Part 15

Heti kuuden jälkeen huomasin kaivoksen käytävän mustassa syvyydessä alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti. Sieltä työmiehet lamppu käsissään nousivat maan pinnalle, työnsä lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn selville kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat mustia kuin nuohoojat, heidän pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa. Kulkiessaan varastohuoneen ohitse jokainen asetti lamppunsa sinne naulaan.

Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexia, jollei hän yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei hän ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt kyynärpäihin ja kaulus auki, niin että paljas valkoinen rinta paistoi.

"Tässä on Remi", sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, mikä ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä. Minä arvasin, että se oli Gaspard setä.

"Me olemme odottaneet jo kauan aikaa", sanoi hän hyväntahtoisesti. -- "Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka." -- "Ja jalat ovat lyhyet", sanoi hän nauraen.

Capi iloissaan kiskoi Alexia takinhihasta kaikin voiminsa.

Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle, että Mattia oli minun toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei kukaan.

"Ja tuossa herra Capi", sanoi setä Gaspard. "Huomenna on sunnuntai, silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja."

Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.

"Puhelkaahan nyt, pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio torvensoittaja."

Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja minä taas ehätin tietämään, mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpikin kyseli välittämättä vastaamisesta.

Me kuljimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan, sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki mustia samasta pölystä, joka peitti maankin. Kun lähestyimme asuntoa, niin Gaspard setä sanoi: "Te, pojat, tulette illalliselle meille."

Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, kun tädin kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.

"Kas tässä nyt on se Remi", sanoi setä taloon tultuamme, "ja tuo toinen on hänen toverinsa."

"Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten", sanoi täti. "Sitä parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle."

Olin varsin mielissäni, kun sain olla illallisella Alexin kanssa tai toisin sanoen viettää iltaa hänen kanssaan ja sain ruokaa. Parisista lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä, toisen täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla, lautanen edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän oli melkein yhtä iloinen tästä lehmänostotuumasta kuin minäkin.

Illallisemme ei kestänyt kauan.

"Poika", sanoi setä minulle, "sinä nukut Alexin kanssa." Ja sitten hän Mattialle sanoi: "Ja sinä, tule kanssani leipomatupaan, niin katsotaan, eikö voitaisi sinne saada hyvä vuode oljista ja heinistä."

Me Alexin kanssa valvoimme koko illan ja hyvän osan yötäkin.

Gaspard setä oli tikkamies, joka louhi kivihiiltä kaivoksessa, Alexis oli hänen kärrymiehensä, joka kaivoksessa louhintapaikalta kuljetti kivihiilellä lastatut kärryt raidetta myöten kaivon suulle, missä kärryjen koppa kiinnitettiin köyteen koneen nostettavaksi ylös. Vaikka Alexis oli ollut vasta vähän aikaa kaivostyössä, oli hän kuitenkin jo ylen mielistynyt siihen ja kehui kaivostaan: se oli kaunein ja somin paikka maailmassa. Hän kertoi innolla kuin matkustaja, joka on käynyt tuntemattomalla seudulla ja tapaa halukkaita kuuntelijoita, selitti tarkkaan pienimmätkin, seikat.

Mutta asiat juoksivatkin sitä latua, että minä pääsin itse näkemään kaivoksen kaikkine kauhuineen ja tuntemaan kaikki pelottavat vaarat, joiden alaisina työmiehet kaivoksissa ovat.

III.

Iltaa ennen kuin minun oli lähdettävä Varsesista, tuli Alexis kotia, oikea käsi loukkaantuneena. Suuri kivihiililohkare oli vierähtänyt kädelle. Yksi sormi oli puoleksi poikki, ja koko käsi oli musertunut. Yhtiön lääkäri tuli häntä katsomaan ja sitomaan kättä. Hän sanoi, että Alexin tila ei ollut mitenkään arveluttava; käsi paranee, sormi myöskin, tarvitsi vain levätä työstä.

