Part 17

Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämpi olento kuin minä. Toivo oli minua elähyttänyt, ja olin saanut päähäni tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle. "Maisteri, kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävissä, niin siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin aukon kautta."

"Minä kiellän sinua menemästä!" -- "Mutta, kuulkaahan, maisteri, minä uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä kuin ankerias!" -- "Entäs huono ilma?" -- "Mutta voivathan rotat elää, eivätkä nekään ilmatta elä." -- "Mene, Remi", sanoi Pagès, "minä annan sinulle kelloni." -- "Gaspard, mitä te siitä sanotte?" kysyi maisteri. -- "En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä." -- "Mutta jos hän hukkuu?" -- "Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne odottaessaan kuolee?"

Maisteri jäi joksikin aikaa miettimään, sitten hän otti minua kädestä: "Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niinkuin tahdot. Minä uskon sen olevan mahdotonta, mutta on ennenkin mahdoton onnistunut. Syleile meitä."

Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita vähennettyäni laskeusin veteen.

"Huutakaa te aina", sanoin heille ennenkuin heittäysin uimasilleni. "Huutonne mukaan voin opastua."

Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni? Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin, että minä voin uida huoleti tarvitsematta pelätä, että lyön pääni kattoon.

Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan veteen. Siinähän oli majakka minulle. "Pääsetkö hyvin?" huusi maisteri.

"Pääsen."

Ja minä uin edelleen varovasti.

Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealla tiellä pysymisessä, sillä tiesin, että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos tässä pimeässä eksyn, niin hukka perii. Käytävän katto ja seinät eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki, raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää tikapuut. Tuontuostakin annoin jalkaini laskeutua, ja tunnusteltuani kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.

Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvempi kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin saisin nähdä päivänvalon lopultakin, ja minä saisin toverinikin pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.

Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan niitä jaloillani, niin sukelsin koetellakseni käsin, mutta turhaan. Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.

Minä olin eksynyt.

Toverieni ääni kuului enää ainoastaan heikosti ja sekavasti. Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kun edellisilläkin kerroilla. Ei vain kiskoja tuntunut.

Olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin. Mutta miten. Toverini eivät enää huutaneet, tai en ainakaan kuullut heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin hervoton, tietämättä minnepäin lähteä. Olin siis eksynyt tässä mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.

Mutta yhtäkkiä alkoi kuulua taas toverieni ääni, ja minä tiesin mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus. Hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta, mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat kiskot? Seurasin niitä, ja ne loppuivat yhtäkkiä. Nyt ymmärsin, että vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin.

Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin, ja huudot olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta, tuntui minusta heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin he olisivat saaneet uusia voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huusin vuorostani.

"Tule, tule", sanoi maisteri minulle.

"Minä en löytänyt tietä", sanoin.

"Ei vahinkoa. Aukkoa kaivetaan jo lähellä meitä. He kuulevat meidän huutomme ja me heidän, pian voimme puhella."

Vikkelästi nousin louhokseen ja kuuntelin. Tikkain jyske kuului todellakin paljon voimakkaammin, ja työmiesten huudot kuuluivat vielä tosin heikosti, mutta aivan selvään.

Ensimäisen ilonhuumauksen ohimentyä huomasin, että olin jäykkänä kylmästä, mutta kun ei ollut kuivia vaatteita minulle, niin minut haudattiin kaulaani myöten kivihiilisoraan, jossa aina on joku määrä lämpöä, ja Gaspard setä ja maisteri asettuivat lähelle minua. Minä kerroin siinä heille retkestäni ja miten olin eksynyt kiskoilta.

Mutta, niinkuin maisteri oli sanonut, siitä ei ollut mitään vahinkoa, sillä jos me emme päässeetkään käytävän kautta, niin pääsemme nyt kuitenkin pian aukon kautta, joka oli puhkeamassa.

Huudot kuuluivat selvään, ja pian kuulimmekin nämä sanat:

"Kuinka monta teitä on?"

Gaspard sedällä oli meistä kaikista kovin ja selvin ääni. Hänet pantiin vastaamaan.

"Kuusi."

Syntyi hetkeksi hiljaisuus. Siellä ulkona varmaankin oli toivottu meitä olevan suuri joukko.

"Nimenne?"

Hän huusi nimemme.

"Kuinka monta on pelastunut?" huusi Gaspard setä.

Ei vastausta.

"He eivät kuulleet."

"Sano ennemminkin, että eivät ole tahtoneet vastata."

