Part 10

Mattia jatkoi kertomustaan: "Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toista kymmentä poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan. Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen. Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohooja- tai soutajamestarien luo, ja ne taas, jotka eivät olleet kyllin vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan kaduilla. Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma soittamaan. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla, ja hän arvioi päiväni puoleksitoista markaksi. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu tästä summasta illalla', sanoi hän minulle, 'niin monta kepinlyöntiä saat.' Puolitoista markkaa on kova summa, mutta kovempia vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli määrätty summa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan. Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. 'Millä tavoin se menettelee tuo tyhmä Mattia?' sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa, jotka hän joka ilta toikin. Menin kerran hänen kanssaan saadakseni nähdä, miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua. Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä vaikeasti puolitoista. Kun tuli joku herra ja nainen ja antoivat meille, niin nainen aina sanoi: 'Tuolle, joka on sievä, ei tuolle, joka on ruma.' Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enää toverini kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, mutta surullisempaa vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen ymmärrän... Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti toista keinoa. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu, niin monta perunaa otan pois velliosastasi', sanoi hän. 'Kun nahkasi on paksu lyönneille, niin koetetaanpa, onko vatsasi herkempi nälälle.' Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen; enhän voinut sanoa rahaa pyytäessäni: 'Jollette anna minulle rahaa, niin en saa yhtään perunaa tänä iltana.' Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä tällaisista syistä."

"Millaisista syistä he antavat?"

"Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan senvuoksi, että siitä olisi huvia antajalle itselleen eikä muille. Sievälle pojalle annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin portin suojassa. Minä tunnen kaikki nämä metkut. Minulla on ollut aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?"

"Hyvin kylmä."

"No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa, niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. -- Niin. Tätä ruokajärjestystä kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään en ollut lihonut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni sanottavan: 'Tuo poika kuolee nälkään.' Silloin kärsimykset tekivät mitä ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja, niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista aikaa; minua ei enää pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona syömässä velliä, ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen, vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin voinut syödä, niin hän keksi tällaisen kattilan. Joka aamu ennenkuin hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset, lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada mitään. Siitä saakka kuin minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihottaa nälkää. Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en voi itse nähdä muotoani."

Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin, että sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. "Ette te näytä kovinkaan kalpealta", vastasin senvuoksi.

"Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi, että minä olen sairas, ja minä haluaisin olla hyvin sairas."

Minä katsoin häntä ihmeissäni.

"Te ette ymmärrä", sanoi hän hymyillen. "Mutta asia on hyvin yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä olisi kaikki, minun ei olisi enää nälkä eikä minua enää lyötäisi. Ja ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin äidin, maanmiehiäni, ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä voisin estää Christina sisarestani tulemasta onnetonta. Mutta jos minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja siihen minä olisin varsin tyytyväinen."

Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan, ja usein teitä kulkiessani, kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani, kun kuulin Mattian puhuvan tällä tavoin.

"Jospa tietäisitte", sanoi hän, "miten hyvä on olla sairashuoneella. Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä niin lempeitä, sanovat hellästi: 'Tee niin, lapseni.' Ja kun puhutaan lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä, ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi. Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän, kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni: Minä sairastun, ja Garofoli lähettää minut sairashuoneeseen. Niin, kipeä tosin olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että siitä olisi haittaa Garofolille. Senvuoksi hän minua vielä pitää luonaan. Onnettomilla on henki ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei ole luopunut tavastaan kurittaa minua niinkuin muitakin. Viikko sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan. Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan päätin, että se on arveluttavaa. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu samanlaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen päivän perästä hän päättää lähettää minut sairashuoneeseen, sillä tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?"

Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut enää syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan, miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. "Luulen että olette niin sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen."

"No niin!" Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän luo, jota alkoi pyyhkiä. "Nyt on tarpeeksi puhuttu", sanoi hän, "Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enää kolauksia. Siitä olisi vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat, että kaikkeen tottuu."

Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty, kun eivät enää olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.