Gaspard setä luonteensa mukaan antoi tavallisesti asiain mennä menojaan, surematta ja suuttumatta, mutta se kuitenkin sai hänen sävyisyytensä horjumaan, että hän oli estetty työstään. Kun hän kuuli, että Alexis oli määrätty työttömäksi moniksi päiviksi, niin hän huusi kovasti: "Kuka minulle kärryjä kuljettaa tällä aikaa? Ei ole ketään Alexin sijaan. Kyllähän saisi poikia pitemmäksi aikaa, mutta muutamiksi päiviksi on aivan mahdotonta saada ketään."

Kun minä tämän huomasin ja ymmärsin syyt hänen haikeuteensa ja toisekseen pidin velvollisuutenani tällaisessa tapauksessa maksaa vieraanvaraisella tavallani sen, mitä meille oli annettu, niin kysyin häneltä, oliko kärrymiehen tehtävä vaikea.

"No mikään ei ole sen helpompaa; ei ole muuta kuin työntää kärryjä kiskoja myöten."

"Ovatko kärryt raskaat?"

"Eivätpä ole kovinkaan raskaat, kun Alexis jaksaa työntää hyvin."

"No kun kerran Alexis jaksaa, niin totta kai minäkin."

"Niin sinä, poika." Ja hän rupesi nauramaan ääneen, mutta pian hän taas vakavasti sanoi: "Kyllä sinä tosiaan jaksat tehdä sitä työtä, jos vain haluat."

"Minä haluan, kun siten voin olla teille hyödyksi."

"Sinä olet kelpo poika, ja se on päätetty: huomenna sinä tulet kaivokseen. Sinusta on minulle suuri hyöty, mutta siitä on hyötyä sinulle itsellesikin. Jos sinä mielistyt työhön, niin on se sinulle paljoa edullisempaa kuin kuljeksia maanteitä. Kaivoksessa ei tarvitse susia pelätä."

Mitä Mattia tekee sillä aikaa kuin minä olen kaivoksessa? Sitä en voinut jättää Gaspard sedän huoleksi. Kysyin Mattialta, eikö hän haluaisi mennä Capin kanssa lähiseuduille näyttelemään, ja hän suostuikin siihen heti.

"Olen varsin hyvilläni, kun saan yksikseni ansaita lehmärahat", sanoi hän nauraen.

Kolmen kuukauden ajalla, jonka me olimme olleet yksissä, Mattia oli muuttunut aivan toiseksi; hän ei ollut enää tuo surullinen kurja poika raukka, jonka olin tavannut Saint-Medardin kirkon seinämällä nälkään kuolemassa, vielä vähemmin tuollainen epäsikiö, jonka olin nähnyt Garofolin vinttikamarissa hoitamassa tulta padan alla, vähänväliä puristaen päätään käsiensä välissä. Hänen päänsä ei ollut enää kipeä. Tuo Lourcine-kadun majapaikka hänet oli tehnyt surulliseksi, mutta nyt aurinko ja raitis ilma olivat antaneet hänelle terveyttä ja iloa. Koko matkamme ajan hän oli ollut hyvällä ja nauravalla tuulella, ottaen kaikki asiat parhaimmalta puoleltaan, nauraen kaikelle, ollen iloinen tyhjästäkin, kääntäen pahan hyväksi. Mihin olisin joutunut ilman häntä? Kuinka monta kertaa väsymys ja surumielisyys olisikaan masentanut minut!

Päätettiin siis niin, että huomenna minä lähden kaivokseen ja Mattia näytäntö- ja soittoretkelle kartuttaakseen pääomaamme. Ja Capi, jolle minä selitin asian, näytti hyvin sen ymmärtävän. Ja seuraavana aamuna annettiin minulle Alexin työvaatteet. Varoitettuani vielä viimeisen kerran Mattiaa ja Capia olemaan varovaisia retkellään lähdin Gaspard sedän kera.

"Ole nyt tarkkaavainen", sanoi hän antaessaan lampun käteeni. "Kulje minun jäljessäni ja astuessasi portaita älä nosta koskaan jalkaasi toiselta pykälältä ennenkuin varmasti olet saanut jalkasi toiselle."

Me laskeusimme käytävään, hän edellä, minä jäljessä. "Jos portaissa liukastaa, niin pidätä kaikin voimin, ettet lähde liukumaan; pohja on syvällä ja se on kova."