Minun mielessäni liikkui muuan kysymys: "Kysykää miten kauan olemme olleet täällä."

"Neljätoista vuorokautta."

Neljätoista vuorokautta! Korkein arviomme oli ollut viisi tai kuusi vuorokautta.

"Teidän ei tarvitse enää kauan viipyä. Rohkeutta vain. Älkää enää puhelko, sillä se häiritsee työtä. Ainoastaan muutamia tunteja enää."

Nämä tunnit tuntuivat kaikista pitkiltä ja tuskallisimmilta hetkiltä koko vankeutemme ajalla. Jokaista tikan iskua luulimme viimeiseksi. Mutta iskun perästä kuului toinen, sitten taas toinen ja yhä vain aina edelleen.

Nostokopat olivat olleet käynnissä pysähtymättä minuutiksikaan, ja vesi laskeutui aina säännöllisesti.

Omituista oli, että kuta lähemmäs pelastuksemme hetki tuli, sitä heikommiksi me kävimme. Minä en voinut enää pysyä pystyssä, ja maatessani kivihiilisorassa en voinut kättäni kohottaa. Minä värisin, mutta kuitenkaan minun ei ollut kylmä.

Vihdoin irtausi muutamia suurempia lohkareita, jotka vierivät alas keskeltämme: louhoksen kattoon oli syntynyt aukko, lamppujen kirkkaus huikaisi silmiämme. Mutta yhtäkkiä jouduimme taas pimeyteen. Ilmavirta, kauhean voimakas, oikea tuulispää, joka vei mukanaan kivihiiliharkkoja ja pölyä, oli puhaltanut sammuksiin lamput.

"Älkää pelätkö. Lamput sytytetään ulkona uudelleen. Odottakaa vähän."

Mutta samassa kuului kova ääni käytävästä, ja käännyttyäni sinne katsomaan näin kirkkaan valon, joka kulki viittä pitkin.

"Rohkaiskaa mielenne!" huudettiin.

Ja samassa kuin aukon kautta ojennettiin käsiä ylemmällä pengermällä oleville miehille, tultiin meidän luoksemme käytävän kautta. Insinööri oli etunenässä. Hän ensimmäisenä nousi louhokseen, ja ennenkuin olin ehtinyt sanaa sanoa, olin hänen sylissään. Mutta oli aikakin, minä olin menehtyä.

Minä kuitenkin tunsin, että minua kannettiin ja että, kun olimme päässeet käytävästä, minut käärittiin peitteisiin. Minä suljin silmäni. Mutta pian tunsin häikäisyä, joka pakotti minut taas avaamaan silmäni.

Se oli päivänvalo. Me olimme maan päällä. Samassa muuan valkoinen olento syöksyi minun päälleni, se oli Capi, joka oli hypätä keikahtanut insinöörin syliin ja nuoleksi kasvojani. Samalla hetkellä tunsin tartuttavan käteeni ja suudeltavan sitä. -- Remi! kuului heikko ääni -- se oli Mattia. Minä katselin ympärilleni ja näin summattoman ihmisjoukon, joka oli kahta puolta. Ihmisjoukko oli ääneti, sillä ihmisiä oli kielletty häiritsemästä meitä huudolla, mutta heidän katseensa puhui enemmän kuin he huulilla olisivat voineet lausua.

Väkijoukon eturinnassa näin valkoisia messupaitoja ja kultakoristuksia, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Varsesin papisto oli tullut kaivoksen luo rukoillen kiittämään pelastuksestamme.

Kun me tulimme näkyviin, niin he laskeutuivat polvilleen maahan.

Kymmeniä käsiä ojennettiin minua kohden, mutta insinööri ei antanut minua, ja ylpeänä ja onnellisena voitostaan hän kantoi minut konttorihuoneeseen saakka, jossa oli vuoteet valmiina meitä varten.

Kaksi päivää sen jälkeen kuljin Varsesin katuja Mattian, Alexin ja Capin kanssa, ja kaikki ihmiset, jotka kohtasivat minut, pysähtyivät katsomaan. Olipa sellaisiakin, jotka tulivat luokseni ja puristivat kättäni kyyneleet silmissä. Oli sellaisia, jotka käänsivät päänsä pois. Nämä olivat surupukuisia, jotka tuumailivat mielessään, minkävuoksi tämä orpo oli pelastunut, jota vastoin perheenisä tai lesken poika oli vielä kaivoksessa silvottuna raatona vesien vieriteltävänä.

