitten."

Mattia, joka tähän saakka oli huonosti oppinut lukemaan, alkoi hämmästyttävästi edistyä siitä saakka kuin hän rupesi lukemaan "Musiikin teoriaa". Paha kyllä, en voinut antaa hänen tehdä työtä niin paljon kuin olisin halunnut ja niin paljon kuin hän olisi itsekin toivonut, sillä meidän piti matkata aamusta iltaan pitkiä taipaleita päästäksemme Lozeren ja Auvergnen seuduista, jotka eivät lainkaan olleet vierasvaraisia laulajille ja soittajille.

Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia. Bourbonnessa ja varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.

Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä. Mattia ei menetellyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että ihmisiä oli koolla, vaan ennenkuin rupesi soittamaan, hän tutki yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki, sopiko vai eikö soittaa ja mitä piti soittaa.

Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulut maksettuamme olimme koonneet säästöön vähässä ajassa kuusikymmentäyhdeksän markkaa.

Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja se, mikä meillä ennestään oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret eläinmarkkinat.

Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.

Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas toivoin punaista, niinkuin Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä, hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä oli kysymys. Ja yhä huolestuneemmaksi saivat meidät ne kertomukset, joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kuin olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan. Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli ollut valehäntä, joka oli kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä, huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utaret ja ettei se lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua tällaisia kolttosia.

Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa; hän aikoi ruveta koko painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä on valehäntä. Myöskin oli hänellä keino tutkia utaria, ovatko puhalletut täyteen: hän pistää suurella neulalla. Epäilemättä keinot olivat varmat siinä tapauksessa, että häntä oli valehäntä tai utaret täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai pistää neulalla utariin? Ja tämä seikka, että voisi saada potkun, tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.

Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin. Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.

Usseliin tultua olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön edessä kappaleessa "Herra Joli-Coeurin palvelija tai tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi". Ja täällä Usselissahan Vitalis oli minulle ostanut ensimäiset kengät, joista minä olin ollut niin hyvilläni. Joli-Coeur parkaa ei ollut enää punaisine kenraalinpukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis oli poissa, hän ei enää astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enää kuin kaksi: Capi ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitaliksen töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka niin usein kaikui korvissani: "Eteenpäin!" Puoti, jossa Vitalis oli minut pukenut taiteilijaksi, oli aivan samanlainen kuin silloinkin, kun minä laskeusin sen kolme liukasta porrasta. Ovella riippui sama kultakoristeinen takki, jota minä olin silloin niin ihmetellyt, ja samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla. Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palvelijaa eli "tyhmempää niistä kahdesta". Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.

Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitaliksen kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.

"No hitto vie, mitä te lehmällä teette?" kysyi eläinlääkäri.

Muutamin sanoin selitin, mitä lehmällä teemme.

"Tehän olette kelpo poikia", sanoi siihen eläinlääkäri, "minä tulen huomenaamulla mukananne torille ja lupaan, että lehmällä, jonka teille valitsen, ei ole valehäntää."

"Eikä valesarvia", sanoi Mattia.

"Eikä täytetyitä utaria?"

"Minä valitsen teille hyvän lehmän. Tulkaa huomenaamulla seitsemän aikana hakemaan minua."

"Mutta kuinka paljon olemme teille velkaa, herra lääkäri?"

"Ette mitään. Ottaisinko minä maksua noin kelpo pojilta?"

En tiennyt miten kiitellä tätä kelpo miestä, mutta Mattia sai tuuman päähänsä.

"Kuulkaa, herra, pidättekö soitosta?" kysyi hän.

"Varsin paljon, poikaseni."

"Ja te menette levolle varhain?"

Sehän kysymys sekin, mutta eläinlääkäri kuitenkin vastasi: "Yhdeksän aikana."

"Kiitoksia, hyvä herra, ja hyvästi huomisaamuun seitsemään saakka."

