Part 26

"Sano se uudelleen!" huudahti Päivänpaiste. "Sano se uudelleen, ja kymmenen Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"

Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.

"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen, joka rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."

23

"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olet kestänyt", sanoi Dede. "Jos sinä nyt pysähdyt, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olet saanut aikaan. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sitä. Sinä et voi sitä tehdä."

Päivänpaiste oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.

"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä. Sitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin Klondykessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa ja vihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei vaikuttaisi kultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä tilanteessa. Kaikki, mistä vastaan, on papereita. Minulla on papereita tuhansien eekkerien arvoiseen maa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta minut niiden keralla. Maa jää, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät itävät, puut kasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut kulkevat sen poikki. On yhdentekevää, menetänkö paperini vai menetänkö henkeni, se ei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa tai käännä ainoatakaan ruohonkortta toiseen suuntaan.

"Mitään ei mene hukkaan -- ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei ainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat, olivatpa paperit minun tai jonkun toisen. Liike Oaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa taas tulvata sinne. Rakennustontteja myydään edelleen. Huolimatta siitä, miten käy minun tai paperien, ovat nuo kolmesataatuhatta asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa on raitiovaunuja heitä kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen ja hyvää vettä heidän juotavakseen ja sähköä, josta he saavat valoa ja kaikkea muuta."

Tällöin oli Hegan ennättänyt perille autolla. Sen jyskytys kuului avonaisesta ikkunasta, ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen auton viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa, ja Jones istui ohjaajan vieressä.

"Haluan tavata Hegania", sanoi Päivänpaiste Dedelle. "Muita ei tarvita. Odottakoot he autossa."

"Onko hän juovuksissa?" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.

Dede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, Larry", tervehti Päivänpaiste. "Istuja lepuuta jalkojasi. Näytät levottomalta."

"Niin olen", vastasi pieni irlantilainen terävästi. "Grimshaw ja Hodgins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi et tule konttoriin? Mitä aiot tehdä?"

"En mitään", sanoi Päivänpaiste laiskasti venyttäen sanojaan. "Paitsi, että luullakseni annan heidän mennä vararikkoon -- -- --"

"Mutta -- -- --"

"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodginsin kanssa. En ole heille velkaa mitään. Sitä paitsi teen itse vararikon. Kuulepas, Larry, sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni, on minulla tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni. Olen kyllästynyt koko peliin. Aion jättää sen niin pian kuin voin, ja vararikko on nopein keino päästä siitä."

Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen katseensa Dedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.

"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Päivänpaiste. "Sinun on vain suojeltava itseäsi ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuuntele, kun sanon mitä sinun on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen, joka on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat selviytymään -- -- --"

"Sinä olet mieletön, Päivänpaiste!" huudahti pikku lakimies. "Tämä on heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut jotakin myrkkyä tai muuta?"

"Olen kai", hymyili Päivänpaiste vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen siitä vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten hoitamisesta. Aion lähteä auringonpaisteeseen ja maalle vihreille ruohikoille. Ja Dede tulee mukaani. Joten sinulla on tilaisuus ensimmäisenä onnitella minua."

"Onnitella -- piru vie!" puuskahti Hegan. "En aio olla mukana tällaisessa mielettömyydessä."

"Kyllä sinä olet; jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat nyt itse miljoonan tai enemmän, ja jos tottelet minua, niin selviydyt asiasta ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki. Sitä juuri tavoittelen, eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua estää. Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"

"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.

"Malta, Larry." Ensi kerran oli Päivänpaisteen ääni terävä, ja kaikki tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas. "Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle, niin sinun täytyy käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua sairaalaan. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."

Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.

"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Päivänpaiste, "mutta ne eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy viipymättä pelastaa kaikki -- miehet, jotka ovat antaneet palkkansa käytettäväkseni, kaikki velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat auttaneet minua. New Jerseyn joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta. He ostaisivat parituhatta eekkeriä ja tekevät kaupat nyt, jos vain annat heille mahdollisuuden. Fairmontin alue on paras paikka siinä, ja he maksavat tuhatkin dollaria eekkeriltä osasta sitä. Siitä saat hyvän avun. On onni, jos he maksavat kaksisataa eekkeriltä alueesta, joka on sen takana."

Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta päättäväiset, niin että Päivänpaiste katsoessaan niitä muisti päivää, jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.

"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn menemästä kanssasi naimisiin."

Surkeudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen katseen.

"Aion käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Päivänpaiste.

"Odota", keskeytti Dede taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen kanssasi naimisiin."

"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Päivänpaiste puhui hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä haluat tulla vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä tulet vaimokseni, jos minä näännytän itseni työllä ja juon martinicocktaileja?"

Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni, ja Dede nyökkäsi myöntymyksen osoitukseksi.

"Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"

"Kyllä."

"Tänään? Nyt?"

"Niin."

Päivänpaiste tuumi hetkisen.

"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä, ja sinä tiedät sen itse. Tahdon sinut omakseni -- kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan omakseni täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan, mutta jos jatkan liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi. Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat sanoa mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni. Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin, ja koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen päättänyt."

Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimmäinen oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana katselemaan ympärilleen.

"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.

Päivänpaiste laski kätensä toverinsa olkapäille.

"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä, ja nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain unelma, mitä milloinkaan olen uneksinut, ja minä aion sen toteuttaa --"

"Menettämällä kaiken mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.

"Niin -- menettämällä kaiken mitä omistan ja mitä en halua omistaa. Mutta minä otan mukaani sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia. Nyt on sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä kaupunkiin. Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."

Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui hänen käteensä.

"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin. Voit pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin sinun työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia, ja jollet ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin saat levätä ja tuumia, mitä tavaroita aiot ottaa mukaan, sillä meidän täytyy sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."

"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän teon, en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."

Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Päivänpaiste puristi sitä suojelevasti ja isällisesti.

"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit mieluummin -- minut ja rahat vai minut ja maatilan?"

"Mutta -- -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"

Dede ei vastannut.

"Minut ja maatilan?"

Dede ei vieläkään vastannut, mutta Päivänpaiste ei menettänyt malttiaan.

"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan. Sinä päätät mitä otat mukaasi, ja minä lähetän tänne parin päivän kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse perillä."

Dede teki viimeisen yrityksen.

"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu konttoriin -- -- --"

"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Päivänpaiste. "Katsohan minuun -- niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen kuin kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota vaara uhkaa."

"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi Dede.

"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja hyväilisin sinua", uhkasi Päivänpaiste vuorostaan.

"Ja nyt minä lähden. On ikävää, että olet menettänyt Mabin. Olisit voinut lähettää sen maatilalle. Mutta minä pidän huolta siitä, että saat toisen tamman ratsastaaksesi."

Kun Päivänpaiste seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:

"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa, koska minä en aio mennä kanssasi naimisiin!"

"Et voi minua säikyttää", vastasi Päivänpaiste ja meni portaita alas.

24

Kolme päivää myöhemmin Päivänpaiste meni Berkeleyhin punaisella autollaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna tämä iso vaunu siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Päivänpaiste oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämä tosiasiat, jotka vähitellen tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalti levinneelle väitteelle, että Päivänpaiste oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat yksimielisesti vakuuttuneita siitä, ettei kukaan tervejärkinen mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Päivänpaiste oli ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta reporttereita.

Hän pysähdytti auton Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan entisellä myrskyisellä tavallaan, sulkien hänet syliinsä ennenkuin sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.

"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun, ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun käytettävä raitiovaunuja, ja ne kuluttavat nikkelilantteja."

Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen. Deden kasvot ilmaisivat päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Päivänpaiste niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla, poikamaisella tavallaan.

"Milloin nuo miehet tulevat hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.

Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Päivänpaisteen karhunkäsivarsia.

"Rakas Elam", kuiskasi hän, "rakas Elam" -- ja suuteli häntä ensi kerran itsestään.

Hän siveli hyväillen Päivänpaisteen hiuksia.

"Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi tämä. "Voin katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."

"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen, että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."

"Sinun hiuksissasikin on kultaa, jonkinlaista hehkuvaa kultaa." Päivänpaiste käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä välissä ja katsoi kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat täynnä kultaa sinäkin päivänä, kun sanoit, ettet tahtonut tulla vaimokseni."

Dede nyökäytti päätään ja nauroi.

"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat olivat sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan, Elam, siksi että sinä olit suuri poika, joka särjit kolmenkymmenen miljoonan leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun sanoin 'ei', niin tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä'. Ja olen varma, että silmäni olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan, ettet menettäisikään kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että menisin joka tapauksessa naimisiin kanssasi, ja minä niin suuresti halusin juuri sinua ja maatilaa ja Bobia ja Wolfia ja noita jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden? Heti kun olit lähtenyt, soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."

Hän kätki hetkeksi kasvonsa Päivänpaisteen rintaa vasten ja sitten taas katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.

"Näetkö, Elam, siitä huolimatta, mitä huuleni puhuivat, olin minä selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin, että sinun onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada selville, mihin Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli sen ostanut, ei tiennyt, miten sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa kanssasi Glen Ellenin kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut Piedmontin kukkuloilla."

Päivänpaiste oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta hillitsi itsensä.

"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin Mabista", sanoi hän.

Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tätä uskoa.

"Nytpä keksin jotakin", sanoi Päivänpaiste kiiruhtaen johtamaan keskustelun vähemmän vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista, sillä koska sinulla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei minusta näytä oikein soveliaalta, että me menemme naimisiin kaupungissa. Näin olen tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin päivän kuluttua, tulet aamujunassa. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa. Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu, menet sinä hotelliin ja muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa kahden hevosen kanssa, ja sitten me ratsastamme perille, niin että saat ensiksi nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin onkin kaunis. Ja nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna aamujunassa."

Dede punastui puhuessaan.

"Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."

"Niin, rouva kulta", sanoi Päivänpaiste. "Minä en mielelläni hukkaa aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo vuosia takaperin mennä naimisiin."

