Part 27

Päivänpaiste näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa, ja Dede keksi metsähiiren pesän, jota Päivänpaiste ei ollut ennen nähnyt. Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista eekkerin aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulan rinnettä, niistä suuri vuorenrotkon partaalla oleva maatalo tuli näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.

Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen, sillä aikaa kun Päivänpaiste sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista. Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan varrella olleista lähteistä, kuistin viileään varjoon. Dede kuuli Päivänpaisteen askeleet ja hengitti nopeammin. Päivänpaiste tarttui hänen käteensä, ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän. Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni, ja yhdessä he astuivat sisään.

25

Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa he ovat onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja Päivänpaisteen laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla ja tiesivät, miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä, jotka kauan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmän uutta, mutta sen heille korvasi muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja vastenmielistä. He tiesivät, miten luontoa piti kohdella. He tekivät harvemmin erehdyksiä. He tiesivät paljon ennestään, ja heille tuotti iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää. Erotus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa iloa ja syvempää tyydytystä. Päivänpaiste, joka oli hoidellut suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa, huomasi, että täällä Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä, jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän käytti järkiperäisempiä menettelytapoja.

Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään, oli yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liike maailmassa oli ollut Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia, Lettonia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin kasvillisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli hedelmällistä, ei oikein ottanut menestyäkseen ja tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän kysymyksen laittamalla sinne salaojat, sai hän aina iloita menestyksestään.

Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä muutamia jouhisuitsistaan. Työn hän teki itse, vaikka hänen jonkin kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi Päivänpaiste tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta. Ensimmäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede yllätti hänet salaa ihailemasta omaa työtään.

Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakkaita työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti saattanut ostaa kaikki, mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon, jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta, ennenkuin uskalsi ostaa amerikkalaisen ruuvitaltan, ja hänen ilonsa tästä ihmeellisestä kapineesta oli niin suuri, että Dede sai hyvän ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana munarahansa, joihin hänellä oli erikoisoikeus, ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi sorvipenkin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta, oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimmäisen varsan johdosta, joka oli Deden erikoisomaisuutta.

Vasta toisena kesänä Päivänpaiste rakensi suuren tulisijan, joka oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella puolen. Sillä kaikki nämä puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja Päivänpaiste pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja. Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa. Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan, joka omin käsin hankki yksinkertaiset tarpeensa, joka teki ansiotyötä vain silloin, kun tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin, ja joka suuremman osan valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamun koittaessa ja harhaili kukkuloilla.

Toisinaan hän oli Deden ja Päivänpaisteen mukana kauriinjahdissa, jota käytiin vuorienrotkoissa ja Hood-vuoren epätasaisilla jyrkänteillä, vaikka useimmiten Dede ja Päivänpaiste olivat kahden. Nämä ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen salaisen lähteen ja kätköisen notkelman koko laaksoa ympäröivässä kukkularyhmässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut; mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivalloisesti tunkeutuessa eteenpäin heidän perässään.

Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä, jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrelle, joka vei alas suuren rotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he istuttivat sanajalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti, ja sanajalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Päivänpaiste vain silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille sireenille, jonka Päivänpaiste sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä, kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriniityillä ja aitojen varsilla ja uutisviljelysten reunamilla.

Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niittyjen varrelle, missä sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun jälkimmäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Päivänpaiste apuun ja julisti sodan jokaista vesikrassitarhaansa tunkeutuvaa timoteitä vastaan. Hääpäivällään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasviorvokin mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen yläpuolella, ja sinne hän istutti yhä uusia. Avonaisesta kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli mariposa-liljojen siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Päivänpaiste, joka ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan, raivasi pienestä manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja kitukasvuiset puut ja harvensi siitä, missä puita oli liian tiheässä.

