Part 2

KALASAUNALLA.

Hän vihdoin virkahti: "Ystäväin! Sa voinetko anteeks antaa, kun saata en koskaan kihlojas ma kirkkotiellä kantaa?

Näät minussa vaiva on sellainen tään alla sydänpolon, se että mun hiiltää hiljakseen, pois ottaa elon ja olon.

Minä rakastan raukkaa uhrikuusta, mi seisoo kukkulalla, joll' on niin onneton haltia, sydän hallainen haltialla.

Ei häntä ymmärrä yksikään, minä vain hänet ymmärtäisin, ja jos minusta huolis hän hiukankaan hänen luokseen ma ijäksi jäisin.

Hän sais minut täysin, tällaisna kuin Jumala on minut luonut; lie monta hän saanut saalista, ei mointa kukaan tuonut.

Hänen kanssaan kuulla tahtoisin ma Turjan tuulet hyiset, hänen kanssaan tuntea sydämen syyt ja synnin käärmehyiset.

Hänen kanssaan vaihtaa tahtoisin ma valtimot kahden luonteen: joka liikkeen, piirteen, pienimmän verenpisaran, eleen ja juonteen.

Ja sydämensä kun synkkä näin mun syöksisi sydämeeni, ja kun syyllinen oisin, mut syytön hän — minä kuolisin autuuteen!"

Näin neitsyt haasteli harvakseen; ma hiljaa häntä kuulin, tuon kaiken vaikka ma kaihoiksi vain neien nuoren luulin.

Yö uurtui. Huurtui helluntain. Tuli kierteli kiukahassa. Sen liekkeihin kauan me katsoimme kuin usein ennen lassa.

Hänen huulensa ruusuina ruskotti, hänen poskensa pyöreät hohti kuin kupari, koska hän kurkotti ne kiukahan lieskaa kohti.

Koin katsoa häntä ma silmihin, ne niinkuin pilvyet piintyi; sill' aikaa liekit punaiset jo sinisiksi siintyi.

Hänet vetää tahdoin ma polvellein, hän kädellään mun kiersi, mut muuten hän roihut rakkauteen kuin kaskenviertäjä viersi.

Kuin rannan ruoko ma vavahtelin meren saartuen myrskyn uhkaan, hän istui tyynnä kuin rannan paas; pian tuijotimme me tuhkaan.

MAAMIEHEN RAKKAUS.

Lisäsin puita ma kiukahasen, liekki leimahti, häilyi, minä näin hänen silmäripsissään miten kyynel kirkas päilyi.

Tartuin ma kätehen taivas-immen, lausuin ma laatuisasti: "Suotta sa kuollen karkaat multa, lemmin ma kuoloon asti.

Koskaan toista en toivonut heilaa maailman markkinoilla. Kuinka sen saattaisin sitten tehdä tään kylän tanhuoilla.

Lempinet korven haltiaa, lie uhrikuusi sulla, jolle sa kaikkesi antaa aiot — entäpä ois myös mulla?

Entäpä sois minun korvissain myös outo, mut lämmin soitto, ei niinkuin henkäys hallan ja hyyn, vaan kuin kesäpäivän koitto.

Sinä olet unteni uhrikuusi, sulle mä kaikkeni annan, aatteeni, tunteeni, tarmoni, työni, matkani maailmanrannan.

Mullakin on veri vetävä näät, on muuttuvat mielet ja mietteet: kuin kalliot harmaa-harteiset, taas toiste kuin liejut ja lietteet.

Mut jos sinä antaut armaaksein, niin onnen myyrä mä olen; muuten mä poikana, miehenä murheen mieron polkuja polen.

Tunne et rintani rauhattomuutta, mi paikasta paikkaan mun siirtää; samalla sallimus synkät kirjat kiertäjän poveen piirtää.

Kuitenkin tahtoisin tänne mä jäädä, kussa on kotini orsi, lempiä, leimuta, kylvää, niittää — kaatua niinkuin korsi.