Alexis ja Mattia kertoivat minulle, mitä oli tapahtunut maan päällä sillä aikaa kuin me olimme siellä alla.

"Kun minä ajattelin, että sinä olet kuollut minun tähteni, niin se kävi kovin sydämelleni, sillä luulin, että sinä olet kuollut", sanoi Alexis.

"Minä puolestani en koskaan uskonut, että sinä olet kuollut", sanoi Mattia. "Minä en tiennyt, saadaanko sinut elävänä kaivoksesta ja päästäänkö ajoissa sinua pelastamaan, mutta sen tiesin, että sinä et ole hukkunut, niin että jos vain pelastustyö käy nopeasti, niin sinut tavataan jostakin. Kun Alexis suri ja itki sinua, niin minä jouduin kuumeeseen tuumiskellessani itsekseni: hän ei ole kuollut, mutta hän ehkä pian voi kuolla. Ja minä kyselin kaikilta ihmisiltä, kuinka kauan voi elää syömättä? Milloin saadaan kaivo tyhjennetyksi? Milloin saadaan aukko puhkaistuksi? Mutta kukaan ei vastannut sillä tavoin kuin minä olisin halunnut. Kun insinööri ilmoitti teidän nimenne, ja kun hän Carroryn jälkeen huusi Remi, niin minä heittäysin maahan ja rupesin itkemään, ja silloin minua vähän tallattiinkin, mutta minä iloissani en sitä tuntenut."

Minä olin varsin hyvilläni, kun Mattia niin minuun luotti, että ei osannut uskoa minun voivan kuollakaan.

V.

Minä olin saanut ystäviä kaivoksessa: tuollaiset yhdessä kärsityt tuskat yhdistävät sydämet, toivotaan, kärsitään yhdessä. Gaspard setä, mutta varsinkin maisteri olivat minuun kiintyneet kovasti, ja vaikka insinööri ei ollutkaan vankeudessa kanssamme, niin hänkin oli minuun kiintynyt kuin lapseen, joka on saatu pelastetuksi kuoleman kynsistä. Hän kutsui minut luokseen, ja minä sain kertoa hänen tyttärelleen kaikki, mitä meille oli tapahtunut ollessamme sullottuina louhokseen. Ja kaikki ihmiset tahtoivat minut pidättää Varsesiin.

"Minä laitan sinusta tikkamiehen", sanoi setä, "emmekä eroa koskaan."

"Jos sinä haluat jonkun toimen konttorissa", sanoi insinööri, "niin minä sinulle annan."

Kun minua koetettiin saada jäämään Varsesiin, Mattia näytti hyvin synkältä ja miettivältä. Minä häneltä usein kysyin syytä, mutta hän vain vastasi, että hän oli niinkuin tavallisestikin. Ja vasta kun minä hänelle ilmoitin, että lähdemme matkalle kolmen päivän kuluttua, hän tunnusti minulle surunsa syyn hypäten kaulaani.

"Sinä et siis jätä minua!" huudahti hän.

Minä tämän johdosta nuhtelin häntä, että hän oli epäillyt minua, mutta samalla senkin vuoksi, että tahdoin salata mielenliikutustani, joka minut valtasi kuullessani tämän ystävyyden huudahduksen.

Sillä ystävyydestä se tuli eikä niinkään oman edun takia.

Mattia ei minua tarvinnut elättääkseen henkeänsä, hän kykeni hyvin tulemaan toimeen omin neuvoinsa. Siihen hänellä oli luontaisia taipumuksia, joita minulla ei ollut samassa suhteessa kuin hänellä, vaan joita minulta päinvastoin puuttui paljonkin. Ensinnäkin hän oli taitava soittamaan kaikenlaisia soittimia, osasi laulaa, tanssia, ja sopi kaikenlaisiin tehtäviin. Ja sitten hän vielä osasi paremmin kuin minä saada "kunnioitettavan yleisön pistämään käden taskuunsa", niinkuin Vitalis sanoi. Hymyllään, lempeillä silmillään, valkoisilla hampaillaan, avomielisellä äänellään hän vaikutti kovimpiinkin sydämiin, ja pyytävää sanaa lausumatta hän sai ihmisissä herätetyksi halun antamaan rahaa. Jokainen oli mielissään siitä, että sai tehdä hänelle mieliksi. Sillä aikaa kuin minä olin kaivoksessa, hän kiertomatkallaan Capin kanssa oli koonnut kahdeksantoista markkaa, joka oli suuri summa. Satakaksikymmentäkahdeksan markkaa, joka meillä oli kassassa ja kahdeksantoista markkaa, jotka Mattia oli koonnut, tekivät yhteensä sataneljäkymmentäkuusi markkaa. Ei siis puuttunut enää kuin neljä markkaa lehmän hinnasta. Eteenpäin!