"Sinä aiot pitää konsertin eläinlääkärille?" kysyin häneltä.

"Niinpä vainkin, serenaadin, kun hän menee levolle, koska hän pitää soitosta."

"Se on hyvä tuuma. Mennään majataloon ja harjoitellaan konserttia varten. Ei tarvitse niin välittää yleisöstä, jolle maksun edestä soittaa, mutta kun soittaa maksuksi, niin pitää tehdä parastaan."

Ystävämme eläinlääkäri asui muutamassa talossa, jonka toisella sivulla oli sievä torni, ja muuan tämän tornin akkunoista avautui ja hän kumartui siitä katsomaan, ketä kadulla oli soittamassa. Hän varmaankin tunsi meidät ja ymmärsi tarkoituksemme, sillä hän teki kädellään merkin käskien meidän heretä soittamasta:

"Minä tulen, avaamaan teille portin, saatte soittaa puutarhassa", sanoi hän. Ja melkein heti avautui portti. "Te olette kelpo poikia", sanoi hän meille lyöden kättä ystävällisesti. "Mutta te olette ajattelemattomia. Te ette ole ottaneet huomioon sitä, että poliisi, voisi teidät vangita yörauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla!"

Konserttimme pidettiin nyt puutarhassa, joka ei ollut suuri, mutta hyvin soma köynnöskasvimajoineen.

Kun eläinlääkäri oli naimisissa ja hänellä oli useampia lapsia, niin meillä pian oli yleisöä ympärillämme. Lehtimajassa sytytettiin lyhdyt, ja me soitimme aina kymmeneen asti. Aina kun olimme kappaleen soittaneet, taputettiin meille käsiä ja pyydettiin uutta. Ja jos eläinlääkäri ei lopulta olisi meitä toimittanut pois, niin olisimme saaneet soittaa varmaankin hyvän osan yötä.

"Antakaa heidän mennä nukkumaan, sillä heidän pitää olla täällä aamulla seitsemän aikana."

Mutta meitä ei päästetty antamatta meille illallista, joka olikin varsin mieluinen asia. Ja Capi näytteli muutamia hullunkurisimpia osiaan, joka oli lapsista mieluista. Oli melkein kahdentoista aika, kun me pääsimme kotia. Usselissa, joka illalla oli niin hiljainen kaupunki, oli jo varhain aamulla suuri hälinä ja touhu. Ennen päivän nousua olimme kamariimme kuulleet kadulta kärryjen jyrinää, hevosten hirnuntaa ja lehmäin ammuntaa, lampaitten määkinää ja markkinamiesten huutoja. Ja kun me aamulla tulimme majatalomme pihalle, niin se oli täynnä kuormia, joita yhä tuli lisää. Kadulla oli sankkaa joukkoa yhtenään, joka liikkui torille päin. Ja kun oli vasta kuuden aika, niin me lähdimme katselemaan jo etukäteen lehmiä, jotka olivat saapuneet torille.

Olipa siellä kauniita lehmiä: kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia, lihavia ja laihoja lehmiä, jotka pyörittelivät silmiään märehtien rauhallisesti, tietämättä etteivät enää pääse laitumille, joilla olivat kasvaneet.

Puolisen tuntia kuljettuamme olimme tavanneet toistakymmentä sellaista lehmää, jotka meitä miellyttivät mikä minkin ominaisuutensa puolesta, kaksi senvuoksi, että olivat punaisia, kolme senvuoksi, että olivat valkeita, ja tästä värikysymyksestä tietysti syntyi väittely Mattian ja minun välillä. Seitsemän aikana olimme eläinlääkärin luona, joka meitä odotti, ja hänen kanssaan tulimme markkinatorille selittäen hänelle uudelleen millaisia ominaisuuksia vaadimme lehmältä, jonka ostamme. Vaatimuksemme sisältyivät tähän: lypsää paljon ja syö vähän.