Taikka mä tahtoisin metsään mennä, kauas sinisaloon, katsoa kanssasi illat pitkät painuvan päivän paloon.

Karhuna kantoja kaateleisin, myyränä tonkisin maata, tahtoisin, mahtaisin korvet kylmät raivioiksi raata.

Kohtapa kultaiset, täydet tähkät maamiehen kuntoa kiittäis, maamies Luojansa kiitokseksi kätensä yhtehen liittäis.

Istuisi iltana lauantain hän pirttinsä portahilla, käärisi kätensä kullan kaulaan, leikkis sen suortuvilla.

Järven rannalta sininen sauhu nousisi niinkuin köysi, pellon miestä miellyttäin, mi onnelansa löysi.

Ja vaikk' yli kulkisi kynnyksenkin vanhuus ja hasten harmaus, ois kynttilät joulupuissamme, sois laulu ja lasten armaus.

Liverteleisi ympärillä niinkuin linnunpesät, muistuisi mennehet riemut ja murheet, toiset touot ja kesät.

Kaikki kuin kaunis tähtihuntu tai kirjokaari kiiltäis, siksi kuin rauhaan tuonen rannan venhomme tumma viiltäis."

Noin minä haastelin hartahasti; ripsensä pitkät rippui päällä silmien sinisen päilyn, mi kyynelhelmiä tippui.

Hänen vihdoin murtui huulensa kuin tuskan huutoon, kuin parkuun, kuin kauhuun, ettei kauneimpansa häipyisi häneltä karkuun.

Hän itki: "En lie ihminen! Minä tahdon muuttua muuksi, meren linnuksi, tähdeksi taivaalle tai korven korkean puuksi.

Suris silloin en, en iloitseis, mun katoais mielen kaipuu kuin helinä kantelon kaukaisen tai hopeapilvi mi haipuu."

Hänen päänsä painui rinnallein, hän unelmiinsa untui. Ma häntä hiljaa kosketin: kuin kuollehelta hän tuntui.

ARMAS AAMU.

Hän heräsi ruskohon huomenen, mi huljui metsän takaa, hän hymyi: "Ah, voi sitä neitoa, joka poian povella makaa!"

Ma naljailin: "Nousee aurinko aina samalta sijaltansa, vaan se on harvoin, kuin poiat nousee omalta vuoteeltansa."

Hän vastasi: "En minä vielä itke, mut itken ma sitten vasta, kun toisella jalalla rukkia poljen ja toisella liekutan lasta."

Minä tuohon: "Paistoipa Annin aittaan aurinko ynnä kuukin, Anni se huokaili, istui ja itki ja itkeä tais joku muukin."

Näin jaloa jatkui laulantaa; hän oli kuin paimentytti, kuin tukkimiehen morsian, mi kaikki sydämet sytti.

Hän oli kuin luonto laulava, kuin notkon tuores tuoksu; minä olin kuin nousu auringon tai vierivän virran juoksu.

Mut häntä kun koetin suudella, kuin talven tähti jäinen hän minuun katsoi, ja jällehen olin yhtä yksinäinen...

Suo suurtui sielunsilmissäin kuin matka maailmanrannan, elo touoton, olo toiveeton, tie kulkurin karskin kannan.

Ei ketään lempiä, leimuta vain, polun piirrellä pilkkoja kelle? Pään päällä vain taivahan päivä ja kuu, työn heelmänä hiki ja helle.

Tarttua taasen matkasauvaan, kulkea kylmiin kyliin, yöpyä pirtteihin pimeneviin tai salon ja pakkasen syliin.

Oudon liesillä lämmitellä synkkää sydän parkaa, sielun tuskalla tuuditella onnen aatosta arkaa...

Ma värisin. Välkähti aurinko, ei väistynyt harso hallan; sen puhki päivä vain puunteli, kuin turha työ valon vallan.

