Part 16

"Tottelemme", kuului jokaisen suusta.

"Sen vannotte?" sanoi maisteri.

"Vannomme", sanoimme kaikki yhtä aikaa.

Ruvettiin työhön. Meillä kaikilla oli hyvät veitset.

"Kolme voimakkainta alkaa louhia, vähävoimaisimmat, Remi, Carrory ja minä, luomme soran pois."

"Sinun ei tarvitse tehdä työtä", sanoi Compeyrou, joka eli kuin jättiläinen, "sinä et saa rasittaa itseäsi, maisteri, sillä sinä et ole tarpeeksi voimissasi. Sinä olet insinööri: insinöörit eivät tee työtä käsillään."

Meidän oli tehtävä kaksi pengertä jystämällä ne liuskakiveen, ja ettemme vierisi louhoksen rinnettä, piti niiden olla niin laajat, että helposti sopi neljä toiselle ja kolme toiselle. Tehtyämme hyvän aikaa työtä lepäämättä olimme saaneet louhituksi pengermät, joissa oli tilaa istua.

"Jo riittää täksi kertaa", sanoi maisteri, "myöhemmin levennämme pengermää niin, että voimme maata. Ei saa turhaan kuluttaa voimia, me niitä hyvin tarvitsemme toteenkin."

Alemmalle penkereelle asettuivat maisteri sekä Gaspard, Carrory ja minä, ylemmälle muut.

"Pitää säästää tulta", sanoi maisteri, "on sammutettava, niin ettei jää palamaan kuin yksi lamppu."

Alettiin heti sammuttaa joutilaita lamppuja, mutta maisteri keskeytti.

"Odottakaa", sanoi hän, "tuulenhenkäys voisi sammuttaa lamppumme. Se kyllä ei ole luultavaa, mutta kuitenkin on lukuun otettava sekin mahdollisuus. Kenellä on tulitikkuja?"

Vaikka oli ankarasti kielletty sytyttämästä tulta kaivoksessa, niin kuitenkin melkein kaikilla työmiehillä oli aina tulitikkuja taskussaan. Kun täällä ei nyt ollut insinööriä näkemässä tätä sääntöjen rikkomista, niin maisterin kysymykseen vastasi heti neljä ääntä: "Minulla on."

"Minulla myös on", sanoi maisteri, "mutta ne ovat kastuneet."

Niinpä oli muillakin, sillä heillä oli tulitikut housuntaskussa, ja me olimme kahloneet rintaa myöten vedessä. Mutta Carrory, joka oli hidas ymmärrykseltään ja kieleltään vielä hitaampi, vastasi vihdoin: "Minulla myös on tulitikkuja."

"Märkiä?"

"En tiedä, ne ovat lakissani."

"Anna tänne lakkisi."

Carrory ei kuitenkaan tahtonut antaa lakkiaan, joka oli suuri karvareuhka, kuin mikähän turkki. Mutta se otettiin häneltä väkisten ja annettiin maisterille.

Lakissa oli: piippu, tupakkaa, avain, palanen leipää, makkaraa, ongenpaino, joka oli lävistetty pilliksi, lampaanluun palasia, kolme tuoretta pähkinää ja yksi sipuli. Sehän vasta aika varastohuone!

"Leipä ja makkara jaetaan tarpeen tullen sinun ja Remin kesken."

"Minkävuoksi sitä ei jaeta meille kaikille?" sanoi Bergounhoux. "Se ei ole kohtuullista, että toisille annetaan, toisille ei, me olemme kaikki samanlaisia nälän edessä."

"Minä en ole tehnyt tätä sääntöä, vaan laki, sellainen laki, joka sanoo, että vanhimmat aina kuuteenkymmeneen ikävuoteen saakka kestävät parhaiten taistelussa tällaisia onnettomuuksia vastaan, joka merkitsee sitä, että Remi ja Carrory voivat vähemmän vastustaa kuolemaa kuin Pagès ja Compeyrou", selitti maisteri.

"Sinä maisteri olet jo enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden."

"Minä en välitä."

"Minun on nälkä", valitti Carrory surkealla äänellä.

"Vielä sinun tulee kovempikin nälkä."

"Se oli paha, että pojalla ei ollut kelloa tuossa varastokamarissaan! Meillä olisi ollut jotakin tietoa ajan kulusta. Minun kelloni on pysähtynyt."