"Onko kaikkialla tällaista?" kysyin. -- "Missä kaikkialla?" -- "Niiden luona, joilla on vuokralla lapsia." -- "En tiedä, sillä en koskaan ole muualla käynyt. Mutta koettakaa te päästä muualle." -- "Minne?" -- "Sama se. Parempi teidän on kuitenkin missä hyvänsä kuin täällä."

Missä hyvänsä, se oli kovin epämääräistä. Ja kaikessa tapauksessa, miten voisin saada Vitaliksen muuttamaan mieltään?

Kun minä tätä mietiskelin ja tietysti löytämättä mitään keinoa, aukesi ovi ja muuan poika astui sisään. Hänellä oli viulu kädessä ja toisessa kainalossa puupölkky. Kun tämä puu oli samanlaisia kuin nekin, joita olin nähnyt pantavan takkaan, niin arvasin mistä Garofoli saa puuvaransa ja paljoko hän niistä maksaa.

"Anna minulle se puusi", sanoi Mattia käyden tulijaa vastaan. Mutta poika pisti puun selkänsä taakse:

"Enpä annakaan!" -- "Anna vain, että keitto tulee parempaa." -- "En anna, sillä minulla ei ole kuin markka kahdeksankymmentä penniä, puuttuu kaksikymmentä penniä." -- "Garofoli ei kokoa puita. Sinä saat selkänahallasi maksaa sen kaksikymmentä penniä. Kukin vuorostaan."

Mattia sanoi tämän sillä äänellä, kuin olisi ollut mielissään rangaistuksesta, joka hänen toverillaan oli odotettavana. Minä olin hyvin hämilläni nähdessäni tässä lempeässä olennossa sellaista kovuutta. Myöhemmin sitten huomasin, miten ihmisestä tulee pahasisuinen eläessään pahasisuisten kanssa.

Garofolin kaikki oppilaat nyt palasivat. Niitä vähitellen tuli yksitoista. Jokainen sisään tultuaan ripusti soittokapineensa naulaan vuoteensa päälle, mikä viulun, mikä harpun, mikä huilun, mikä minkin. Ne, jotka eivät olleet soittajia, vaan ainoastaan eläinten näyttelijöitä, panivat häkkiin apinansa tai valkohiirensä.

Portaissa kuului sitten raskaat askeleet, minä arvasin, että siellä tuli Garofoli. Ja minä näin astuvan sisään pienen, punottavan miehen, joka kulki horjuen. Hänellä ei ollut lainkaan italialaista pukua, vaan hän oli harmajassa takissa. Ensimäisen silmäyksensä loi hän minuun, ja minua ihan värisytti.

"Mikä se tämä poika on?"

Mattia vastasi hänelle hyvin vilkkaasti ja kohteliaasti ja selitti, mitä Vitalis oli sanonut.

"Vai niin, vai on Vitalis Parisissa. Mitä hänellä on minulle asiaa?" -- "En tiedä", vastasi Mattia. -- "Minä en sinulle puhu", sanoi hän, "minä puhun pojalle." -- "Isäntäni tulee pian", sanoin hänelle, uskaltamatta vastata suoraan. "Hän teille itse selittää asiansa." -- "Siinä on poika, joka ei tuhlaa sanoja. Sinä et ole italialainen?" -- "En, minä olen ranskalainen."

Kaksi poikaa oli lähestynyt Garofolia heti kun tämä oli astunut sisään, ja kumpikin pysyi hänen lähellään odottaen, milloin hän lakkaa puhumasta. Mitähän he tahtoivat? Sain pian vastauksen tähän kysymykseen, jota niin uteliaana mietiskelin. Toinen otti hänen hattunsa ja asetti sen sitten muutamalle vuoteelle, toinen toi heti tuolin. Tämän yksinkertaisen toimen he suorittivat niin juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin kaksi kuoripoikaa papin ympärillä. Siitä näin miten Garofolia pelättiin, sillä rakkaudesta he eivät näin toimineet.

Kun Garofoli oli istunut, niin muuan poika toi hänelle piipun, johon oli valmiiksi pantu tupakkaa, ja eräs toinen poika taas tarjosi tulta.