Niin lie myös singonnut silmistäin nyt lempeni liekki liika, kun neitonen purskahti nauramaan kuin naavapuun sinipiika.

"Jos tietäisit, kuinka näkös typerä on, nenäs nykerö, kaulas koukku", hän nauroi, "siinä et seisoisi nyt silmäini eessä kuin loukku!

Vaan kävisit verkolla käestämään; sill' aikaa kylyn ma laitan, ja sinulle tuorehet vastakset ma saunan takaa taitan."

Tuoss' olihan järkeä. Tutkin ma siis talon verkkovarat, löysin sen, johon kilvan kiitäis hauvit ja ahvenet arat.

Katsoimme tarkkaan kaapin: löytyi leipää, suolaa sieltä, myös pussi kahvia, sokerinpala, mi kummankin miellytti mieltä.

Otin verkon ja astuin venheelle; sain monta kaunista kalaa. Utu-uutimet haihtui. Aurinko niin lämmitti sydänalaa.

Mut ain yhä aamu se armastui, kun saavuin ma saunan eteen: suki neitonen paadella suortuviaan näköpäätänsä peilaten veteen.

Soi hopean-hienoina korvissain kuin immikön hiusten kielet, minä kuulin itkevän koivupuun ja mietin purren mielet.

Ja oli kuin kaikkeus ollut ois vain kannelsoittoa, unta, kuin kuunnellut koko luonto ois ja valkeuden valtakunta.

Mut itse hän, valon valtiatar, oli Luojansa ihanin laulu, hän, Marjatta, morsian taivaan ja maan, tai taiturin ylimmän taulu.

Hänen katsantons' oli kaunis niin kuin rannan raitis kukka, käsivartensa vaahden-valkeat ja kultainen oli tukka.

Hän huusi jo kaukaa: "Kiirehdä! Sua vartoo löyly lämmin. Ja jos joutua tahdot kahville, melo vieläkin vikkelämmin!"

Suka silloin sulkahti impyen ja vaipui rannan vesiin, toki sukelletuksi sen sieltä sain, sen aalloista ojensin esiin.

Hän seisoi ja hymyili rannalla: "Liet Sindbad kalastaja, mut kaikkia päärlyjä kalasta et, ma vannon, siin' olet vaja!"

Ruiskukkina silmänsä siintelivät, helohelminä hampaansa paistoi. Miten sauna tuoksui tuoreelta ja kahvi, ah, miten se maistoi!

Lien ollut sen aamun ma autuas, niin uskon ja uneksin yhä; se muisto mulle on ikuinen, sen muiston murhe pyhä.

JUHANNUSKOKKO.

Oli juhla-yö, oli juhannus-yö, oli valkeuden kirkkain valta, kokot korkeat leimusi taivaalle joka niemeltä, kukkulalta.

Vene meill' oli vanha ja tervainen, monen laskenut kosken laineen; tuo pelastaa, niin päättelimme, tään kylän kokkomaineen.

Tuon täytimme tyhjin tynnyrein, liki purjepuutapa teimme me tornin, jonne me tervaskannot ja kuivat katajat veimme.

Vähän ruutia, lamppuöljyä ja hiukan bengaalitulta, niin valmis ol' laivamme laineille jo telalta tervatulta.

Hinasimme hirviön salmen suuhun, saatoimme saaren nokkaan; kun päivä laski, yötuuli nous, tulen teimme keulaan ja kokkaan.

Virin vienon kanssa se liukui pois, se monitoorilta näytti, mi uhkasi tykkitornineen, min surma ja salamat täytti.

Mut koska se poistui poikemmaks, tulisulkina siipensä siukoi, se kyventä kylvi, ja järvelläi pian perhoset palavat piukoi.

Oli aurinko vaipunut vaaran taa, vain hohteli pilven päärme; valo-uhrimme kohosi korkeuteen kuin tuska, kuin tulinen käärme.

