Part 28

Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamutuokioita ja hiljaisia, viileitä hämäränhetkiä päivän päätyttyä; ja aina vaativat tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi. Paremmin kuin itse tiesikään oli Päivänpaiste tullut käsittämään asioiden suhteellisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat hänelle kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle olivat tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun hän oli mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikkaa järkkymään. Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun varsan ja teki siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut yhtä suuria aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä ei valheteltu eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt perikatoon ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään. Ja Dede rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen vieriä; hän oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina tai polttavassa auringonpaahteessa tahi istua suojassa suuressa arkihuoneessa, missä puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun ulkona kaakkoismyrsky vavahdutteli maailmaa.

Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan, ja vastaukseksi Päivänpaiste puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:

"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin sen ajan, jolloin koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi kerran. Enkä voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."

27

Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede istui mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikku vaatteita ja Päivänpaiste luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä, ja aurinko paistoi kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan. Keittiökasvitarhan kastelukouruja pitkin virtasi vesi, ja vähänväliä Päivänpaiste keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran suuntaa. Myöskin oli hän kiinnostunut pikkuvaatteista, joita Dede ompeli, ja Dede itse oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka toisinaan, kun miehen hellä leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi, hän hämillään punastui ja oli suuttuvinaan.

Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin turkkilaisen käyräsapelin terä levisi Kuunlaakso heidän edessään maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen. Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja Päivänpaiste tunsivat, ja ylhäällä, minne aurinko suoraan paistoi, hohti hylätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla tallin takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista kevätvarsaa, joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma hohti kuumuudesta ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset visertelivät poikasilleen talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt kyyhkyset kuhertelivat hiljaa, ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä kuului villikyyhkysen nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat varoittavan kotkotuksen ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla sinitaivaalla liitelevä haukka heitti varjonsa maahan.

Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka tapauksessa huomasivat Dede ja Päivänpaiste levottomuutta haassa, ja siellä näyteltiin Uuden maailman julmaa, vanhaa murhenäytelmää. Omituisen innokkaana, pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave läheni koira, joka oli vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta varsaa, jonka Mab hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma, jonka entiset vaistot olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä asettuen varsan ja sitä uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä villeinä aikoina, kun kaikki sen esi-isät olivat pelänneet sutta ja sen raatelevia veljiä. Kerran se pyörähti ja koetti osua siihen etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki ja korvat luimussa, musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja susikoira korvat luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen toiselta puolelta varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen levottomuuteen. Silloin Päivänpaiste Deden levottomuuden nähdessään päästi matalan, uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.

Kun Päivänpaiste vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran ja ruuviavaimen työkaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.

"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi hän. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."

"Älä lue nyt enempää", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.

Polun puolitiessä hän löysi maanvieremän. Se oli vähäpätöinen, vain muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään viisikymmentä jalkaa korkeammalta oli se törmännyt vesijohtoon tarpeeksi suurella voimalla tuketakseen sen. Ennenkuin Päivänpaiste ryhtyi työhön, hän katsoi ylöspäin vieremän jälkeenjättämää polkua, ja hän katsoi sitä maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen silmällä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.

"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."

Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään, mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli tämä osa jyrkännettä paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pintakerros oli usein vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältäpäin irtautunutta maata.

"Oikea halkeamasuoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän hiljaa.

Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä kullanetsintähimo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä esiinpistävän, enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä. Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivan kuin kauris juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä. Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut kimaltelemaan.

"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.

Hän näytti muuttuvan. Cocktaillitra ei ollut milloinkaan saanut hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin, joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi kuin mielipuoli, kunnes huohotti rasituksesta ja hiki valui hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja jossa oli kultaa.

Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui viisikymmentä jalkaa alas rotkon seinämää, mutta kiipesi taas ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä hän rotkon laidan yli katsomaan, näkyikö sillä puolen mitään merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.

Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnes väsymys ja sietämätön särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään vielä entistä kultarikkaampi kvartsinpalanen. Hänen kumarruksissa ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria -- hän tunsi asiat. Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien, joka kulki laaksosta ja ylängön laidunmaiden poikki, ja hän rakensi sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka, ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi kuljetettiin vuorirotkon ylitse kvartsilouhimoon. Samoin kasvoi koko kaivos hänen edessään ja allaan -- tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon takaa. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi, ja hänen vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin, whiskyä, cocktailin, mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:

_"Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu!"_

Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia, ennenkuin ryhtyi valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.

Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu!"

Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Päivänpaiste oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämä ajatukset, jotka koskivat Dedeä, toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina, ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintään olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.

Hän laski kädestään kvartsinkappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan, mistä itse näkymättä saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.

Hänen näkemisensä tuntui vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli Päivänpaisteeseen iskenyt, ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maanvieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään sen, mitä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylin täyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.

Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt pelottavan murroskauden. Hän korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi vesikouruissa, ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa, ja hänen askeltensa kopse tuotti Päivänpaisteelle suurta tyydytystä.

Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, hän katseli pilviä ja taivasta ja laaksoa, aivan kuin olisi ilman keralla juonut niitäkin.

Dede ei tiennyt, että Päivänpaiste oli palannut, ja silloin tällöin tämä käänsi päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa hänen näppäriin käsiinsä, hänen ruskeihin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat kullanvärisinä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin oli aina värähtänyt, kun tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.

"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Oliko se vaarallista?"

"Hyvin paha, tuo maanvieremä", vastasi Päivänpaiste yhä katsellen eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö mitä aion tehdä? -- aion istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse, ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat, ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."

"Onko se niin vaarallista?"

Päivänpaiste pudisti päätään.

"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aio sallia tuollaisen vanhan ilkeän vieremän tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.

"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä maalla -- musiikkia, teatteria, ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"

Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa Dedeen, ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.

"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi. "älä mene tuolle rinteelle kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on hyvin vaarallista kävellä, ja minä en tahdo menettää sinua nyt."

Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja intohimoisesti.

"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede, ja hänen äänensä ilmaisi ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.

"Katso tuonne, Dede." Päivänpaiste pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa, johon sisältyi laaksoja sen takana olevat vuoret. "Kuunlaakso -- hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa, ja minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsopas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."

"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."

He nousivat molemmat penkiltä, ja Päivänpaiste otti maitosangon ovenpielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.

"Se on suurenmoinen", sanoi hän.

"Se on suurenmoinen", toisti Dede nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni keittiöön.

Ja kuten se vanha mies, jonka oli kerran nähnyt, kulki Päivänpaiste aurinkoista kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.

Viiteselitykset:

[1] "Arkajalat" = uusia tulokkaita, joiden jalat matkataipaleilla vielä arastuvat. -- "Taikinanjuuret" = vanhoja, kokeneita kullankaivajia, saaneet nimensä siitä, että leipoessaan käyttävät entisajan tapaan "taikinanjuurta" eikä tehdashiivaa.

[2] Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään kaikissa englanninkielisissä maissa.

[3] _Husky_: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas susikoira.

[4] Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta sivusta ja jolla rekeä ohjataan.

[5] Fahrenheitin lämpömittarissa.

[6] _Squaw-mies, squawman_ on intiaaninaisen, "squaw'n" kanssa naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa seurustella perheessä, missä emäntä on valkoihoinen.