Harppu olallani ja laukku selässä taas maantiellä Capin kanssa, joka iloisena pyöriskeli pölyssä.

Minun täytyy tunnustaa, että tyytyväisenä minä Varsesista lähdettyämme astelin maantietä, joka raikui jalkaini alla toisella tavoin kuin kaivoksen pölyinen maankuori, ja sitten kirkas aurinko päällämme ja sivuillamme kauniit puut.

Ennenkuin lähdimme Varsesista, olimme Mattian kanssa pitkään tuumiskelleet matkasuunnitelmaamme, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kartan ja arvioimaan välimatkoja. Punnittuamme tarkoin päätimme, että emme menekään, niinkuin ensin oli ollut aikomuksemme, Usseliin ja siellä Chavanoniin, vaan sen sijaan kuljemme Clermontin kautta, joka ei ole suuri mutka, mutta jossa meillä on tilaisuus käydä useissa kylpypaikoissa, jotka tähän aikaan ovat täynnä kylpyvieraita. Minun kärrymiehenä ollessani oli Mattia kiertomatkallaan tavannut muutaman karhujen näyttelijän, joka oli mennyt näihin paikkoihin ja sanonut, että siellä voi ansaita rahaa. Ja Mattia tahtoi ansaita rahaa, sillä hän ei pitänyt riittävänä sataaviittäkymmentä markkaa lehmän ostoon. Kuta enemmän meillä olisi rahaa, sitä kauniimman lehmän saisimme ja sitä tyytyväisempi olisi Barberinin äiti, ja kuta tyytyväisempi hän olisi, sitä iloisempia mekin olisimme.

Meidän siis piti lähteä Clermontia kohden.

Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut opettaa Mattiaa lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimäisiä musiikin alkeita. Varsesista Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.

Joko sitten en ollut hyvä opettaja -- mikä on hyvin mahdollista -- tai Mattia ei ollut hyvä oppilas -- mikä niinikään on mahdollista -- mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan. Ahkerasti hän opetteli. Hänen silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta hän löysi siitä kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli runsaasti mielikuvitusta, mutta vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin joskus kiivastuin ja lyöden kirjaan tiuskaisin vihoissani, että hänellä oli kova pää.

Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään.

"Se on tosi", sanoi hän. "Se on kova paitsi kun lyödään siihen. Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti."

Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä purskahdin nauramaan, ja taas jatkettiin lukemista.

Mutta musiikkia opetettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin, että minä jäin tuppisuuksi.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä, että oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Eikä hän säästänyt kysymyksiäkään se minun oppilaani: Minkävuoksi ei kirjoiteta kaikki nuotit samalle avaimelle? Minkävuoksi käytetään b laskiessa ja risti ylennettäissä? Minkävuoksi viulu viritetään määrätylle äänelle eikä muille?

Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani. Vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:

"Se on niin senvuoksi, että sen niin pitää olla; sääntö on sellainen."

Mattia ei ollut sellainen luonne, että olisi noussut kapinaan sääntöä vastaan, hän vain katseli minua omituisella tavalla: suu auki ja silmät renkaina, mikä ei suinkaan herättänyt minussa luottamusta itseeni.

Kolme päivää sitten olimme lähteneet Varsesista, kun hän teki minulle juuri tämänlaatuisen kysymyksen. Selittämättä hänelle minkävuoksi, vastasin hyvin ylevästi: "Senvuoksi, että se niin on."

Hän näytti rupeavan miettimään, enkä koko päivänä saanut häneltä sanaakaan, mikä oli hyvin omituista, sillä muuten hän oli aina valmis puhelemaan ja nauramaan. Minä ahdistin häntä niin kauan, että hän vihdoinkin rupesi puhumaan.

"Sinä olet kyllä hyvä opettaja", sanoi hän, "ja minä uskon, ettei kukaan minua olisi opettanut niinkuin sinä, mutta kuitenkin..." Hän keskeytti. "Mitä kuitenkin?"

"Kuitenkin on seikkoja, joita sinä et ehkä tiedä, kun niitä ei ole sinulle itsellesikään selitetty. Tällä tavoin tuumailtuani olen arvellut, että jos sinä suostuisit, niin voisimme ostaa -- ei kalliin -- vaan hyvin helpon kirjan, jossa olisi selitetty musiikin pääasiat."