Kylät kaikki kaaloi katsomaan, mut vasta ne huudon päästi, kun liekkiin leimahti torni tuo, min viimeiseks tuli säästi.

Nyt hirnui se kuin merihirviö, tulikaupungin virtain kauhu, lohikäärme syntien louhimon tai helvetin henkein pauhu.

Nyt roihusi, räiskyi se irrallaan kuin ihmis-intohimo, taas korskuen karkasi korkeuteen kuin kuoleman kimmel-kimo.

Sen loiste kaamea loimotti veen pimeän pintaa vasten kuin säkenet säihkyvät uhman ja yön lyö laaksoista maailmanlasten.

Se valkaisi kahdelta puoleltaan veen kapean niemet ja kaltaat, ui ulomma, päivyen laskuun päin, mihin viittasi pilvien paltaat.

Päin äärettömyyttä pohjan yön, päin rannatonta aavaa, se painuvan näytti kuin parantamaan oman onnettomuutensa haavaa.

Tulijoutsenna tuskan rajattoman päin rajattomuutta se jolui, kuin tahtoen taa ajan, paikankin, suur-ulapan suulle solui.

Säen sähähti ruutihin, öljyhyn, värit välkkyvät yöhön linkoi, tuli tuprahti uudella voimallaan, uus ailut aalloille sinkoi.

KANGASTUS.

Kävi kansan karkelot niemellä, soi viulu ja vetopeli; kera ihmisten kesä, päivä ja yö, maa, taivaskin tanhueli.

Me seisoimme saaren rannalla, me katsoimme, hän ja minä, tulikuikkamme kulkua päihtyvin päin ja sydämet sykkivinä.

"Sinä ehkä tahtoisit ennemmin", ma hiljaa haastoin hälle, "kisakentälle nuorison karkelevan kuin jäädä törmälle tälle?"

"Ei, tänne jään minä mieluummin", hän helisi niinkuin heinä; pian kuplat yölliset, kultaiset nous sielustaan säveleinä.

Hän äänin haikein haaveili: "Noin tahtoisin elää ja kuolla, noin liukua, singota siivillein kuin liekkilintumme tuolla.

Se mennä tahtovi merten taa, pian varmaan se aaltoon vaipuu; mut ijäisempi kuin ihminen on ihmisen kaunein kaipuu.

Hän sulaa tahtoo suurempaan, siks etsii maan ja taivaan, mut kun hän kyllin laaja on, ei löydy lohtua vaivaan.

Hän tahtoisi painaa parmailleen koko ijäisyyden ja ajan, mut ihmispienuuden tuntee hän, tuon rakkauden rajoittajan.

Hänen kaihonsa kirkkaana kimmeltää kuin pään päällä pohjantähti. Hän miettii: Ei sitä ulappa vie, ken uljaana aalloille lähti!

Ja vaikka veiskin, on sorjempaa näin suistua suurihin sotiin kuin kainalosauvoin kompuroida ja sokkona sortua kotiin.

Hän on mielen mies, hän on miekan mies, hän on jäätävä, kirkas järki, hän hurmata voi, hän surmata voi kuin sähkö, kuin säilän kärki.

Hän mielensä puolesta miekkailee, hän puhtauttansa puoltaa, suru hällä on sielunsa siveydestä, siks hulluuttaankin hän huoltaa.

Hän kaikkien puolesta kamppailee, joill' on sama rakkausrata; näin tehtävälleen kuolossai hän tekee kunniata.

Yö lämpene ei hänen lähdöstään, meno maailman muutu ei siitä, mut itselleen hän on ihana näin, selät soukat kun hälle ei riitä.

Hän väylät väljemmät tarvitsee, kun on hän hehkuva henki, yli nousee hän yön ja ihmistyön, yli ilkeyden, tuhmuudenki.

Siks sielunsa suurna suitsuaa kuin pyrkimystensä pyhyys, siks sydämen-yössään sylkyttää elon päivien pää ja lyhyys.

