Part 11

"En näe mitään." -- "Etkö näe mitään mustaa?" Minä katselin joka puolelle. Me olimme tulleet tasangolle, sillä katseeni katosi pimeään niin, ettei näkynyt mitään, ei puuta, ei taloa. Aavikko ympärillämme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohina näkymättömissä pensaissa.

"Ollapa minulla sinun silmäsi?" sanoi Vitalis. "Mutta minä näen niin huonosti. Katsohan tuonne." Hän ojensi kätensä. Kun minä en vastannut, sillä en uskaltanut sanoa, etten minä näe mitään, lähti hän astumaan.

Kuljettiin muutamia minuutteja ääneti, niin hän taas pysähtyi ja kysyi vielä, enkö nähnyt metsää. Minä en ollut niin varma isäntäni osaamisesta kuin äsken, ja minua alkoi pelottaa, jonka vuoksi ääneni vapisi vastatessani, etten näe mitään.

"Sinä pelkäät, ja sen vuoksi silmäsi vilisevät", sanoi Vitalis. -- "Minä vakuutan, ettei näy mitään metsää." -- "Eikö näy tietä?" -- "Ei näy mitään." -- "Me olemme eksyneet!"

Minulla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ei tietoa missä olimme eikä mihin oli mentävä.

"Astutaan vielä viiden minuutin aika. Jollemme sitten näe metsää, niin palaamme takaisin. Minä olen eksynyt tieltä."

Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, voimani alkoivat horjua. Vitalis veti minua kädestä.

"No mikä nyt?"-- "Minä en jaksa enää astua." -- "No luuletko, että minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin emme siitä enää ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!"

Minä seurasin häntä.

"Onko tässä tiessä syvät raiteet?" -- "Ei ole raiteita ollenkaan." -- "Meidän pitää palata takaisin."

Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua. Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen kiireesti, mutta palatessa oli kulkumme tuiki hidasta.

"Kun näet raiteet, niin sano minulle", sanoi Vitalis. "Oikean tien pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa."

Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa maassa. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani, kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä pieni punainen tähti.

"Tuolta näkyy tuli!" sanoin ojentaen kättäni.

Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuipotti niin suuresti, että se varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.

"Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta", sanoi hän. "Se on lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan tietämme!"

Me astuimme vielä muutamia minuutteja, ja sitten olin näkevinäni tien kulkevan poikki meidän tiestämme ja tien kulmassa mustan haamun, joka varmaan oli pensas. Minä irtausin Vitaliksen kädestä ja menin edeltäpäin tarkastelemaan tätä tietä. Siinä olikin syvät raiteet.

"Tuossa on pensas ja tässä on raiteet." -- "Annahan tänne kätesi, me olemme pelastetut, louhos on viiden minuutin matkan päässä tästä. Katsohan tarkoin. Sinun pitäisi nähdä metsikköä."

Minä olin näkevinäni jotakin mustaa haamua ja sanoin, että erotin puita. Toivo toi meille voimia, jalkani tuntuivat keveämmiltä, eikä maa tuntunut enää niin kovalta jaloissani. Kuitenkin Vitaliksen ilmoittamat viisi minuuttia tuntuivat minusta iankaikkisuudelta.

"Olemme astuneet tätä tietä jo enemmän kuin viisi minuuttia", sanoi Vitalis pysähtyen.

"Niin minustakin." -- "Missä ovat raiteet." -- "Ne menevät suoraan," -- "Louhoksen suun pitäisi olla vasemmalla, me olemme varmaan kulkeneet siitä ohi, mikä on varsin helppoa näin pimeässä. Meidän olisi raiteista pitänyt ymmärtää, että menemme liian kauas." -- "Minä vakuutan, että raiteet eivät ole kääntyneet vasemmalle." -- "No käännytään takaisin."

Me käännyimme vielä kerran takaisin.