"Hyvä opettaja on parempi kuin paras kirja."

"Tuo sanasi johtaa minua tekemään sinulle toisen esityksen. Jos ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin minä menisin pyytämään joltakin oikealta opettajalta, että hän antaisi minulle yhden, yhden ainoan oppitunnin, jolloin hän voisi sanoa minulle kaikki, mitä minä en tiedä."

"Minkävuoksi et ole ottanut tätä oppituntia oikean opettajan luona sillä aikaa kuin olit yksiksesi?"

"Senvuoksi, että oikeat opettajat ottavat hyvän makuun, enkä ole tahtonut ottaa tätä maksua sinun rahoistasi."

"Sinä olet kelpo poika", sanoin hänelle, "minun rahani ovat sinun rahojasi, sinä kun olet niitä ansainnut niinkuin minäkin, paremminkin kuin minä. Ota opetusta niin paljon kuin haluat, ja minä tulen sinun kanssasi, että minäkin opin tietämään sen, mitä en tiedä", lisäsin tunnustaen tietämättömyyteni.

Opettaja, oikea opettaja, jota me tarvitsimme, ei voinut olla mikään kyläpelimanni, vaan taiteilija, suuri taiteilija, joita on ainoastaan mahtavimmissa kaupungeissa. Kartasta näimme, että ennen Clermontia mahtavin kaupunki tiemme varressa oli Mende. Mutta oliko tämä niin mahtava kaupunki kuin piti olla? Sitä en tiennyt, mutta kun se nimi kartalleni oli kirjoitettu sellaisilla kirjaimilla, että se oli mahtava kaupunki, niin minun täytyi karttaani uskoa. Päätettiin siis, että Mendessä me panemme rahoja likoon musiikinoppituntia varten. Kun me saavuimme vihdoinkin Mendeen, oli jo myöhäinen ilta. Emme voineet mennä suoraa päätä ottamaan oppituntiamme, varsinkin kun olimme kuolla väsymyksestä. Mattialla kuitenkin oli kiire saada tietää, oliko soitannonopettajaa Mendessä, joka ei lainkaan näyttänyt niin mahtavalta kaupungilta kuin minä olin hänelle selittänyt. Illallista syötäessä hän kysyi majatalon isännältä, oliko kaupungissa hyvää soittajaa, joka antoi opetusta.

Majatalon isäntää hyvin hämmästytti tämä kysymys: "Ettekö tunne hra Espinassousia?"

"Me olemme kaukaa", sanoin.

"Siis hyvin kaukaa?"

"Italiasta", vastasi Mattia.

Silloin majatalon isännän hämmästys hävisi, ja hän näytti tässä tapauksessa, kun me tulimme niin kaukaa, antavan meille anteeksi sen, ettemme tunteneet hra Espinassousia.

"Toivon, että olemme sattuneet oikeaan paikkaan", sanoin Mattialle italiankielellä.

Ja kumppanini silmät loistivat. Herra Espinassous varmaankin vastaa kuin vettä valaen kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Minua vain pelotti muuan seikka: rupeaakohan niin kuuluisa taiteilija antamaan opetusta sellaisille kurjille kuin me raukat olimme?

"Onko hra Espinassousilla paljon työtä?" kysyin.

"Voi veikkoset, hänellä on paljon työtä. Minkävuoksi hänellä ei olisi?"

"Luuletteko, että hän ottaa meitä vastaan huomenaamulla?"

"Varmaan. Hän ottaa vastaan kaikki, kun on nimittäin rahaa taskussa, se on ymmärrettävä asia."

Niinhän mekin ymmärsimme, ja me olimme vakuutettuja, ja ennenkuin nukuimme, keskustelimme pitkän aikaa kaikesta, mitä meidän piti kysyä huomenna tältä kuuluisalta opettajalta.

Somistauduttuamme huolellisesti, se on: puhdistauduttuamme, sillä muuta emme voineet tehdä, kun meillä ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllämme, me otimme soittimemme, Mattia viulunsa ja minä harppuni, ja lähdimme hra Espinassousin luo. Tultuamme talon eteen, jossa meille oli neuvottu opettajan asuvan, luulimme erehtyneemme, sillä tämän talon seinällä riippui kaksi pientä parturinlevyä, jotka eivät ikipäivinä ole olleet musiikinopettajan tunnusmerkkejä. Kun me seisoimme katselemassa tätä ovea partoineen, joka kaikesta päättäen näytti olevan käytävä parturin luo, kulki muuan henkilö ohi, ja me häneltä kysyimme missä asuu hra Espinassous.