Moni vierinyt on hänen vierellään, moni hukkunut kuin hän hukkuu, joku päässyt päivännousuhun, muut aaltojen alla nukkuu.

Mut jos ne astuisi aalloistaan, niin nähtäisiin ritarkunta Pyhän Hengen, jot' ilman ihmislaps ei tuntisi onnen unta.

Ei onnea orjantappurain, ajatuksien aateluutta, sanan ylhyyttä ei, teon jylhyyttä ei, Pyhän Hengen uskoa uutta.

Mut näetkö? Nytpä ne nousevat! Siks seestyy salmi ja saari, meri, metsä ja maa siks varjoton on ja valkea vahvuuden kaari.

Pyhän Hengen on helkavalkeat, sen sankarien on savut, kuin heille kukkivat kuusen kerkät ja huojuvat hongan havut."

Hän lausui näin, hän lauloi noin. Sanat suuhunsa mistä saikaan? Vene vitkaan upposi unhoon yön, suven pohjoisen sulotaikaan.

TERVAHAUDALLA.

Toki muistan toisenkin kokko-yön, mut murheisemman tätä: sen kantapäillä kaarteli vain hävitys ja hätä.

Veen väljän vierelle laitettu oli tervahauta laaja, min ympäri hyttyset hyrisivät ja karkeli kansa taaja.

Oli kuoppa kaivettu törmälle kuin hiisien hirmupata, ja tervashalkoja haaskattu sen kanneksi syltä sata.

Mut ettei liekkinä lieskahtais yli-ilmoihin kallis neste, oli saatu sammalin, turpehin tulen voimalle tukeva este.

Halot hautua saivat, roihuta ei; niin virta tumma vieri alas kouruhun, kourusta tynnyriin, telatietä mi rantaan kieri.

Ne rannasta vietihin venheisiin; pian purjeet pullistuivat, näin järviä, virtoja, koskia ne valtamerille uivat.

Otin osaa ma kansan karkeloon, mut kaipasin tyttölasta; hänet löysin ma mahteja maan sekä veen lähikummulta kuuntelemasta.

Tais enimmän valtoja taivahan hän kuitenkin nähdä ja kuulla, kun kauan katsoen korkeuteen noin kuiski hän kummalla suulla:

"Tulet va maan sä tervahaudalta? Nyt hallan haltia suuttuu. Hänen kuulen jo vyöttävän kupeitaan, näen, kuinka muotonsa muuttuu.

Hän tuntee tuskaa, kun lasketaan hänen lastensa tummaa verta, kun kärsivät kolotut korven puut — ole varma, hän kostaa kerta!

Ei kaukana kostonsa lienekään: tänä yönä jo tullee halla, on tyyntynyt tuuli pohjoinen, ei pilveä taivahalla."

Minä vavahdin. Totta hän haasteli. Oli ilmassa hallan tuntu, ei vielä se vierinyt vuorilla, mut alhoissa huiski sen huntu.

"Nyt mennään kotiin!" ma virkahdin. Hän ääneti nyökkäsi päätään. Vait astuimme. Suonperä-pelloille sumu sankka jo järjesti jäätään.

Jäi taaksemme tanhut jatkumaan, soi soittoa, virrenpäitä; se korvaa viilsi kuin viettänyt ois korpi kuoleman häitä.

Tienhaarassa vitkaan ja vakaasti vain virkoimme: "Hyvää yötä!" Minun tehnyt ei mieleni saattamaan, hän pyytänyt ei mua myötä.

TUONEN TUHO.

Sinä yönä ei kukaan nukkunut ei meillä eikä heillä, sitä koston aamua kohtasi kylä kalpea kyyneleillä.

Maa kuulteli kuurassa valkeanaan, joka tähkä ja heinä ja olki oli kirkas, kuin kruunu on kuningaskyyn tai peikkojen sorein solki.