"Minun myös, kun kastui vedessä." Tämä tuumailu kellosta muistutti meitä todellisuudesta. Mikähän aika nyt oli? Tuumailtiin, vaan ei päästy yksimielisyyteen. Toisten mielestä oli puolenpäivän aika, toisten mielestä oli jo kuuden aika iltaa, niin että näiden mielestä me olimme olleet suljettuina kymmenen tuntia ja edellisten mielestä vähemmän kuin viisi tuntia.

Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.

Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää, pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enää Liseä, en Etiennetteä, en Alexia, en Benjaminia. En näe enää Arthuria, en rouva Milligania enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan surullisempi ajatus liittyi entisiin. Ja kun minä katsoin tovereihini virkistääkseni mieltäni, niin he kaikki olivat yhtä masentuneen ja surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä surullisempana. He olivat kuitenkin tottuneet kaivoselämään ja siten he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin minä. Maa ei heitä painanut.

"Kuule, maisteri", sanoi setä Gaspard, "mitä he tekevät pelastaakseen meitä?"

"Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi."

"Puhkaistava tie!" -- "Tyhjennettävä vesi!"

Nämä huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.

"Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan seitsemän tai kahdeksan päivää siihen, kun pääsevät meihin saakka."

"No entä vesi, milloin se saadaan tyhjennetyksi?"

"Sitä en tiedä. Pitäisi tietää paljonko sitä on kaivoksessa, 200,000 vai 300,000 kuutiometriä, en tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tyhjentää kaikkea vettä päästäksemme pois, kun olemme ensimäisessä kerroksessa. Ja kun kolmesta kaivosta tyhjennetään kahdella kopalla, niin on se kuusi koppaa, joista jokainen vetää 25 hehtolitraa, se on: joka kerralla nostetaan 150 hehtolitraa vettä. Te näette, että tyhjentäminen voi käydä jotakuinkin nopeasti."

Syntyi sekanainen keskustelu parhaista keinoista. Tästä kaikesta tein sen johtopäätöksen, että jos kaikki asianhaarat ovat suotuisat, niin täytyy meidän olla kahdeksan päivää kaivoksessa haudassamme.

Kahdeksan päivää! Maisteri oli meille kertonut, että työmiehiä oli ollut suljettuina kaksikymmentäneljä päivää. Mutta se oli kertomus, ja meidän olomme oli tosiasia. Kun tämä ajatus valtasi mieleni, en enää kuullut sanaakaan keskustelusta. Kahdeksan päivää!

En tiedä kuinka kauan olin ollut tämän ajatuksen masentamana, kun keskustelu keskeytyi.

"Kuulkaa!" sanoi Carrory, jolla juuri senvuoksi, että hän oli niin lähellä elukkaa järjeltään, oli eläimelliset aistit kehittyneemmät kuin meillä muilla.

"Mitä olisi kuunneltava?"

"Kuuluu jotakin vedestä."

"Olet vierittänyt kiven."

"En, mutta sieltä kuuluu hiljaista loisketta."

Me kuuntelimme.

"Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin", sanoi maisteri.

"Mitä?"

"En tiedä."

"Vesi laskeutuu varmaan."

"Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä."

"Jaksottaista ja säännöllistä! Me olemme pelastetut! Äänen synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa."

"Tyhjennyskopat..."

Kaikki yhtaikaa samalla äänellä kerroimme nämä sanat, ja aivan kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme. Emme enää olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut enää puristettua, louhoksen seinät eivät enää meitä painaneet, korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti rinnassamme toivosta.

Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä kaikille milloinkaan. Ennenkuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon, ennenkuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla, näemmekö koskaan tätä valoa, saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.

Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus. Meitä ei oltu jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli syytä tuskaan.

Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asento, jossa meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi. Carrorya se meistä kaikkein vähimmin rasitti.

"Minun on nälkä", sanoi hän vähänväliä, "maisteri, minä haluaisin leipää."

Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu Carroryn lakista.

"Tämä ei riitä", sanoi Carrory.

"Tarvitaan vielä vastakin."

Toisetkin olisivat mielellään ottaneet osansa, mutta he olivat vannoneet tottelevansa ja pitivät valansa.

"Jos onkin kielletty syömästä, niin ei suinkaan ole kielletty juomasta", sanoi Compeyrou.

"Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi."

"Juo tyhjäksi koko kaivos."