"Se haisee rikiltä, eläin!" tiuskaisi hän pojalle ja viskasi hänen tulitikkunsa takkaan.

Syyllinen sytytti kiireellä toisen tikun ja antoi sen palaa hyvän aikaa, ennenkuin tarjosi tulta isännälleen. Mutta isäntä ei huolinut. "Ei sinulta, tyhmyri!" sanoi hän töykäten hänet syrjään, ja kääntyen muutaman toisen puoleen sanoi hän suosiollisesti hymyillen: "Riccardo, anna minulle tulta, ystäväni."

Ja ystävä totteli joutuisasti.

"No nyt, pienet enkelini, rupeamme tekemään tiliä", sanoi Garofoli, kun hänen piippunsa oli syttynyt. "Mattia, tänne kirja."

Mutta siihen kuin hän oli saanut käsketyksi, oli Mattialla jo kirja hänelle tarjottavana. Se oli pieni sarekkeinen kirja. Garofoli viittasi poikaa, joka hänelle oli ensiksi tulta antanut. "Sinä olet velkaa eilisestä viisi penniä. Sinä lupasit tuoda sen minulle tänään, kuinka paljon sinulla siis on?"

Poika epäröi kauan aikaa, ennenkuin vastasi, ja oli tulipunainen. "Minulta puuttuu viisi penniä."

"Vai niin. Sinulta puuttuu viisi penniä, ja sen sinä sanot niin tyynesti." -- "Minulta puuttuu tämänkin päivän määrästä viisi penniä." -- "Siis kymmenen penniä. Enpä moista ole kuullut." -- "Mutta se ei ole minun syyni." -- "Ei lörpötyksiä, sinä tiedät lain: riisu takkisi, kaksi lyöntiä eilisestä ja kaksi tämänpäiväisestä, ja rohkeutesi palkaksi saat olla perunoitta tänään. Riccardo, pieni ystäväni, sinä olet hyvin ansainnut tämän huvituksen. Tuo ruoska."

Riccardo oli se poika, joka oli tuonut viimeksi tulta. Hän otti seinältä lyhytvartisen ruoskan, jossa oli kaksi solmukasta nahkakieltä. Tällä aikaa se poika, jolta puuttui kymmenen penniä, riisui takkinsa ja solahutti paidan vyötäisilleen.

"Odotahan vähän", sanoi Garofoli ilkeästi hymyillen. "Ehkäpä on muitakin. On aina hauska, kun on tovereita, eikä Riccardolla ole niin paljon vaivaa alkaa aina uudestaan."

Pojat seisoivat liikkumatta isäntänsä ääressä, ja kun tämä laski julmaa leikkiään, niin he kaikki nauroivat pakotetusti.

"Minä olen varma siitä, että se on nauranut enin, jolta enin puuttuukin", sanoi Garofoli. "Kuka kovimmin nauroi?"

Kaikki osottivat sitä, joka oli tullut ensin ja tuonut puun tullessaan.

"Vai niin, vai sinä. No kuinka paljon sinulta puuttuu?" kysyi Garofoli. -- "Se ei ole minun syyni." -- "Se, joka vielä sanoo, että se ei ole hänen syynsä, saa ruoskan lyönnin lisää. Kuinka paljon sinulta puuttuu?" -- "Minä olen tuonut tämän." -- "No onhan se jotakin, mutta meneppäs leipuriin ja pyydä puullasi vaihtaa leipää, niin annetaankohan sinulle? Paljonko sinulta puuttuu rahaa. Puhu!" -- "Minä olen saanut markka kahdeksankymmentä penniä." -- "Sinulta siis puuttuu kaksikymmentä penniä. Kaksikymmentä penniä, kurja, ja kehtaat tullakin silmieni eteen. Sinä Riccardo veitikka saat kovasti huvitella nyt. Riisu sinä takkisi!" -- "Mutta entäs tämä puu?" -- "Sen saat ruuaksesi."