Kohos korkeammalle päivänkoi, vei jällehen yhteen tiemme, mut hiukan entistä kalpeemmat me kasvoilta ollehet liemme.

Hän kulki kuin unessa kuiskien: "Yön istuin ma laiturilla, taas haltia huusi, hän haastoi taas suon äänillä sumuisilla.

Taas henkensä lähtenyt liikkumaan oli ulomma uhripuusta, mun käärinliinoihin kietoi hän — sanat kuulin ma haltian suusta:

'Mitä varrot, sa impeni valkoinen? Tule, että ma suutelen sulta polon povesi hehkun ja kaipuun pois kuin lapselta tuiretulta!

Ja jos sinä riipisit rinnastain tään harmauden halla-öisen, minä oisin lieto ja lämmin, kuin kilo aallon on auer-vöisen.

Jos saavut sa iltana kukkakuun, kun kaste kattaa kummut, ma vannon, että rauhan saa mun puoleltain muut ummut!'

Minä valalla vannoin saapuvain. Ei auta nyt viipyminen. Siks oloni nyt on outo niin, mut enää ei tuskallinen.

Kuin rannan raita mä valmistun nyt hyyn ja hallan juhlaan, kuin tuulessa lentää lehdet puun, niin kauneeni kaikki tuhlaan.

On halla mun suuri sulhoni, ei vartoa saa hän turhaan, ens-yöhöni hällä on oikeus, mut sitten — hänet ma murhaan.

Ei koskaan, hyisiä parmaitaan kun painaa hän mun liki, ole enää hän löytävä itseään, vaan etsivä, etsivä iki.

Mua päältä Vuokatin vuoren tuon jo kauan kadotus vaani; kuin moision pakkomorsian käyn uhrikuolemaani."

Hän päätti. Ma hiljaa huokasin. Mua ei hän enää kuullut; poven hält' oli korpi loihtinut, läpi pään oli läyli tuullut.

Hän polki jo omia polkujaan, hän outoja aloja näki, hänen, vienon, vaelsi vierellään jo meren ja metsän väki.

Hän uponnut luonnon uumeniin oli umpisukkulahan, hänen sielunsilmänsä siirtyneet vain kuoleman kukkulahan.

Mut kaunis kuin elämän enkeli hän siin' oli kulkeissansa, kun kaula kaartui ja nilkka nous, vyö notkui valloillansa.

Me piennarpolkua astuimme, hän eellä ja takana minä; sen kerran viimeisen kohdattiin me toisemme elävinä.

Sen kerran viimeisen kuulla sain hänen äänensä hopeakellon, näin nousevan auvoni auringon ma päältä naapurin pellon.

Ei ollut se laupias noustessaan, oli armoton laskeissansa; ma sitten voin vaan kertoa, mitä mulle on kertonut kansa.

SURMAVIRSI.

Läksi hän kerran kesä-yössä käymään, kulki hän kukkakuussa, kun maa oli maire ja nurmi oli nuori ja kun oli kukka puussa.

Eikä ne rastahat raksuttaneet, kun hän kulki hiljaa; se yö oli valpas ja vaitelias, kuu kulki vain pitkin viljaa.

Se yö oli ylhä ja hirmuinen, kuin kuolema tai ens-lempi, mi ei kysy: kuka? ja ei kysy: mikä? ei, heistä ken herttaisempi.

Ja siksi ne kajavat huutelivat niin huikean järven takaa, kun hän oli se, joka silkin alla mun sieluni murheessa makaa.

Mut sen tytön rinnassa riksutti vain kuolema taikka rakkaus, mi kulkee kuin kulo, kuin tulipalon tulo, tai korven korkean hakkaus.

Olen kuunnellut kuusia haastelevia, mut eipä ne haasta siitä, mitä huusi ne kajavat huikean järven — eikä mun järkeni riitä.