Pagès yritti laskeutumaan, mutta maisteri kielsi:

"Sinä lohkaiset pengertä. Remi on kepeämpi ja taitavampi, hän käy meille vettä."

"Millä?"

"Minun saappaallani."

Minulle annettiin saapas, ja minä valmistausin laskeutua maan veden rajaan.

"Odotahan vähän", sanoi maisteri, "minä ojennan sinulle käteni."

"Olkaa huoleti, jos putoankin, minä osaan uida."

"Anna tänne kätesi, niin autan."

Joko hän teki varomattoman liikkeen, tai hänen ruumiinsa oli toimettomuudesta hervoton, tai rinteestä lohkesi lohkare hänen jalkainsa alta, niin että samassa kuin hän kumartui, hän lähti luikumaan rinnettä ja suistui pää edellä veteen. Lamppu, jota hän piti kädessään valaistakseen minulle, vieri hänen mukanaan ja katosi. Me olimme siinä silmänräpäyksessä mustan yön peitossa, ja jokaiselta pääsi kauhistuksen kiljahdus.

Onneksi minä kykenin laskeutumaan alas, selälläni maaten laskin rinnettä, niin että tulin heti maisterin jäljessä veteen.

Matkoillani Vitaliksen kanssa olin oppinut hyvin uimaan ja sukeltamaan, niin että olin yhtä varma vedessä kuin maallakin. Mutta mihin osasi tässä pimeässä?

En ollut sitä ajatellut, kun laskeusin veteen, en ollut ajatellut muuta kuin; että maisteri hukkuu, ja newfoundlantilaiskoiran vaistolla heittäysin veteen. Mistä etsiä! Minnepäin ojentaa kättä? Miten sukeltaa?

Tätä ajattelin, kun tunsin olkapäähäni tarttuvan kouristuneen käden, joka veti minua veden alle. Voimakkaalla potkaisulla pääsin taas veden pinnalle. Käsi ei ollut irtautunut. "Pitäkää kiinni, maisteri, ja nostakaa päätänne, te olette pelastettu."

Pelastettuja emme olleet kumpainenkaan, jollen tiedä minnepäin uida. Mutta samassa juolahti mieleeni ajatus: "Hoi te toiset siellä, puhukaa!" huusin. "Remi, missä olet?"

Se oli Gaspard sedän ääni, ja sen johdolla sain suunnan. "Sytyttäkää lamppu."

Melkein heti näkyi tuli. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa käteni rantaan. Tartuin muutamaan kivihiiliharkkoon ja vedin maisterin maalle.

Olikin aika, sillä hän oli saanut vettä henkeensä ja oli tukehtumassa. Gaspard ja Carrory vetivät maisterin pengermälle minun työntäessäni häntä alhaaltapäin. Kun hänet oli saatu ylös, niin minä nousin vuorostani.

Hän oli päässyt jo täysin tajulleen.

"Tule tänne, Remi", sanoi hän, "jotta syleilen sinua, koska pelastit henkeni."

"Tehän olette pelastanut meidän henkemme."

"No niin", sanoi Carrory, joka ei ollut lainkaan sen luontoinen, että olisi heltynyt mieleltään, "tuollaisten pikku loikkain tähden unhotetaan kaikki oikeat asiat, -- saapas on kudoksissa, enkä ole saanut tippaakaan vettä juodakseni."

"Minä käyn hakemassa saappaan."

Mutta he estivät minua menemästä.

"Minä kiellän sinua sitä hakemasta", sanoi maisteri.

"No antakaa minulle toinen saapas, niin käyn vettä."

"Minua ei enää janota", sanoi Compeyrou.

Jouduttuamme uimasillemme maisterin kanssa olimme kastuneet päästä jalkoihin, mikä ei ollut lainkaan suloista. Aluksi emme olleet tätä ikävyyttä ajatelleet, mutta märästä kylmät vaatteet pian meille siitä muistuttivat.

"Remille pitää antaa takki", sanoi maisteri.

Kun me jo kaikki olimme kastuneet, minä kaulaani myöten, suuremmat kainaloitaan myöten, niin vaatteiden vaihtamiseen ei ollut suurtakaan halua. Maisteri kuitenkin vaati, että vaihto oli toimitettava, ja arpa suosi minua, niin että sain Compeyroun takin. Ja kun Compeyroulla oli jalat niin pitkät kuin koko minun ruumiini, niin oli hänen takkinsa kuiva. Siihen kääriytyneenä sain pian lämpimäni.