Tämä huomautus oli liikaa lisäämään jännitystäni, sillä laskeutuessaan päivän valosta yön pimeyteen ei voi olla tuntematta jonkinlaista kammoa. Minä aivan vaistomaisesti peräysin, mutta olimme jo siksi syvällä käytävässä, että päivän valo pitkän mustan torven suulla ei ollut kuin valkoinen kehrä, aivan kuin kuu mustalla tähdettömällä taivaalla. Minua hävetti tämä vaistomainen liikkeeni, mutta ne tapahtui silmänräpäyksessä, ja minä kiiruhdin taas seuraamaan.

"Portaat", sanoi hän pian.

Me olimme mustan reiän suulla, ja sen syvyydessä näin väikkyvän suuria lamppuja, jotka lähempänä olivat uumia ja syvemmällä näyttivät pienen pieniltä pisteiltä. Ne olivat ennen meitä tulleitten työmiesten lamppuja. Heidän keskustelunsa kuului kumeana murinana, joka kantautui kuuluviimme kostean ilman mukana, mikä puhalsi kasvoihimme. Ensi kerran hengitin tämänhajuista ilmaa. "Nyt olemme ensimäisessä kerroksessa", sanoi setä. Me olimme käytävässä, jonka katto oli täydellinen holvi ja seinät suorat. Katto oli vähän korkeammalla miehen päätä, mutta oli sellaisiakin paikkoja, joissa piti kumartua; niissä kohdin oli katto laskeutunut tai lattia noussut.

"Sen vaikuttaa maan paino", selitti hän. "Kun vuori on kaivettu joka paikasta, niin että siinä on aukkoja, niin maa laskeutuu, ja kun maa painaa paljon, niin se särkee heikkoja käytäviä."

Maassa oli rautatieraiteita, ja käytävän vierellä juoksi pieni puro.

"Tämä puro yhtyy toisiin, jotka niinkuin tämäkin syntyvät maasta tunkeutuvasta vedestä. Ne kaikki juoksevat muutamaan johtokaivoon. Tuhat tai tuhatkaksisataa kuutiometriä vettä saa kone joka päivä nostaa täältä Divonneen. Jos kone pysähtyisi, niin täällä syntyisi pian tulva. Muuten olemme paraikaa Divonne-joen alla."

Kun minä vasten tahtoani säpsähdin, niin hän rupesi nauramaan.

"Viisikymmentä metriä maata on välillämme; ei ole pelkoa, että Divonne syöksyisi päällesi."

"Mutta jos se puhkaisisi reiän?"

"No vielä mitä. Käytäviä kulkee ristiin rastiin joen alla. On sellaisia kaivoksia, joissa on tulvan vaarakin, mutta siitä ei ole pelkoa täällä."

Tultuamme työpaikallemme hän näytti minulle mitä minun piti tehdä, ja kun kärrymme oli täynnä kivihiiliä, niin hän työnsi ne minun kanssani opastaakseen kaivon luo ja opettaakseen vaihtamaan radoille, kun toisia kärryjä sattui tulemaan vastaan.

Ei tämä ollut mitään vaikeaa työtä, niinkuin hän oli sanonutkin. Pian olin siihen perehtynyt, niin että tulin hyvin toimeen.

Setä Gaspardin työpaikan vieressä oli naapurinani kärrymies, joka ei ollut poikanen niinkuin minä ja muut kärrymiehet, vaan vanha valkopartainen ukko. Kun sanon, että hän oli valkopartainen, niin se merkitsee, että hänen partansa oli valkoinen sunnuntaisin, jolloin oli suuri pesu, mutta viikon ajalla se harmaantui harmaantumistaan ja oli lauvantaina nokimusta. Mies oli kuudenkymmenen vuoden iässä. Nuoruutensa aikoina hän oli ollut salvumies, jolla oli toimenaan asettaa ja pitää kunnossa käytävien puutukeet. Mutta maanlohkeamisessa oli häneltä musertunut kolme sormea, jonka vuoksi hänen oli pitänyt luopua salvumiestoimestaan ja ruveta kaivokseen kärrymieheksi. Häntä sanottiin maisteriksi, hän kun tiesi kaikenlaista enemmän kuin kaivosmiehet, jopa enemmän kuin itse mestaritkin, ja hän puhui mielellään ja oli ylpeä tiedoistaan: "Ivalla sanotaan minua maisteriksi, mutta maisteri tietääkin jotakin: ihmisellä ei ole koko elämänsä käsissään, sitä on hänellä myöskin päässään. Sinun ikäisenäsi olin utelias ja tiedonhaluinen. Minä elin kaivoksessa ja halusin saada tietoja kaikesta, mitä näin joka päivä. Minä kyselin insinööreiltä, jotka mielellään selittivätkin, ja minä luin. Kun on silmät päässä katsella ja kun asettaa silmilleen silmälasit, jotka saamme kirjoista, niin alkaa lopulta nähdä sangen paljon."