Tämä puuha ei tuottanut heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämä kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies ja nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei avutta menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta. Hevoset ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja tallasivat niitä, ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten parhaiten taisi. Mutta elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa, sillä niitä oli vähän ja maatila oli laaja. Muuten olisi Päivänpaiste voinut ottaa kaksitoista hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista dollaria kuussa hevosesta. Mutta hän ei tehnyt sitä peläten hävitystä, jonka sellainen hevoslauma olisi saanut aikaan.

Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan tupaantuliaisia, jotka seurasivat suuren kivitulisijan valmistumista. Päivänpaiste oli jonkun kerran ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen kanssaan siitä, miten oli meneteltävä, ja hän oli ainoa vieras tässä juhlatilaisuudessa, jolloin ensi kerran tuli oli takassa. Poistamalla väliseinän oli Päivänpaiste tehnyt kahdesta huoneesta yhden, ja tämä oli iso arkihuone, mihin Deden aarteet oli sijoitettu -- hänen kirjansa ja taulunsa ja valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen kuvapatsas, hehkupannu, missä lautasia ja vateja lämmitettiin, ja kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden omien nahkojen lisäksi oli täällä Päivänpaisteen tappamien kauriiden ja preeriasusien nahkoja ja yksi vuorileijonan nahka. Hän oli itse parkinnut ne hitaasti ja vaivaa nähden.

Päivänpaiste ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja sytytti. Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja kävivät kiinni suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi miehensä käsivarteen, ja kolmin he katselivat jännityksestä henkeään pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, hän teki sen säteilevin kasvoin ja käsi ojossa.

"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" hän huusi.

Hän puristi Päivänpaisteen kättä innoissaan, ja Päivänpaiste puristi yhtä innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille. He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät olivat epäilyttävän kosteat, ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka työn tulos tämä oli. Päivänpaiste nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen ja lennätti hänet pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita ylistysvirsi!"

Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui huoneessa riemuitseva sävel.

26

Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikka ei ollut maistanut väkijuomia kuukausimääriin siitä päivästä lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta hän oli menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut alkoholia ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä, ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, hän vastasi: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"

Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli kaupunkilainen liikemies Päivänpaiste kuollut pikaisen kuoleman maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Päivänpaiste, astunut hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan, ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnetusti vahvin mies, joka nosti raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijäväen keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivajatapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.

Ensin oli Päivänpaiste rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä ja käynyt päivätyössä, mutta pian hän saattoi ansaita toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta pahantapaista varsaa, ja hän onnistui siinä niin hyvin, että pian sai maineen taitavana hevosenopettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat, mitä tarvitsi, tällä hänelle mieluisalla työllä.

Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen mailin päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikkaa. Mutta Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.

"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti jonkin määrän opetettavia hevosia.

"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, et rakastavia vaimoja etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria ei voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."

Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkuin kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa, ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana, ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä mailia. Toisinaan, kun Päivänpaisteella oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevostensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimmäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman tiettyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olisivat kyllin rikkaita, kulkea ratsain aina Päivänpaisteen lapsuudenkotiin Itä-Oregoniin ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkodissa Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren retken yksityiskohtia.

Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, pidätti seppä heidät.

"Kuulkaahan Päivänpaiste", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slossom lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta autolla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."

Päivänpaiste oli jo aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa Slossomin kanssa.

"Slossom?" muistutteli hän, "Slossom? Se on varmaankin tuo moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain kaksitoista mailia Santa Rosaan, ja hevoset eivät ole uuvuksissa."

Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja nyökäytti päätään.

"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Päivänpaiste. "Sitä tietä pääsemme pikemmin perille."

Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossomia. Hän ja hänen seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa, ja Päivänpaiste tapasi nuoren moukarinheittäjän itsensä konttorissa.

"Nähkääs, poikaseni", sanoi Päivänpaiste niin pian kuin oli esitellyt Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."

Slossom hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden kyynärpäät pöydällä, ja heidän kätensä yhtyivät. Slossomin käsi painui nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.

"Te olette ensimmäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä se", sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerta."