Siks iloan hiljaa, itseksein, ja hyrisen vain hymysuulla, kun kulki mun sieluni morsian niin kauniilla kukkakuulla.

Ja kun hän kulki, niin kukkaset tien tienoilla painoi päänsä, kun hän oli kaino ja hän oli kaunis, ja häntä vartoi häänsä.

Ja kun hän kulki, niin lemmen kuu oli kaikkein kukkeimmillaan, oli kukka puussa ja ruoho maassa ja maa oli maireimmillaan.

Ja kun hän kulki, niin kuudan-yö se seisoi, seisoi hiljaa, lepäs lehti ja puu, käki kukkunut ei, kuu kulki vain pitkin viljaa.

Ja kuuhut haasteli kummastuin: "Mihin mennee tyttö rukka, min hymy on hyvä, min sydän on syvä, suu armas kuin aurankukka?

Ja vaikka sen varsi hoikka on, se pysty on ja pyhä, hän ajatellut on armastaan vain yöt ja päivät yhä.

Kiven kalliin tarjota tahtoo hän, jota parmailleen hän painaa, tai antaa rintansa rakkauden; hän vaeltaa kuin vainaa."

Se yö oli ylpeä, hirmuinen, se yö oli valpas ja valkee! Siks sydämeni nyt on suruinen ja siksi mun sydämeni halkee.

IMMEN ITKU.

Laella vuoren Vuokatin, sen huipulla korkeimmalla hän sentään seisahti, katseen loi myös maailmaan sen alla.

Näki sinne Naapurinvaaran hän, maat vehmahat, vehreyiset. näki Kainuun suuret korpisuot, myös Kuhmon kolkat hyiset.

Mut kun hänen sattui silmänsä emon, taaton kotitaloon, vuos kyynelet pitkin poskiaan, hän kauan katsoi saloon.

Kesän keskeltä yötä valkeaa, kointähtenä mennen täältä, jäähyväislaulunsa lauloi hän näin vuoren Vuokatin päältä:

"Mua ällös itke, äitini, mua ällös murehdi, taatto, ohi vaikka kulkee varpaillaan nyt sieluni kuolinsaatto.

Sitä saattavat siskot salaiset, sitä kumppanit hautaan kantaa: kesän kukkaset, pilvien purppurat nuo pitkin taivaanrantaa.

Ja ällös itke, mun ystäväin, sa naapurin sulho sorja, sun ottanut oisin, jos ollut en ma Salliman oudon orja.

Mun vanginnut varhain lapsesta oli kohina Kainuun korven, mi kuiski kaihoina kanteleen, — taas myrskynä taistotorven.

Minut omakseen oli ottanut revontulisen Turjan loihtu, pian ympäri päätäni kiersi se kuin sinivihreä virvasoihtu.

Ah, ällös itke, äitini, mua ällös murehdi, isä, vaikk' kauttani vanhuuteenne jäi vain vaivan ja tuskan lisä!

Mua muistakaa kuin muinaista kodin kukkaa, maammon marjaa, kuin taaton piikaa pikkaista, mi huhuilee Manan karjaa.

Ja ällös itke, mun ystäväin, sä suuri sulhokulta, vaikk' koskaan morsiantasi ei kattane kirkon multa.

Mun täytyi tälle vuorelle, mun täytyy sen järveen juosta, mut ensin juurelle uhripuun, mi kohoo korpisuosta.

Ei saa mua kukaan itkeä, mä vaikka itken itse, kun sykkää hallan henkäys nyt mulla sydämitse.

Oli kaunis ja heleä maan-elo mun kuin hetken kirjokaari; jo joudan, jo soudan ma ulapan taa, on eessäni unhon saari."

Hän itse itki valloiltaan, hänen hahmonsa vaiva väänsi. Kuu kammoten katsoi kulkijaa; joku yölintu kaukaa äänsi.

MUODONMUUTOKSIA.