Ruoka-aikoina tein hänen kanssaan tuttavuutta, ja varsin pian hän alkoi suosia minua. Minä olin kova kyselijä, hän taas puhelias, meistä tuli eroamattomat ystävät. Kaivoksessa, jossa tavallisesti puhutaan vähän, sanottiin meitä lavertelijoiksi.

Eräänä päivänä aamulla, kun olin viemässä kuormaani kolmannen kerran kaivolle, kuului kaivon viereltä kauhea pauhu, sellainen kohina, jonka vertaista en ollut vielä kaivoksessa kuullut. Kuuntelin. Pauhu kuului yhä kaikuen joka taholta. Mitä se merkitsi? Minä säikähdin ja ajattelin lähteä juoksemaan tikapuille, mutta minua oli jo ivattu pelkuruudestani niin paljon, että häpeä sai minut jäämään paikoilleni. Se oli ehkä räjähdys, tai jotkin kärryt putosivat kaivosta, tai sora vieri käytävissä.

Yhtäkkiä parvi rottia juoksi jalkaini välitse kiitäen kuin pakeneva ratsujoukko. Sitten olin kuulevinani omituista kohinaa maata vasten sekä veden loisketta käytävien seinissä. Paikka, jossa seisoin, oli aivan kuiva, tämä veden kohina oli aivan käsittämätöntä. Otin lamppuni ja kumarruin tarkastamaan maata. Vettä siinä oli, jota tuli kaivolta päin juosten käytävään päin. Tämä kauhistuttava pauhu oli siis veden kohina, joka koskenaan syöksyi kaivokseen.

Jätin kärryni raiteelle ja juoksin louhokselle.

"Setä Gaspard, kaivoksessa on vettä!"

"Taas tyhmyyksiä loriset!"

"Divonnen alle on puhjennut reikä. Pelastakaamme itsemme!"

"Jätä minut rauhaan!"

"Mutta kuunnelkaahan toki!"

Ääneni oli niin terävä, että Gaspard setä jäi kuuntelemaan. Sama pauhu kuului vielä, mutta entistä kovemmin ja jylhemmin. Ei voinut erehtyä, vettä syöksyi kaivokseen.

"Juokse vikkelästi", huusi hän minulle, "kaivoksessa on vettä!" Ja huutaen yhtämittaa: "kaivoksessa vettä" setä Gaspard tarttui lamppuunsa, mikä on aina kaivosmiehen ensimäinen liike, ja pistäysi käytävään.

En ollut päässyt kymmentä askelta, kun huomasin maisterinkin laskeutuvan käytävään saadakseen tietää, mikä synnytti jyryn, joka häntä oli hämmästyttänyt. "Kaivoksessa vettä!" huusi setä Gaspard. Vesi oli nopeasti kohonnut käytävissä, sitä jo oli polviamme myöten, ja se vaikeutti kulkuamme. Maisteri lähti juoksemaan meidän mukanamme, ja kaikki kolme mennessämme huusimme louhosten luona:

"Pelastakaa itsenne! Kaivoksessa on vettä!" Vesi kohosi kauhistuttavan nopeasti. Onneksi emme olleet kaukana tikapuista, sillä muutoin emme olisi niille päässeetkään. Maisteri saapui ensimäisenä, mutta pysähtyi ja sanoi: "Nouskaa te ensiksi, minä olen vanhin ja sitäpaitsi kylmäverisin."

Gaspard setä nousi ensimäisenä ja minä hänen jäljestään, maisteri tuli viimeisenä, ja sitten hänen jäljessään hyvän matkan päässä muutamia työmiehiä.