"Tuossa näyttää olevan muuan hyvä lehmä", sanoi Mattia osottaen muuatta vaaleaa lehmää.

"Minä luulen, että tuo on parempi", sanoin minä osottaen muuatta punaista.

Eläinlääkäri sai meidät yksimielisiksi sillä, ettei pysähtynyt kummankaan luo, vaan meni erään kolmannen luo. Se oli pieni, hoikkasäärinen, punainen muulta ruumiiltaan, mutta korvat ja posket ruskeat, silmäin ympärillä mustaa ja turpa valkoinen.

"Kas siinä on juuri sellainen lehmä, joka teille sopii", sanoi hän.

Henturoisen näköinen mies piteli lehmää köydestä. Eläinlääkäri kääntyi hänen puoleensa kysyen lehmän hintaa.

"Kolmesataa markkaa."

Kolmesataa markkaa! Eihän meistä ollut sen ostajiksi, ja minä tein eläinlääkärille merkkejä, että meidän pitäisi mennä sen ohi katselemaan toisia. Mutta hän taas minulle antoi merkkejä, että katselemme tätä lehmää. Syntyi keskustelu hänen ja talonpojan välillä: eläinlääkäri tarjosi 150 markkaa, talonpoika alensi 10 markkaa. Eläinlääkäri kohotti 170 markkaan, talonpoika laski 280 markkaan ja sitten vähitellen 210 markkaan, mutta siihen jäi.

Tällä aikaa Mattia oli pyöriskellyt lehmän ympärillä ja viimein kiskaissut karvoja sen hännästä, jolloin lehmä potkaisi. Silloin minäkin päätin, että otamme tämän lehmän.

"No olkoon, kaksisataakymmenen markkaa", sanoin ja ojensin käteni ottaakseni köydestä kiinni, mutta talonpoika ei antanutkaan.

"Entä kaupantekiäisneulat?" sanoi hän.

Syntyi uusi keskustelu, ja me sovimme niin, että markka kaupantekiäisneuloihin. Meille jäi siis vielä kolme markkaa. Minä ojensin uudelleen käteni, ja talonpoika tarttui siihen puristaen lujasti. Koska olin hänen ystävänsä, niin en kai unhota harjakkaisviiniä. Se maksoi puolimarkkaa. Kolmannen kerran ojensin käteni tarttuakseni köyteen, mutta ystäväni talonpoika sanoi: "Onko teillä päitsiä? Minä olen myönyt lehmän, vaan en päitsiä."

Mutta kun hän oli ystäväni, niin hän suostui minulle antamaan päitset puolellatoista markalla, joka oli pilahinta, sanoi hän. Meillä piti olla päitset taluttaaksemme lehmäämme, ja minä annoin puolitoista markkaa laskien, että meille jäi vielä markka. Minä siis luin hänen kouraansa kaksisataakolmetoista markkaa ja ojensin käteni neljännen kerran.

"Missä teillä on köysi?" kysyi talonpoika. "Päitset olen teille myönyt, vaan en köyttä."

Köysi maksoi markan, viimeisen markkamme. Ja kun sen olin maksanut, niin saimme lehmän päitsineen köysineen.

Meillä oli nyt lehmä, mutta ei penniäkään rahaa, millä ostaa ruokaa itsellemme ja lehmällemme.

"Me ansaitsemme rahaa", sanoi Mattia. "Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja kun lähdemme kumpainenkin eri tahoille, niin voimme soittaa kaikissa kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana."

Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme, ja kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.

Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja että siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme suutelemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karhealla kielellään.

"Sekin suutelee!" huudahti Mattia ihastuksissaan.

Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle Chavanonia kohden.

Olinpa suuressa kiitollisuudenvelassa Mattialle hänen avustaan, sillä ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että olisin lehmän saanut ostetuksi. Senvuoksi soin hänelle sen huvin, että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman mielissään, ja minä kuljin jäljessä. Vasta kun kaupungista olimme päässeet, menin minä hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen, astuskeli hitaasti, kekkasten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka tietää arvonsa.

Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla Chavanoniin, päätin, että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt ensimäisen yöni Vitaliksen kanssa heinäladossa, missä Capi nähdessään huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni sanoakseen, että oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme varhain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi.

Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä ruohoa tien varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään leipääni.

Me tietysti saimme aterioiduksi paljon ennen kuin lehmämme, ja ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa rupesimme ajan kuluksi pallosille. Lehmä vielä söi, kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että oli vielä nälissään.

"Odotetaan vielä", sanoi Mattia.

"Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?"

"Odotetaan vain vähän aikaa."

Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittelimme.

"Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?" sanoi Mattia, joka vielä vain halusi levätä. "Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti paljon soitosta." Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa paraatimarssia.

Heti ensimäisen äänen kuultuaan lehmä nosti päätään, ja sitten yhtäkkiä, ennenkuin ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jäljessä maanitellen sitä, ja minä usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän turpaan kiinni, mutta Capi, joka oli taiteilija, tarttui lehmää kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä pääsi, ja me voimiemme mukaan jäljessä. Minä siinä juostessani hoin Mattialle: "Tyhmyri", ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja huusi: "Lyö minua, minä olen sen ansainnut."

Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme, miten ihmiset sen siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille, ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, jota puhelivat nähdessään meidän tulevan. Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: "Mistä tulette? Mistä olette saaneet tämän lehmän?"

Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät vankeuteen, kunnes asia selvenee. Siihen saapui santarmikin, jolle muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidän olla vaiti. Ja muistaen miten Vitaliksen oli käynyt Toulousessa vastustaessaan poliisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.

Koko kylä meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkeilivat ympärillämme, meitä töykittiin ja nyittiin, solvaistiin ja ivattiin, ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia, murhamiehiä tai murhapolttajia.

Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo, kun vanginvartija ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on kunnon mies. Mutta santarmi vaati, ja vanginvartijan täytyi suostua. Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä huomasin, minkävuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen: hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä aikaa vanginvartija kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän pitää olla?

Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: "Lyö", sanoi hän, "lyö päähän, et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut."

"Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin."

"Minusta olisi mieluisampaa, jos löisit; mieleni ei olisi silloin niin surullinen. -- Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!" Hän rupesi itkemään.

Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, Usselin eläinlääkäri voi sen todistaa.

"Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahat, joilla lehmän ostimme, niin miten todistamme, että olemme ne ansainneet? Sinä näet, että onneton on syyllinen kaikkeen."

Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille ollaan ankaria; sitähän todistivat huudotkin, joilla meitä oli saatettu vankilan portille saakka.

"Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?"

"Minkävuoksi emme tapaisi häntä?"

"Siitä saakka kuin sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla."

Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla, sillä vaikka en ollut siinä iässä, jolloin helposti tulee ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että en ollut tätä ajatellut ennen!

"Minkävuoksi et ennen ole siitä puhunut?" kysyin Mattialta.

"Senvuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole kuin iloisia ajatuksia, jotavastoin kun olen onneton, minulla on ainoastaan surullisia mietteitä ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi Barberinin emännälle olin niin onnellinen, että en nähnyt muuta kuin hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja aivan kuin juovuksissa ilosta."

"Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet ja minä olen ollut aivan niinkuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta."

Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja tehden liikkeitä käsillään sanoi: "Jos Barberinin emäntä on kuollut ja jos Barberin on elossa, hän ottaa lehmämme ja pidättää sinutkin luonaan?"

Varmaankin nämä surulliset ajatukset oli meissä synnyttänyt vankila, joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.

Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.

"No niin, mitä sanomme?"

"Totuuden."

"Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja silloin me emme voi häntä hämmästyttää."

Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse herätti meissä toivoa.

"No, veitikat", sanoi vanginvartija, "nouskaa seisomaan ja vastatkaa herra tuomarille."