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin seisoi Päivänpaiste odottamassa pienen Glen Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu, ja Dede oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua, sillä välin kuin Päivänpaiste haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia, ja vesiruuhen varjossa loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Kalifornian polttavassa auringonpaahteessa oli päivettänyt Päivänpaisteen kasvot. Mutta vielä lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki Deden tulevan ovesta ratsupiiska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu puku yllään. Deden kasvot hohtivat, kun hän vastasi Päivänpaisteen katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten hän näki Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.

"Oi Elam!" sanoi hän läähättäen.

Se oli miltei kuin rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia. Päivänpaiste koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden ääni ilmaissut kaikkea -- moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea rakkautta ja iloa.

Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja kuiskasi:

"Oi Elam!" --

Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen äänessään, ja niissä Päivänpaiste näki välähdyksen syvyydestä, jota ei ajatus kyennyt käsittämään -- naissukupuolen ja rakkauden koko selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.

Taasen hän koetti lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri rakkaudenkin leikinlaskuun. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui ohjiin, ja Päivänpaiste kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä. Dede hypähti Päivänpaisteen nostaessa ja pääsi satulaan. Seuraavalla hetkellä oli Päivänpaiste satulassa, ja rinnatusten ja Wolfin juostessa etunenässä omaa tyypillistä sudenraviaan he tulivat mäelle, joka vei ulos kauppalasta -- kaksi rakastunutta kahden kastanjanruskean raudikon selässä, ratsastamassa kuherruskuukauttaan viettämään. Päivänpaiste tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä, ja kaiken huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli sanonut "Oi Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.

He olivat päässeet kukkulan huipulle, ja Päivänpaiste näki, miten Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi heidän eteensä. Päivänpaiste osoitti metsäistä kukkularyhmää tuleentuneiden viljapeltojen takana.

"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä maatilasta. Maltahan, kunnes näemme suuren louhikon. Siellä on portimoita ja kauriita -- tuolla vuorella niitä oikein vilisee, ja luulen, että jos hyvin käy, niin voimme säikyttää liikkeelle vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty -- no, en kerro enempää. Saat odottaa ja nähdä itse."

He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki vainioiden poikki, ja molemmat hengittivät mielihyvällä lämmintä tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieraimiinsa. Kuten Päivänpaisteen ensi kertaa täällä käydessä visertelivät leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä, kunnes he ennättivät metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten asemesta näkivät sininärhejä ja tikkoja.

"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Päivänpaiste, kun heinäpelto jäi heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat nähdä."

Kuten ensi kerrankin kaarsi hän savikuopan ja kulki vasemmanpuoleisten metsien läpi, sivuutti ensimmäisen lähteen ja antoi hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse. Täältä lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron partaalla, joka lorisi punapuiden välitse, kasvoi suuri villi lilja, jonka hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia kelloja. Tällä kertaa ei Päivänpaiste laskeutunut hevosen selästä, vaan ratsasti syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien kukkulain väliin. Hän oli ahkeroinut täällä, ja jyrkkä ja liukas hevospolku kulki nyt puron poikki, ja he ratsastivat hämärän punapuumetsikön läpi ja etäämpänä tammi- ja madronos-metsikön kautta. He tulivat muutaman eekkerin suuruiselle raivatulle alueelle, missä kasvoi korkeata heinää.

"Meidän", sanoi Päivänpaiste.

Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja pureskeli sitä hampaissaan.

"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."

Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästyksen ja ihastuksen huudahduksia.

"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.

"Tule", sanoi Päivänpaiste; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan metsän kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla kasvavan liljan luo.

Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki jyrkkiä kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivalloisesti etenivät pitkin mutkittelevaa tietä, näkivät he paikka paikoin vilahduksen lehtiverkon lävitse. Mutta paljoa ei näkynyt, sillä kaikkialla sulkivat oksat näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä lehtikatos, jonka lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa tunkeutumaan. Ja kaikkialla heidän ympärillään kasvoi sanajalkoja, eri lajeja, hienosta neidonhius-sanajalasta aina kuuden ja kahdeksan jalan korkuisiin. Kun he nousivat mäkiä ylöspäin, näkivät he vanhojen puiden ryhmyisiä runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria ryhmyisiä oksia.

Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki tämä kauneus häneen.

"On aivan kuin olisimme uimassa", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä, rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä on poukama ja me olemme syliä syvällä."

He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi neidonhius-sanajalkojen seassa, sattui Deden silmiin ja sai hänet taas pysähdyttämään hevosensa.

He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja nuokkuvan ruohikon ylitse kapeaan sini- ja valkoapilasniittyyn kapean joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.

"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti Päivänpaiste.

"On kyllä", vastasi Dede.

He kulkivat virran poikki ja yli matalan, kallioisen kukkulan vievää karjapolkua ja matalan manzanita-metsikön lävitse, kunnes joutuivat kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli niitty.

"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi Päivänpaiste.

Ja juuri kun hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, kuului hurjaa rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan katselijoiden silmien edestä.