Part 5

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia; koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai edes muristakseen, ja Kama oli viimeiset mailit kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Päivänpaiste oli seuraavana aamuna liikkeellä jo kello kuudelta. Kello yhdeltätoista hän oli White Horsen rannalla ja tänä yönä hän leiriytyi Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen jokijäätaival takanaan ja edessään jono järviä.

Ei ollut helppo seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi tuntia pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia koirat ja miehet nukkuivat kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimiansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimiansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, eikä hän enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Päivänpaiste oli laiha ja uupunut. Hänkin näytti väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakenteensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä hän ei milloinkaan ollut suurenmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan poikki. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin sellaisella innolla ja kestävyydellä, jommoista hän ei ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä inhimillisessä olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei jaksanut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Päivänpaisteen koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvijonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Päivänpaisteen leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla hän ei voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Päivänpaiste suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, hän kääri kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Päivänpaisteen juostessa ohjaustangosta pidellen, välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, he saapuivat Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Päivänpaiste pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa hän oli kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskahtanut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, jolloin Päivänpaiste lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Päivänpaiste? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Päivänpaiste irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Päivänpaiste lähti.

Päivänpaiste ennätti Chilcootin yli samana päivänä, ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros, ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeekseen taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Päivänpaiste pakotti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan, ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä enempää kuin Kamakaan. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa, mutta mielessään hän uudisti päätöksensä välttää vastaisuudessa Päivänpaistetta. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa; milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, he jättivät taakseen mailittain taivalta.

Mutta Fifty Milessa heille sattui onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli jää murtui koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon lähinnä rekeä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Päivänpaiste pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa, ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimmäisen tunnin kuluttua Päivänpaiste jo vähensi kuormaa reestä. Koiranruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi valtimo. Koiraa ei voinut auttaa, Päivänpaiste ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kuljettaminen olisi ollut itsekidutusta. Intiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot, ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, pelti-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana, ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.

Ja tällä tavoin he kulkivat nuo kaksisataa mailia Selkirkiin. Päivänpaiste oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leirivalmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä he kyyröttivät pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun kärjessä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihtamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset mailit Selkirkiin Päivänpaiste ajoi intiaania eteenpäin kuin juhtaa, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.

Selkirkissä valjastettiin koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt hyvissä voimissa. Ja samana päivänä Päivänpaiste ponnisteli eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Päivänpaiste oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkujaan oli laskenut, ja lumipyryjä umpitie pitivät hänet kaksi päivää jäljessä koko matkan Forty Mileen. Mutta täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen, ja luottaen siihen vähensi Päivänpaiste koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumipyry yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Päivänpaiste ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä, ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi, ja Circle City oli vain kahdensadan mailin päässä. Le Bergen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Päivänpaisteen kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimmäisiä sataa mailia kuljettaessa hän etsi Päivänpaisteesta heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toista sataa mailia taivallettaessa hän huomasi heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Päivänpaiste oli väsymätön; hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä mailia. Kello oli kymmenen illalla, kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät pitkin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskeasti juoksi leiriin.

6

Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt Päivänpaisteen lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudenkymmenennenensimmäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, uskalsivat yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Päivänpaiste oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kanssa vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Päivänpaiste tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimmäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Päivänpaiste!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Päivänpaisteen äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä reen pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä sisään, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöttivät valjaitaan kiristellen, kunnes näytti siltä, kuin ne olisivat uinuneet virrassa. Niiden jäljestä tuli ohjaustankoa pitelevä Päivänpaiste, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Päivänpaiste, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla, ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja -tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kaksi kuukautta vanha parta peitti hänen kasvonsa, ja parrassa oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen mailin taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa hän oli suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen mailin taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia hän, Päivänpaiste, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, ison uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellin, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin -- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömään avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen, ennenkuin hän tuli vakuuttuneeksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen mailin taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa hän puristi tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yht'aikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit, ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan merenrannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista käsiparia oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivalloisesti suoristihe. Hänen katseestaan kuvastui suuri hämmästys, Hän tuijotti silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä, ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Päivänpaiste. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä. Hän on kelpo intiaani."

"Päivänpaiste on oikeassa", lausui Doc Watson hetkistä myöhemmin. "Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pyöri Päivänpaiste tanssilattialla valssia Neidon kanssa. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämä lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan, ja niitä putosi vähänväliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Päivänpaisteelle anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki, oli oikein, olipa se sitten muille sallittua tai ei. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että he melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Päivänpaistekin, joka oli vanhin sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Päivänpaisteen silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssija. Kovin vähän lohdutusta oli tiedosta, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Neito oli sairas rakkaudesta Päivänpaisteeseen, ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kanssa Päivänpaiste tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestävyyden näytteenä tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Päivänpaistetta skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi, ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki isoon tarjoiluhuoneeseen, ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan, ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön, ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monta vahvaakin miestä. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Päivänpaiste, joutui tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri, ja sitten Päivänpaiste äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Päivänpaiste hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön aloittaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahdentuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä mailia oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin, ja se mies oli Ben Davis.

Päivänpaiste rakasti kunniapaikkoja, ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa sen tunsivat joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas, ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kanssa. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa hänen vaiheissaan syvä elämä lauloi seireenilaulua mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tunne heikkoutta eikä rappeutumista ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa, kuului sanoma, että joskus hän jossakin löytää kohtalon, valtaa sen ja merkitsee sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria, kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Hänen taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja virtoja ja nähdessään nälkää kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä aivoitukset.

Ja niin Päivänpaiste valssin pyörteissä karkoitti pyörrytyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davisin asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitäpaitsi oltiin sitä mieltä, että Päivänpaisteen piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vain halusi. Bettles puhui muiden puolesta, ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyttä.

Päivänpaiste irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahdentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onnea hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Päivänpaistetta, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davisin, Henry Finnin ja Joe Hinesin yhdessä rykelmässä seisovan ovella. Päivänpaiste ehätti väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Päivänpaiste koettaen vetää heitä takaisin tarjoiluväen luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden-Englannin mies, perheenisä, ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Menemme levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aiomme aamulla suoriutua taipaleelle."

Päivänpaiste pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aiomme vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Päivänpaiste.

Mutta kysymys oli tehty leikillä, eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.

"Aiomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Ai Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia, ja me aiomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Päivänpaiste, ja muista minun sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin miehet nauravat meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli talvinen kullankaivuu tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammalesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka, ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten he ryhtyivät kullankaivuun. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenajossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa isoissa keskusleireissä.

"Talvikaivuun ryhdytään vielä varmasti", sanoi Päivänpaiste. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä, kunnes itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Päivänpaiste. "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Päivänpaiste. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt, Päivänpaiste", sanoi Joe Hines ajattelemattomasi. "Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Päivänpaiste ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin teidän on parasta mennä levolle", neuvoi Davis. "Aiomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme päivän verta ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.

Päivänpaisteen ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Davis vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."