Tämän tapauksen jälkeen, joka meitä oli vähän herättänyt, sai hervottomuus taas vallan ja sen kera kuoleman ajatukset.

Epäilemättä nämä ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jotavastoin minä lopuksi nukahdin.

Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies, vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan asentoon ja puoliääneen sanoi: "Nuku, poika, älä pelkää, minä pitelen sinua, nuku, lapseni."

Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää minusta huolen.

Aika kului, ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan veteen.

IV.

Puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme. Epätoivon ja kuoleman sanoja vain nousi sydämestä huulillemme.

"Sano mitä sanot, maisteri, mutta vesi ei vähene lainkaan!"

"Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa kaivos voi tyhjentyä. Kärsivällisyyttä vain."

"Meitä ei laskut täältä pelasta", sanoi Pagès.

"No mikäs?"

"Hyvä Jumala. Hän ja pyhä Neitsyt. Heihin minä luotan enkä insinööreihin. Äskettäin kun rukoilin pyhää Neitsyttä, tunsin aivan kuin tuulen henkäyksen korvassani ja kuulin äänen: Jos vasta lupaat elää hyvänä kristittynä, niin tulet pelastetuksi. Ja minä lupasin."

"Pyhä Neitsyt!" sanoi halveksien Bergounhoux. Ja siitä kehittyi väittely katolisen Pagèsin ja kalvinilaisen Bergounhouxin välillä. He nousivat viimein seisaalleen, ja kapealla pengermällään he olivat käymäisillään toinen toisensa kimppuun.

"Jos haluatte tapella", sanoi maisteri, "niin odottakaa niin kauan, että pääsette ulos."

"Mutta jos emme pääsekään ulos?" sanoi Bergounhoux. "No silloin tulee todistetuksi, että sinä olit oikeassa ja että Pagès oli väärässä, koska hänen rukoukseensa on vastattu, että hän pääsee."

Kiista, jonka maisteri sai taitavuudellaan ehkäistyksi purkautumasta tappeluksi, tyyntyi vähitellen.

"Minä uskon, että minä pääsen täältä", sanoi Pagès, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti. "Mutta jos jäämmekin tänne, niin jäämme sen vuoksi, että joukossamme on sellaisia pahoja, joita Jumala tahtoo rangaista." Näin sanoessaan hän heitti merkitsevän silmäyksen Bergounhouxiin.

Tämä ei siitä suuttunut, vaan toisti vastustajansa sanat. "Aivan niin, Jumala tahtoo muutamalle antaa tilaisuuden sovittaa hairauksensa. Onko se Pagès vai minä? En tiedä. Mitä minuun tulee, niin en voi muuta sanoa kuin että astuisin Jumalan eteen omatunto rauhallisempana, jos olisin elänyt paremmin näinä viime aikona. Minä rukoilen Jumalalta anteeksi erhetykseni, rukoilen koko sydämestäni."

Hän laskeutui polvilleen rukoukseen.

"Minä puolestani", sanoi Pagès, "en väitä, ettei minulla olisi syntiä omallatunnollani, ja minä ne tunnustan kaikki teille. Mutta hyvä enkelini ja pyhä Juhana, suojeluspyhäni, tietävät, etten milloinkaan ole tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, en koskaan ole tehnyt vääryyttä kenellekään."

Yhtäkkiä kuulin takaani huokauksen ja käännyttyäni katsomaan näin suuren Compeyroun heittäytyvän polvilleen maahan. Muutamia tunteja sitten oli hän tullut ylemmältä pengermältä alemmalle, Carroryn paikalle, ja oli nyt minun naapurinani.

"Syyllinen ei ole Pagès eikä Bergounhoux", huusi hän, "vaan minä. Minua hyvä Jumala rankaisee, mutta minä kadun, minä kadun. Kuulkaa totuus: minä vannon, että jos minä täältä pääsen, niin sovitan pahantekoni; jos en pääse, niin oikaiskaa te se. Siitä on vuosi, kun Rouquette tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että muka oli varastanut kellon Vidalin vaimon kamarista. Hän on syytön. Minä sen olen tehnyt. Kello on kätkössä vuoteessani."

"Veteen, veteen!" huusivat Pagès ja Bergounhoux yhtä uikaa.

"Tahdotteko, että hän tulee tuomiolle Jumalan eteen rikos omallatunnollaan?" huusi maisteri. "Antakaa toki hänen tehdä katumus."