"Tuossa", sanoi hän viitaten parturinpuotia.

Minkävuoksi ei musiikinopettaja voisi asua parturin luona?

Me astuimme sisään. Puoti oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan; oikeanpuoleisessa oli hyllyillä harjoja, kampoja, purkkeja, saippuoita, ja vasemmanpuoleisessa osassa oli erityisillä laitoksilla ja seinillä kaikenlaisia soittimia, viuluja, torvia, trumpeteita ja muita.

"Asuuko hra Espinassous täällä?" kysyi Mattia.

Pieni, vilkas mies, joka hääri vikkelästi kuin lintu ja oli ajamassa partaa muutamalta mieheltä, joka istui nojatuolissa kuvastimen edessä, vastasi pienen miehen äänellä: "Minä se olen."

Minä silmäsin Mattiaan ilmaistakseni hänelle, että parturi-soittaja ei suinkaan ollut sellainen mies, jota me opettajaksemme halusimme, ja että on samaa kuin viskaisimme rahamme akkunasta kadulle, kun käännymme hänen puoleensa. Mutta Mattia ei ymmärtänyt minua tai ei totellut, vaan kävi istumaan tuolille ja reippaalla äänellä sanoi: "Olisitteko hyvä ja leikkaisitte minulta tukan sitten kun olette ajanut herran parran?"

"Tietysti, nuori mies, ja minä ajan partannekin, jos niin haluatte."

"Kiitoksia vain", sanoi Mattia, "mutta ei partaa tänään, toiste kun palaan."

Minä olin ällistyksissäni Mattian varmuudesta. Hän silmäsi minuun salavihkaa merkiksi, että odottaisin vähän aikaa suuttumatta.

"Kuulkaahan, hyvä herra", sanoi Mattia, kun toinen sitoi liinaisen vaipan hänen kaulansa ympärille. "Toverillani ja minulla on ollut väittelyä, ja kun me tiedämme, että te olette kuuluisa soittoniekka, niin arvelimme, että kyllä te selitätte meille seikan, jota emme tiedä."

"No sanokaahan, mitä ette tiedä."

Minä ymmärsin minne Mattia pyrki: hän ensin halusi tietää, oliko parturi-soittoniekka kykenevä vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ja sitten, jos vastaukset tyydyttävät, hän nauttii soitto-opetusta samalla kuin leikataan hänen tukkansa ja samalla maksulla. Aika veitikka se Mattia!

"Minkävuoksi", kysyi Mattia, "viulu viritetään määrätylle äänelle?"

"Minä luulin, että parturi, joka juuri tällä hetkellä oli pistämässä kamman Mattian pitkään tukkaan, antaa samanlaisen vastauksen kuin minäkin, ja minä mielessäni naureskelin, kun hän alkoi puhua:

"Toinen kieli vasemmalta viulun kaulasta katsottuna antaa äänen a normaali-sävelalassa, toisten kielten pitää olla viritettyinä niin, että antavat äänet kvintittäin, se on: neljäs kieli äänen g, kolmas d, toinen a ja ensimäinen kieli eli kvintti äänen e."

Minä se en ollut joka nauroi, vaan Mattia. Nauroiko hän minun ällistymiselleni? Vai oliko hän iloissaan vain siitä, että oli saanut tietää mitä oli halunnut? Oli miten oli, hän nauroi ääneen.

Minä seisoin suu auki katsellen tätä parturia, joka hyörien aina vain Mattian ympärillä napsutteli saksiaan ja piti pieniä esitelmiään, jotka minusta tuntuivat ihmeellisiltä. Niin kauan kuin Mattian hiuksia leikattiin, ei häneltä ehtyneet kysymykset, ja kaikkeen, mitä hän kysyi, parturi, vastasi yhtä helposti ja varmasti kuin viulun virittämisestäkin. Mutta vastattuaan näin hänkin alkoi kysellä ja sai pian tietää, mitä varten me olimme tulleet hänen luokseen; Silloin hän rupesi nauramaan ääneen.

"Kas vain, niitä pojanveitikoita", sanoi hän. "Aika veitikoita."

Sitten hän tahtoi, että Mattia, joka nähtävästi hänestä oli suurempi veitikka kuin minä, soittaisi jotain. Mattia tarttui rohkeasti viuluunsa ja soitti muutaman valssin.