"Näetkö metsikköä?" -- "Näen, tuolla vasemmalla." -- "Ja raiteet?" -- "Niitä ei ole." -- "Olenko minä sokea?" sanoi Vitalis pannen käden silmilleen. "Anna minulle kätesi ja astutaan suoraan metsikköä kohden."

"Tässä on muuri."

"Se on kivikasa."

"Ei ole kivikasa, muuri se on."

Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä, muurista, ja Vitalis harppoi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.

"Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut, ja minä tunnen muurisaven. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet."

Minä kumarruin maahan ja kuljin muurin sivua kahtaanne käsin tapaamatta raiteita. Siten kuljin toisaalle päin, mutta kaikkialla vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään merkkiä aukosta. "En minä näe muuta kuin lunta."

Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä, niin ettemme olleet löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kuljin Vitaliksen jäljessä.

"Louhos on suljettu muurilla", sanoi Vitalis. "Me emme pääse sinne mistään." -- "Mitäs sitten?" -- "En tiedä. Ei suinkaan muuta kuin kuolla tähän."

Minulta pääsi tuskan huudahdus.

"Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?" -- "Jaksatteko te?" -- "Sitten kun en enää jaksa, niin kaadun kuin vanha hevonen." -- "Minne lähdemme?"

"Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme hänen kuljettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut välttää tätä, mutta en voi antaa sinun kuolla kylmään. Astutaan, Remini, astutaan, poikaseni. Eteenpäin!"

Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta, joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kuljimme, olivat suljetut ja pimeät. Minusta tuntui, että jos ihmiset, jotka siellä nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meidän oli kylmä, niin he olisivat päästäneet meidät sisälle.

Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä, mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut. Kun häneltä jotakin kysyi, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.

Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kuljimme keskellä muurilla aidatuita taloja. Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin, että hän oli jo aivan uupunut.

"Minä koputan jollekin portille?"

"Ei, he eivät avaa. Nämä tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse tähän aikaan. Astutaan edelleen."

Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia askeleita kuljettuamme hän pysähtyi taas.

"Minun täytyy vähän levähtää", sanoi hän, "minä en enää jaksa."

Muutamassa paaluaidassa oli portti, ja sen luona kohosi yli aidan lantatunkio. Tuuli oli kuivannut päällimmäiset oljet ja ajanut niitä kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.

"Minä istahdan tuohon", sanoi Vitalis.

"Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme emmekä enää voi nousta."

Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hänen hampaansa kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.

"Tuo vielä olkia", sanoi hän minulle. "Tunkiosta meillä on suojaa tuulta vastaan."

Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin Vitaliksen viereen.

"Asetu aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää sinua vähän", sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman. Ja että hän antautui tähän vaaraan, se osotti, että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän ei ollut kertaakaan mennyt levolle niin, ettei olisi ollut aivan uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestääkseen enää kaikkien näiden ponnistusten jälkeen, niin iäkäskin kun hän jo oli.

Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanoa. Mutta kun minä olin koonnut oljet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se oli toinen kerta ja -- viimeinen!

Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi. Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitaliksen viereen, kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata, mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin, tuntui jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani. Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä oljenkorsilla, joita lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut ristinsielua: lähellä ja kaukana, kaikkialla kuolonhiljaisuus. Minua pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini. Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei minut Chavanoniin. Barberinin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita, joita hän tuli pesemästä purolta, mikä lorisi ruohikossa.

Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillä, ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen näin kylmällä ilmalla.

Sitten silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä menin tainnoksiin.

XVII.

Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa, jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.

Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.

"Missä Vitalis?" sanoin.

"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin lapsista.

"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"

Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni, niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko asia.

Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella, että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.

Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!

Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi, miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä, vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.

"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa Alexin vuoteeseen.

"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. -- "Capi!" -- "Niin, koira?" -- "En tiedä, se on kadonnut varmaan." -- "Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. -- "Näitkö sen, Benjamin?" -- "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä, allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin ulvontaa."

Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat katketakseen.

Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani. Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä, mutta minne? ... Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että lähdettävä oli... Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille. Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.

Ruuan haju kiihotti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.

"Voitko pahoin, poikaseni?" kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.

Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskutus vain lisäsi minun heikkouttani. Jos olisin rohjennut, niin olisin pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä. Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: "Minun on nälkä." Minkävuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.

Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja katseli minua kesken syöntiänsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen, ja asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan: "Ota, poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maittaa, niin saat toisenkin lautasellisen."

Jos minulle maittaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta hänen äännähdyksensä ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta ottaa lautasta. Niinkuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enää, vaan oikea nauru loisti hänen suupielistään ja huuliltaan.

"Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, "sinähän olet kelpo lusikkamies."

Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmatiksi, ja minä selitin, etten ollut eilen syönyt.

"Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?" -- "Ei hänkään." -- "No sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään."

Velli oli minua vahvistanut, ja minä nousin lähteäkseni.

"Mihin aiot mennä?" kysyi puutarhuri. -- "En tiedä." -- "Onko sinulla tuttavia Parisissa?" -- "Ei ole." -- "Mitä aiot tehdä?" -- "Soittaa harppua." -- "Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi, vanhempaisi luo." -- "Minulla ei ole enää vanhempia." -- "Eikö sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?"

"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä... Minä kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."

Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti harppuani hymyillen.

"Haluatteko, että soittaisin?"

Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.

"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.

Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.

Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän kauniisti, ilo silmistä loistaen.

Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi; tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä merkiksi, että tahtoi "vielä".

Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.

Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin hellää, joka liikuttaa mieltä.

Ensimäiset sävelet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin, liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen sanojani; sitten kun laulun sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isänsä syliin.

"Jo riittää!" sanoi hänen isänsä.

"Se on tyhmä!" sanoi Benjamin, hänen veljensä. "Ensin tanssii, sitten yhtäkkiä rupeaa itkemään."

"Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa", sanoi vanhin sisar, kumartuen suutelemaan sisartaan.

Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.

"Minne nyt?" kysyi puutarhuri. -- "Lähden taipaleelle." -- "Sinä olet mielistynyt soittaja-ammattiisi." -- "Eipä minulla muutakaan ole." -- "Eikö sinua pelota kulkea teitä?" -- "Mikäs auttaa, kun ei ole kotia." -- "Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?" -- "Toki hyvinkin. Mieluisampaahan olisi hyvä vuode ja lämmin tuli." -- "Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät, että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota. Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää nousta varhain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin ojaan. Illalla on vuoteesi valmis ja syötyäsi olet tyytyväinen ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen, löydät kodin luonamme."

Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.

Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena, osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.

Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes lampaannahkaisessa puvussa. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen kehottaen heitä katsomaan kuvaa ja osottaen samalla minua, silittäen minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän huvittavan ja liikuttavan mieltäni.

"Aivan totta", sanoi isä, "hän on Pyhän Johanneksen näköinen." Lise taputti käsiään nauraen.

"No niin", sanoi isänpä palaten esitykseensä, "mitä arvelet?"

Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin, Vitaliksen, kaikki nämä olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.

Minä en enää olisi yksin.

Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin isä; samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin ja joka myös piti minusta. Mutta samalla kuin puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen, tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta: elämä voi taas alkaa uudelleen.

Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämä pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni.

Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta, mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin taipuisa) ja laittaa niin, että he rakastavat minua, joka ei tuntunut vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyväluontoisia.

Minä kiireesti laskin harpun olaltani.

"Kas siinä vastaus", sanoi puutarhuri. "Pane harppusi tuohon naulaan, poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi matkailemaan."

Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä: isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin, kaksi tyttöä: Etiennette ja nuorin kaikista lapsista, Lise.

Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, hän oli menettänyt puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämä päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki, mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Kaikki häntä rakastivat, vanhempi sisarensa Etiennette häntä jumaloi.