"Minä kadun, minä kadun", kertoi Compeyrou heikosti kuin lapsi, vaikka oli voimakas kuin Herkules.

"Veteen!" toistivat Bergounhoux ja Pagès.

"Ei!" huusi maisteri. Ja hän alkoi puhua heille oikeuden ja kohtuuden sanoja. Mutta toiset, tahtomatta mitään kuulla, uhkasivat tulla pengermälle.

"Anna minulle kätesi", sanoi maisteri lähestyen Compeyrouta.

"Älä puolusta häntä, maisteri", sanoivat toiset.

"Minä puolustan. Ja jos te tahdotte heittää hänet veteen, niin heitätte minutkin hänen kanssaan."

"No, me emme heitä häntä veteen", sanoivat he viimein, "mutta yhdellä ehdolla ainoastaan: sinä annat hänen jäädä johonkin loukkoon, eikä kukaan saa hänelle puhua eikä välittää hänestä."

"No, se on toista", sanoi maisteri.

Ja tämän jälkeen me kaikki kolme, Gaspard setä, maisteri ja minä, vetäysimme lähekkäin jättäen tyhjän tilan meidän ja kivihiilille lyykistyneen onnettoman välille.

Hän hengitti vaivoin ja toisti: "Minä kadun, minä kadun." Hänessä oli kuume, sillä koko hänen ruumiinsa värisi ja hänen hampaansa kalisivat. "Minua janottaa", sanoi hän, "antakaa minulle saapas."

Saappaassa ei ollut enää vettä ja minä yritin noutamaan. Mutta Pagès kielsi jyrkästi menemästä, ja Gaspard setä tarttui minua kädestä.

"Onhan luvattu, ettei välitetä hänestä." Compeyrou vielä jonkun aikaa valitti janoaan, ja kun näki, ettemme tahtoneet hänelle antaa, niin hän nousi ja yritti itse lähtemään alas.

"Hän rikkoo penkereen", huusi Pagès.

"Antakaa hänen edes olla omassa vallassaan", sanoi maisteri.

Ja samassa kuin hän lähti laskeutumaan selällään, niinkuin oli nähnyt minun tekevän, lohkesi kivihiili hänen raskaan ruumiinsa painon alla ja hän suistui mustaan reikään. Vesi kuohahti meihin asti ja asettui sitten taas paikoilleen liikahtamatta enää.

"No nyt käy kaikki hyvin", sanoi Pagès lyöden molempia käsiään louhoksen seinää vasten.

Jollei kaikki käynyt niin hyvin ja nopeasti kuin Pagès toivoi, niin syy ei ollut insinöörien eikä työmiesten, jotka tekivät työtä pelastukseksemme. Minuutiksikaan keskeyttämättä oli kaivettu käytävää. Mutta työ kävi vaikeaksi. Maaperä oli kovaa, niin että tikkamiehiä piti vaihtaa usein.

Vihdoin kuulimme louhoksessamme merkinantoja, tikanlyöntejä. Siitä oli samanlainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan laskeutuvan kaivoihin.

"Pelastetut!"

Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli nytkin toivon jälkeen epätoivo.

Äänestä kuulimme, että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat, kuukausi, viikko, kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi päivääkään? Kuka meistä enää elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta päivää olimme jo eläneet syömättä?

Maisterissa yksinään oli enää rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen lujuudestaan.

Me saimme juoda kylliksemme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli käynyt niin vaativaksi, että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi lahonutta puuta.

Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen saappaansa, joka hänellä oli jäljellä, ja yhtämittaa söi nahkapalasia.

Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enää jäljellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt, ettei lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se oli aivan välttämätöntä. Me olimme siten nyt aivan pimeässä.

Ja pitkät tunnit, ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta, ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja nostokoppain loiske kaivoissa.

Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin, syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastusten takia? Muutaman tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova jyrinä ja kohina.

"Vesi nousee kaivoissa", huudahti Carrory. "Ei se sitä ole", sanoi maisteri.

"No mitäs se on?"

"En tiedä, mutta ei se veden nousemista ole." Vaikka olimme saaneet lukuisia todistuksia maisterin älykkyydestä ja hänen havaintojensa varmuudesta, ei nyt uskottu kuitenkaan, että hänellä oli päteviä syitä väitteensä tueksi. Hänen tunnustettuaan, ettei tiennyt mikä äänen synnytti, tuli meille kauhea hätä, että tulva on syntynyt. "Sytytä lamppu."