Ei milloinkaan oltu neljääkymmentä metriä, joka matka on toisesta kerroksesta ensimäiseen, kuljettu niin nopeasti. Mutta ennenkuin tulimme viimeisille puolapuille, ryöpsähti vesiputous päällemme ja sammutti lamput.

"Pysytelkää lujasti kiinni!" huusi setä.

Hän, maisteri ja minä tartuimme lujasti puolapuuhun ja pysyimmekin, mutta ne, jotka jäljessämme tulivat, syöksi putous mukanaan, ja jos meilläkin olisi ollut noustavana useampi puolapuu, niin olisimme joutuneet kuohun mukana menemään niinkuin hekin, sillä putous muuttui pian kovaksi vesivyöryksi.

Ensimäiseen kerrokseen päästyämme emme olleet vielä pelastetut, sillä vielä meillä oli viisikymmentä metriä noustavana ja vesi nousi jo tässäkin käytävässä. Me olimme pimeässä, kun lamppumme olivat sammuneet.

"Nyt olemme hukassa", sanoi maisteri tyynellä äänellä. "Lue rukouksesi, Remi."

Mutta samassa näkyi käytävässä seitsemän tai kahdeksan lamppua, jotka tulivat meitä kohden. Vettä oli jo yli polvien, ja se kuohui koskena, joka kuljetti mukanaan mitä tielle sattui ja pyöritteli käytävistä kiskomiaan hirsiä kuin höyheniä. Miehet, joiden lamput me olimme nähneet, olivat saapuneet luoksemme ja yrittivät edelleen käytävää päästäkseen tikapuille, jotka eivät enää olleet kaukana, mutta sinne oli pääsy mahdotonta. Ei mitenkään voinut kulkea tällaista koskea vastaan. Miehiltä pääsi samat sanat Kuin maisteriltakin äsken: "Me olemme hukassa."

"Meidän pitää mennä johonkin louhokseen", sanoi maisteri.

"Entä sitten?" -- "Louhoksesta ei pääse mihinkään."

Louhos tosiaan oli umpinainen kuin nuotanperä, mutta meillä, ei ollut tilaisuutta odottelemaan ja valitsemaan. Täytyi joko mennä johonkin louhokseen, jolloin vielä oli muutamia minuutteja elämän aikaa, se on: vähän toivoa pelastuksesta, tai olla käytävässä varmassa tiedossa, että muutamien sekuntien kuluttua joutuu veden vietäväksi ja upotettavaksi. Maisterin jäljessä menimme siis louhokseen. Kaksi tovereistamme kuitenkin päätti koettaa päästä käytävää pitkin. Heitä emme koskaan enää nähneet.

Täällä me päästyämme vähän taas tajulle kuulimme korviasärkevän pauhun: maanlohkeamista, vedenkuohua ja palkkien pauketta. Koko kaivos oli kauhean metelin vallassa.

"Se on tulva!"

"Maailman loppu." -- "Jumala, armahda meitä!"

Maisteri louhokseen tultuamme ei ollut sanaakaan virkkanut, sillä hän ei antautunut valituksiin.

"Miehet, me emme saa väsyttää itseämme", sanoi hän sitten tyynesti. "Jos jäämme tällä tavoin riippumaan käsiemme ja varpaittemme varassa, niin pian uuvumme. Meidän pitää jystää itsellemme nojapaikka liuskakiveen."

Neuvo oli hyvä, mutta vaikea panna toimeen, sillä ei kenelläkään ollut tikkaa.

"Jystämme lamppukoukuilla", sanoi maisteri.

Ja jokainen kävi kaivamaan maata lamppukoukullaan. Muutamissa minuuteissa olimme saaneet kaivetuksi kuopan jalkaimme sijaksi. Sen tehtyämme levähdettiin ja katseltiin, keitä kaikkia meitä oli. Seitsemän henkeä: maisteri, minä hänen vieressään, Gaspard setä, kolme tikkamiestä, Pagès, Compeyrou ja Bergounhoux, ja kärrypoika Carrory. Muut olivat jääneet käytävään.