"Kyllä", vastasi Päivänpaiste. "Ja älkää unohtako, että te olette ensimmäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin tänään teitä tapaamaan."

Taas heidän kätensä yhtyivät, ja taas painui Slossomin käsi pöytään. Hän oli leveäharteinen, vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin puolta päätään Päivänpaistetta pitempi, ja hän ilmaisi suoraan mielipahansa ja pyysi saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa hän pani kaikki voimansa liikkeelle, ja hetkisen näytti epävarmalta, kumpi voittaisi. Kasvot punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän piti puoliaan, kunnes lihakset pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun hän höllensi otteensa, ja käsi painui taipuisasti pöytään.

"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette rupea moukarinheittäjäksi."

Päivänpaiste nauroi ja pudisti päätään.

"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte moukaria, ja minä taivutan käsiä."

Mutta Slossom ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.

"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Päivänpaiste ja Dede istuivat lähtövalmiina satulassa. "Kuulkaahan -- sallitteko, että ensi vuonna tulen teitä tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."

"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja pilkon puita ja opetan varsoja."

Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua, kietoi Päivänpaiste kätensä hänen vyötäisilleen.

"Pieni nainen", sanoi hän, "Sinun ansiotasi kaikki. Ja luuletko, että maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."

Sillä kaikista ilonaineista, mitä uusi elämä toi Päivänpaisteelle, oli Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti Dedelle, oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen lopulta huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät ainoastaan olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle muuttaessaan valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa saattoi menestyä. Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti Dede luonnonmukaisesta ulkoilmaelämästä, ja Päivänpaiste oli joka solullaan etupäässä ulkoilmaihminen.

Päivänpaiste ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä käsiä -- käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän paperille pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta; käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen, jotka loihtivat pianosta ihmeellisiä säveliä, jotka olivat taitavat taloustoimissa ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta Päivänpaiste ei ollut liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin miehen tulee, aivan kuin Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli oikea työnjako, joka sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä. Mutta kaikki oli heille yhteistä siten, että he tunsivat harrasta mielenkiintoa toistensa hommiin. Päivänpaiste oli yhtä kiinnostunut Deden keittämisistä ja soitosta kuin Dede oli Päivänpaisteen kokeista keittiökasvitarhassa. Ja Päivänpaiste, joka päättäväisesti oli kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti huolen siitä, että Dedekin vältti tämän vaaran.

Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli etenkin pitkinä lämpiminä kesinä, ja tavallisesti ne olivat heidän kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista itse pitivät huolen, ja heidän, kuten todellisten leiriläisten ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Päivänpaiste pysyi kivenkovaan päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsutut illallisille isoon arkihuoneeseen, ja tällöin Päivänpaiste määräsi kullekin tehtävän ja katsoi, että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi vain vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen suhteen, joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen selässä. Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen, ja hän sai toimekseen valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.

Päivänpaiste pyrki keventämään Deden töitä, ja tämän veli kehoitti häntä käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt kului hukkaan. Päivänpaisteen täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia voidakseen ostaa tarpeet, ja veli uhrasi kolmen viikon lomansa hänen auttamiseensa, ja yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan. Paitsi puiden sahaamiseen ja sorvipenkin ja tahkon vääntämiseen käytti Päivänpaiste sitä kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa oli, kun hän kietoi kätensä Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan pesukonetta, jota Peltonin ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi vaatteita.

Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti Päivänpaisteelle runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä istumassa rentona satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja laulaen ääneen Kiplingin "Tomlinsonia" tai kirvestään teroittamassa säestäen tahkon surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei milloinkaan tullut täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat opettajansa olivat. Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos" runoja ei hän Browningilta löytänyt mitään mieleistään, ja George Meredith oli hänen kauhunsa. Kuitenkin hän omasta aloitteestaan osti viulun ja harjoitteli niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin viettivät monta onnellista hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.