Tälle tyhmälle sukkeluudelle nauroivat toiset, joita ei oltu tuomittu. Kyselyä sitten jatkettiin, ja näiden kahden tuomitun lisäksi tuli vielä kolme, joilla ei ollut täyttä määrää.

"Näitä siis on viisi veitikkaa, jotka minulta varastelevat", huusi Garofoli valittavasti. "Sellaista se on, kun on liian jalomielinen. Miten luulette minun voivan maksaa hyvän lihan ja perunat, jos te ette tee työtä? Takit pois!"

Riccardo seisoi ruoska kädessä, ja viisi tuomittua oli rivissä hänen vierellään.

"Sinä tiedät, Riccardo, että minä en sinua katso, kun tämä rankaiseminen tekee minulle pahaa, mutta minä kuulen lyönneistä, miten suoritat tehtäväsi. Toimeen, pieni ystäväni, pane parastasi, sinä ansaitset sillä leipäsi."

Ja Garofoli kääntyi istumaan takkatuleen päin, aivan kuin hän ei olisi voinut katsella tätä toimitusta. Minä loukostani katselin suuttumuksen ja pelon vallassa. Tämä mies oli oleva isäntäni. Ja jos minä en hänelle tuo sitä määrää, jonka hän näkee hyväksi taksoittaa, niin minun pitää paljastaa selkäni Riccardolle. Nyt ymmärsin, minkävuoksi Mattia voi puhua niin tyynesti kuolemasta ja toivoa sitä.

Kun ruoska paukahti ensi kerran iholle, niin minulla tulvahti vedet silmiin. Kun luulin, että minut oli unhotettu sinne, ettei minua muistettu ollenkaan täällä olevankaan, niin en hillinnytkään itseäni, mutta minä olin siinä erehtynyt. Garofoli katselikin minua salaa, josta pian sain todistuksen.

"Kas siinä on poika, jolla on hyvä sydän", sanoi hän viitaten minua sormellaan. "Hän ei ole sellainen kuin te, veitikat, jotka nauratte toverinne onnettomuudelle ja minun surulleni. Kunpa hän olisi teidän toverinne, niin hän olisi teille hyväksi esimerkiksi."

Koko ruumiini vapisi. Heidän toverinsa!

Toisella lyönnillä rangaistava päästi haikean valituksen, ja kolmannella sydäntäsärkevän huudon. Garofoli kohotti kätensä, ja Riccardo pysäytti ruoskansa. Minä luulin, että hän armahtaa, mutta ei tullut kysymystäkään armosta.

"Sinä tiedät, miten pahaa minulle huudot tekevät", sanoi Garofoli uhrilleen. "Jos ruoska viiltää ihoasi, niin huutosi viiltävät minun sydäntäni. Minä senvuoksi sanon sinulle, että jokaisesta huudosta saat ruoskanlyönnin lisää. Älä siis pahoita mieltäni. Jos sinulla on vähänkään sydäntä, vähänkään kiitollisuutta minua kohtaan, niin pidä suusi kiinni. Jatka, Riccardo!"

Riccardo kohotti kätensä, ja ruoska paukahteli onnettoman selkään.

"Äiti! Äiti!" huusi tuo onneton.

Onneksi en nähnyt enempää, sillä ovi aukeni ja Vitalis astui sisään. Yhdellä silmäyksellä hän näki mitä merkitsivät huudot, joita hän portaita noustessaan oli kuullut. Hän syöksyi Riccardon luo ja tempasi hänen kädestään ruoskan. Ja sitten hän kääntyi Garofoliin.

Tämä kaikki tapahtui niin pian, että Garofoli oli vähän aikaa hämillään, mutta pian hän siitä selvisi ja hymyillen sanoi:

"Eikö olekin kauheata? Tuolla pojalla ei ole sydäntä."

"Se on häpeällistä!" huusi Vitalis.

"Sitäpä minä juuri sanon", keskeytti Garofoli.

"Älkää teeskennelkö", sanoi minun isäntäni. "Te ymmärrätte hyvin, että minä en puhu tästä pojasta, vaan teistä. Se on häpeällistä, kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi puolustautua."