Tuli juurelle uhrikuusen hän tuon hallaisen ja harmaan, sen syleili kuorta karkeaa; näki haltia haaveensa armaan.

Hän ilmeni, kuusesta kurkistain, käsivarsin ja sormin pitkin Hän virkahti: "Ah, sinut vihdoin saan, jota ikäni kaiken ma itkin!"

He syöksyivät syliin toistensa, kuin syöksyy syys ja kevät, kuin yhtyy ne yössä pohjolan, kun illat, pimenevät.

He toistansa suulle suutelivat kuin halla ja hallan kukka, jotk' aamulla kuolee kumpikin, kun kuurassa nurmen on nukka.

He kauan toistansa kauloivat kuin kaksi kaihon lasta, kuin kaksi itsemurhaajaa, kun lähtee he maailmasta.

Ja katso! Haltia harmaapää pian kukki kuin kuusenkerkkä, mut neitosen kasvoille kangastui vain henkensä kuoleva, herkkä.

Ja katso! Huuli haltian pian puunteli kuin punarihma, mut neitosen kelmeni, kuin sen ois yli kulkenut kuolon vihma.

Oli toinen nuori ja norja taas kuin nousevan päivän koitto, mut toinen kuin välkkeessä kuudan-yön on aironloiske loitto.

Käsivarret impyen irroittui, puun juurelle vitkaan hän vaipui. Hänen silmänsä sammui. Polvistuin hän pohjattomuuteen haipui.

Yhä kurkotti haltia kuusesta, imi hurmehen viimeisenki; jäi rantahan lammen lumpeheks vain impyen ihanan henki.

Mut haltia, ennen hallainen, oli toivossa, uskossa uusi, kohos lemmen lentimin korkeuteen kuin pilvihin kukkakuusi.

Kylän kansa haasteli kummeksuin: "On talven taittanut kesä, on kukassa uudessa uhrikuus, joka oksalla peiponpesä!

Nyt viljavuosia saadaan kait, se silkkaa lämpöä läikkyy, sen lehviltä lempeiltä päivä ja kuu, kointähti ja Otava väikkyy."

Ja viljavuosia kansa sai, ei vieraana käynyt halla; kodit korkeni, kuivui kyyneleet kuin siunauksien alla.

Mut tarina kertoo: kuudan-öin, kun lukkoutuu kukat lumpeen, sydänhaava aukee haltian, ei lempensä unhotu umpeen.

Hän rannan ulpua rakastaa, hän uneksii kodin kukkaa, yhä muistaa muinaista armastaan, yön kimmeltävän kihartukkaa.

Veen kaivossa oudon hän näkee näyn kuin kuulakkaan kuvajaisen, kuin kasvot kalpeat, valjun suun ja valkeat rinnat naisen.

Hän tuntee tuskaa, vaikertaa kuin vaivan ja surujen sulho. Mut turhaan! Nukkuu neitonen, vain hohtaa kuin hopeakulho.

Ja kun hän aamulla avautuu, kun henkensä hiljaa häilyy, se on tunteeton, se on tuskaton, kuin luonto, mi päivässä päilyy.

Hänen verensä haltian suonissa nyt liekkinä, tulena tuiskii, hän itse on tyyni kuin rannan paas, joka kuvaansa peilaten kuiskii:

"Yks yöstä pohjattomuuden nous ja toinen tuonne palas, yli rajojen rakasti kumpikin, he sai, mitä mieli halas.

Kas, haltia harmaa ihmistyi, mut immyt haltioitui, yön valkean vaarallisuudesta näin kaks muodonmuutosta koitui."

Mut kolmas? Hän jäi elon kolkkouteen, sen armottomuuteen aavaan, sen yksintulille yöpymään tai kangistumaan tavan kaavaan.

Hän sai vaan seuraksi matkalleen surun lahjat ja laulun ja soiton; ne kumpuni yöstäkin kuulukoot viel' yllä mun aamuni koiton.