Mahdotonta on kuvata ryskettä ja pauhua kaivoksessa, tykinpauke ja ukkosen jyrinä yhdessä eivät olisi kuuluneet pelottavammalta. Kauhistuneina katselimme toisiamme ikäänkuin toisiltamme kysyen mitä tämä oli?

Kuullaksemme toistemme puhetta pauhussa piti meidän huutaa minkä jaksoimme, ja sittenkin kuului äänemme heikosti. Maisteri selitti, että olimme kuin sukelluskellossa, jossa vesi ei voi nousta meihin saakka, kun ilma sen pidättää. "No siinä on oikein emätyhmyys! Eikö vesi ole voimakkaampi kuin ilma?"

"On ulkona, kun se on vapaana", sanoi maisteri. "Mutta jos panet lasin suu edellä veteen, niin nouseeko vesi pohjaan saakka? Ei. Osa lasista jää tyhjäksi. No, tämän tyhjän aukon on täyttänyt ilma. Tässä nyt on sama juttu. Me olemme kumotun lasin pohjassa, vesi ei pääse meihin saakka."

"Minä, ymmärrän hyvin", sanoi Gaspard setä, "ja minä huomaan, että te muut olette olleet väärässä ivatessanne niin usein maisteria. Hän tietää asioita, joita me emme tiedä."

"Me olemme siis pelastetut?" sanoi Carrory.

"Pelastetut? Sitä en ole sanonut. Sen vain lupaan teille, että meidän ei ole pakko hukkua. Meidät pelastaa vain se, että louhos on umpinainen, niin ettei ilma pääse pois. Mutta tämä sama, joka meidät pelastaa, voi käydä turmioksemme. Ilma ei voi poistua, se on vangittu. Mutta mekin olemme vankina, emme pääse pois."

"Mutta kun vesi laskeutuu..."

"Laskeutuuko se? Siitä en minä tiedä mitään. Sitä varten pitäisi saada tietää, miten vesi on tänne tullut, ja kuka meistä sen tietää?"

"Mutta itsehän sanoit, että se on tulva."

"No niin, entä sitten? Tulva se on, se on varma. Mutta mistä tulva on tullut? Onko Divonne paisunut aina kaivoille saakka, vai onko se rankkasateen vaikutusta, vai onko puhjennut joku lähde, onko ollut maanjäristys? Pitäisi olla ulkona ennenkuin sen voisi sanoa, mutta pahaksi onneksi olemme sisällä."

"Kukaties koko kaupunki on mennyt?"

"Kukaties..."

Syntyi hetkeksi kauhistuksen äänettömyys. Veden pauhu oli lakannut, ainoastaan silloin tällöin kuului maan läpi kumeita jyrähdyksiä ja tuntui jysähdyksiä.

"Kaivos on varmaan jo täynnä, kun ei vettä tunge enää sisälle", sanoi maisteri.

"No mitä aiomme tehdä?" sanoi Bergounhoux, kun jonkun aikaa oli vallinnut hiljaisuus.

"Ei ole muuta kuin odotettava", sanoi maisteri.

"Mitä odotettava?"

"Odotettava, vai luuletko voivasi lamppukoukullasi hakata aukon neljän- tai viidenkymmenen metrin vahvuisen maakerroksen läpi."

"Mutta me kuolemme nälkään."

"Vielä suurempikin vaara meitä uhkaa."

"Maisteri, selitä, sinä pelotat meitä. Mikä suurempi vaara?"

"Nälkää voi kestää kauan. Minä olen lukenut, että työmiehet, jotka olivat joutuneet niinkuin mekin muutamaan kaivokseen suljetuiksi, olivat olleet kaksikymmentäneljä päivää syömättä."

"No, mikä sitten olisi meillä hätänä, kun kerran sanot, että vesi ei voi enää nousta?"

"Eikö päänne tunnu raskaalta ja eivätkö korvanne humise? Onko teidän helppo hengittää? Minun ei ole."

"Minulla kivistää päätä." -- "Minua ellostaa." -- "Minulla suonet lyövät ohimoilla." -- "Minulla on järki sekaisin."