"Mitä te, vanha hupsu, sekaannutte tähän?" sanoi Garofoli muuttaen ääntään.

"Minä ilmoitan poliisille."

"Poliisille", huudahti Garofoli nousten. "Te uhkaatte minua poliisilla, te?"

"Niin, minä", vastasi Vitalis säikähtämättä Garofolin raivoa.

"Kuulkaahan, Vitalis", sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua ivallisesti. "Älkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi puhumaan poliisille, sillä asianne ei koske poliisia, niitä on muita ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on pakotettu peittämään häpeänsä?"

Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka nämä omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua kädestä.

"Seuraa minua." Ja hän vei minut ovelle. "No, ukkoseni", sanoi Garofoli vihatta ja nauraen. "Teillähän oli minulle asiaa?"

"Minulla ei ole enää mitään sanottavaa teille." Ja sanaa sanomatta, silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä. Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä! Minä siis pääsin Garofolista. Jos olisin uskaltanut, olisin syleillyt Vitalista.

XVI.

Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä. Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä, että hän oli pulassa.

"On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä", sanoi hän aivan kuin itsekseen puhellen, "mutta tässä me nyt olemme Pariisin kadulla eikä ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinun nälkä?"

"Minä en ole syönyt mitään sitten kuin te annoitte minulle pienen palan leipää tänä aamuna."

"No niin, poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta. Kunpa meillä olisi edes missä nukkua."

"Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?"

"Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut."

"Te olette hyvä."

"Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut. Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?"

Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut, oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.

"Minne me menemme?"

"Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin olen nukkunut. Oletko väsynyt?"

"Minä sain levätä siellä Garofolin luona."

"Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta ei auta. Eteenpäin, lapseni!"

Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle. Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.

Me siis taas olimme Parisin kaduilla kulkemassa. Yö oli pimeä, ja kaasuliekit, jotka lepattivat tuulessa, valaisivat huonosti tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis piteli minua kädestä, ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin se pysähtyi rikkakasalle katselemaan, eikö löytyisi luuta tai leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina jälkeemme.

Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli vastaamme, näyttivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut? Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.

Vitalis asteli kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen, hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui, että hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan puistattavan.

Tavallisesti en uskaltanut paljoa kysellä, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Minulla oli sitäpaitsi aivan kuin tarve sanoa hänelle, että rakastin häntä tai ainakin että tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen. "Te olette sairas!" sanoin hänelle, kun muutaman kerran taas pysähdyimme.

"Sitä pelkään. Kaikissa tapauksissa olen väsynyt. Viime päivien taipaleet ovat minun ikäiselleni olleet liian pitkät, ja tällainen öinen kylmyys on vanhalle verelleni liian kova. Minun olisi pitänyt päästä hyvään vuoteeseen, hyvän illallisen ääreen suojaisessa kamarissa hyvän tulen ääressä. Mutta kaikkea tätä voi ainoastaan uneksia. Eteenpäin, lapset!"

Eteenpäin! Me olimme tulleet jo pois kaupungista ja kuljimme milloin aitojen kuvetta, milloin aavaa kenttää. Ei tullut enää ihmisiä vastaan, ei ollut enää poliisikonstaapeleita, ei lyhtyjä eikä kaasuliekkejä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi tuli tuikkavan jostakin ikkunasta ja tummalla taivaalla joitakin tähtiä. Tuuli puhalteli kovemmin ja kylmemmin. Se kaikeksi onneksi puhalteli selän takaa, mutta kun takissani hihanreiät olivat ratkenneet, niin tuuli tunkeutui niistä ja puhalteli pitkin käsivarsia.

Vaikka oli pimeä ja teitä risteili myötään, astui Vitalis kuitenkin varmasti niinkuin mies, joka tietää minne mennä ja tuntee tiet. Minä seurasin häntä pelkäämättä lainkaan, että voimme eksyä; siitä vain olin huolissani, että milloin vihdoinkin tuo louhos tulee. Mutta sitten Vitalis pysähtyi äkkiä. "Näetkös metsää?" kysyi hän minulta.