"Se on turhaa."

"Sytytä, sytytä."

Täytyi totella, sillä kaikki äänet olivat yhtyneet tähän määräykseen. Kun lamppu oli saatu sytytetyksi, niin nähtiin, että vesi ei ollut noussut, vaan päinvastoin laskeutunut.

"No näettehän nyt", sanoi maisteri.

"Minä en voi enää kestää. Anna tänne, maisteri, se lamppu. Minä kirjoitan lipun vaimolleni ja lapsilleni."

"Kirjoita minunkin puolestani."

"Ja minun puolestani."

Bergounhoux se pyysi lampun kirjoittaakseen vaimolleen ja lapsilleen. Hänellä oli taskussaan paperilippu ja lyijykynän palanen. Hän valmistihe kirjoittamaan. "Minä kirjoitan näin:

"Me, Gaspard, Pagès, maisteri, Carrory ja Remi, suljettuina louhokseen, kuolemme pian. Minä, Bergounhoux, rukoilen Jumalaa, että hän on lesken turvana ja orpojen lasteni isänä. Minä heille annan siunaukseni. Mitä sinä, Gaspard?"

"Gaspard antaa kaiken omaisuutensa veljensä pojalle Alexille."

"Pagès jättää vaimonsa ja lapsensa Jumalan, pyhän Neitsyen ja yhtiön haltuun."

"Entä sinä, maisteri?"

"Minulla ei ole ketään", sanoi maisteri surullisesti. "Ei kukaan minua itke."

"Entä sinä, Carrory?"

"Minä pyydän", huudahti Carrory, "että myydään minun kastanjani, ennenkuin ne alkavat punertua."

"Paperimme ei ole tyhmyyksiä varten."

"Ei ole tyhmyyksiä."

"Eikö sinulla ole ketään, jolle hyvästi jättää. Äitisi?"

"Äiti saa periä kaikki."

"Entä sinä, Remi?"

"Remi antaa Capin ja harppunsa Mattialle, lausuu tervehdyksensä Alexille pyytäen häntä käymään Lisen luona ja viemään tervehdyksensä hänelle sekä kuivatun ruusun, joka on hänen laukussaan."

"Hyvä. Me kirjoitamme kaikki nimemme."

"Minä teen siihen ristin", sanoi Pagès.

"Nyt", sanoi Bergounhoux, kun kaikki olivat merkinneet lippuun, "minä pyydän, että annetaan minun kuolla rauhassa, puhelematta minulle. Hyvästi, toverit."

Ja hän laskeutui pengermältään, tuli meidän luo jättämään hyvästit, nousi sitten taas omalle pengermälleen, hyvästeli Pagèsia ja Carrorya ja koottuaan tomukasan päänaluksekseen heittäytyi pitkälleen liikahtamatta enää.

Tämä kaikki ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme. Mutta tikkain iskut kuuluivat selvemmin ja vesi laskeutui myötäänsä. Pian saimme todistuksen siitä, ettei se ylettynyt enää käytävän kattoon. Kuulimme louhoksen liuskoilta rapinaa, ja vesi loiski aivan kuin pieniä liiviä olisi varissut siihen. Me sytytimme lampun ja näimme rottia, jotka juoksentelivat louhoksessa alhaalla. Niinkuin me, olivat nekin löytäneet suojapaikan ilmakellossa, ja kun vesi oli laskeutunut, niin ne olivat lähteneet suojastaan hakemaan ruokaa. Vettä siis ei voinut enää olla koko käytävän täydeltä, kun rotat olivat päässeet tänne saakka. Nämä rotat olivat meille niinkuin kyyhkynen oli Noan arkissa: merkin antajia tulvan loppumisesta.

"Bergounhoux", sanoi maisteri nousten ylemmälle pengermälle, "rohkaise mielesi." Ja hän selitti hänelle, miten rotat olivat merkkinä pikaisesta pelastumisestamme. Mutta Bergounhoux ei antanut puheen viehättää mieltään. "Jos vielä pitää toivosta joutua epätoivoon, niin minusta on mieluisempaa olla toivomatta. Minä odotan kuolemaa. Jos pelastus tulee, niin Jumala olkoon kiitetty."

Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli laskeutunut. Se oli tosiaan laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon tyhjää paikkaa katon ja vedenpinnan välillä.

"Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä", sanoi Carrory.