"No niin, siinäpä se on se vaara", sanoi maisteri. "Kuinka kauan voimme elää tässä ilmassa? Sitä en tiedä. Jos minä olisin oppinut sen sijaan kuin olen tietämätön, niin voisin sen teille sanoa. Mutta minä en nyt sitä tiedä. Me olemme neljäkymmentä metriä maan alla, ja luultavasti on kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä metriä vettä päällämme, se on: ilma painaa meitä neljän tai viiden ilmakehän painolla. Kuinka kauan tällaisessa puristetussa ilmassa voi elää? Se kysymys pitäisi saada ratkaistuksi, ja ehkä onnettomuudessamme saammekin sen tietää."

Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä puserrettu ilma oli, ja ehkä juuri senvuoksi niin kauhistuinkin maisterin puheesta. Tovereihini näytti myöskin kovasti vaikuttavan maisterin sanat, hekään kun eivät tienneet enemmän kuin minäkään, heissä niinkuin minussakin tietämättömyys synnytti levottomuutta.

Maisteri vain ei epätoivoisen tilamme tähden menettänyt mielenmalttiaan, ja vaikka hän yksin oikein ymmärsi tilamme kauheuden, niin hän kuitenkin vain mietti keinoja pelastukseksemme.

"Nyt", sanoi hän, "meidän on laitettava niin, että pysymme täällä vyörymättä veteen. Minun mielestäni on parasta jystää pengermä", sanoi maisteri. "Meitä on seitsemän; kahdelle pengermälle sovimme kaikki, neljä toiselle, kolme toiselle."

"Millä jystämme?" -- "Meillähän ei ole tikkoja." -- "Lamppukoukuillamme pehmeitä ja veitsillämme kovempia kohtia."

Tyyneydellään ja päättäväisyydellään oli maisteri saanut vaikutusvoiman, joka kasvoi myötäänsä. Sehän on juuri rohkeuden kaunis ja suurellinen puoli, se valloittaa. Vaistomaisesti tunsimme, että hänen henkinen voimansa taisteli onnettomuutta vastaan, joka meidät oli tyhmistyttänyt, ja me odotimme pelastustamme tästä voimasta.

"Valitaan sellainen paikka, jota ei ole kovin vaikea murtaa", sanoi maisteri.

"Kuulkaa", sanoi setä Gaspard, "minulla on muuan ehdotus tehtävänä: jos kenelläkään on järki saapuvilla, niin juuri maisterilla. Kun me menetimme malttimme, niin hän sen säilytti. Hän on mies, ja hänellä on myös sydäntä. Hän on ollut tikkamies niinkuin mekin, ja hän tietää monessa suhteessa paljon enemmän kuin me. Minä ehdotan, että hän olkoon päällikkömme ja johtakoon työtä."

"Maisteriko!" keskeytti Carrory, joka oli tyhmä kuin pässi ja jolla ei ollut muuta ymmärrystä kuin se, minkä tarvitsi kärryjen työntämiseen. "Minkävuoksi minua ei päälliköksi? Jos päälliköksi pannaan kärrymies, niin minä olen kärrymies niinkuin hänkin."

"Ei tässä ole kysymys kärrymiehestä, pöllö, vaan miehestä. Ja meistä kaikista on maisterissa eniten miestä."

"Ettepä eilen sitä sanonut."

"Eilen olin yhtä tyhmä kuin sinä ja ivailin maisteria niinkuin muutkin, kun en halunnut tunnustaa, että hän tietää enemmän kuin me. Tänään pyydän häntä meitä käskemään. Hei, maisteri, mitä käsket minun tehdä? Minulla on lujat käsivarret, sen tiedät. Ja te muut?"

"Me tottelemme maisteria."

"Kuulkaa", sanoi maisteri. "Kun te tahdotte minua nyt päälliköksenne, niin mielelläni rupean. Mutta minä rupean sillä ehdolla, että teette käskyni mukaan. Me ehkä saamme viipyä täällä kauankin, useita päiviä, en tiedä mitä tapahtui. Me olemme kuin haaksirikkoiset lautalla, mutta vielä kauheammassa tilassa, sillä lautalla ainakin on ilmaa ja valoa, voi hengittää ja näkee. Tapahtukoon sitten mitä hyvänsä, niin teidän tulee, kun päällikkönne olen, totella minua."