Part 23

"Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? esimerkiksi siitä miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"

"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."

Päivänpaiste katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän pudisti epäilevästi päätään.

"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen, mikä milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen kysymys. Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"

Mutta Dede piti hyvin puoliaan.

"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos ajattelette hiukan asiaa, niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan tee -- jankutatte nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen. Puhukaamme muusta. Kuinka Bob voi?"

Puoli tuntia myöhemmin Päivänpaiste kiiti sateessa Telegraph Avenueta Oaklandiin ja poltti ruskeapaperista savukettaan ja muisteli mitä oli tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin olisi hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä sai hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan, ja samalla sitä vähemmän tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.

Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti jonkinlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin kuukausipalkka ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä, ettei Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli tavannut, oli näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa takia. Hän oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut viisitoista miljoonaa siitä päivästä lähtien kun Dede oli tullut hänen konttoriinsa, ja Deden halu mennä naimisiin hänen kanssaan oli vähentynyt sitä mukaa kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.

"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa, niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."

Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään. Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin vasta Klondykesta tulleen Elam Harnishin kanssa kuin nykyisen Elam Harnishin kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava enemmän entisen Päivänpaisteen kaltaiseksi, joka oli tullut pohjan periltä koettamaan onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli mahdotonta. Ollutta ja mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä saanut takaisin, eikä mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän saattanut toivoa saavansa poikavuotensa takaisin.

Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän oli ennen kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä hän ei ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Päivänpaiste, oli niinikään ollut selväpäinen, ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissaoloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen. Ja sitäpaitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun Päivänpaiste oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.

"Heleijaa!" päätti hän, kun auto pysähtyi hänen hotellinsa edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut häntä ensimmäisenä päivänä, kun hän tuli toimistoon. Hänen omien puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hän minusta pitää, sitä vähemmän hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."

19

Vielä kerran eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua Päivänpaiste kosi Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään, kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella autollaan Berkeleyhin. Hän jätti auton muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missäpäin Dede luultavammin käveli.

Päivänpaiste noudatti tytön ohjeita ja oli pian päässyt viimeisten talojen ohi tien päähän, mistä kukkulain ensimmäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Päivänpaiste, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä oli jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimelta huipulta, missä tuuli oli rajuimmillaan.

Tavassa, millä Päivänpaiste kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.

"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekö te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"

Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Päivänpaisteen hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivan kuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle periksi, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Päivänpaisteen pitää kiinni kädestään.

"Ette kai pelkää minua?" kysyi Päivänpaiste.

"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä, vaan itseäni."

"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Päivänpaiste kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.

"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme puhuko siis siitä."

"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Päivänpaiste oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon, että sieti häntä lähellään.

Dede pudisti päätään.

"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon."

Ensi kerran juolahti Päivänpaisteen mieleen synkkä epäluulo -- ajatus, joka selitti kaikki.

"Sanokaa, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"

Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.

Päivänpaiste tiesi vastauksen ja suuttuneena itseensä hän päätti, että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että suojasi Dedeä tuulelta, ja veti hänet lähelleen. Tavattoman, navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puidenlatvoja heidän päänsä päällä, ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä, ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Päivänpaiste katseli alas Dedeä ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen, ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.

Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Päivänpaisteeseen.

"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne. Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki -- kaikki!"

Päivänpaiste tuijotti häneen, kummissaan tästä salaperäisestä lausunnosta.

"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät yli ymmärrykseni, ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä. Te toivotte, että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte minusta -- -- --"

"En ole milloinkaan sitä sanonut."

"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni, miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne: mitä enemmän te minusta pidätte, sitä vähemmän haluatte mennä kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään, ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli painuksissa, eikä Päivänpaiste voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Päivänpaiste oli oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että Deden täytyi sanoa nyt hänelle jotakin. Sen hän tunsi.

"En ole romanttinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan. "Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää itseäni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää sen. Enkä silti ole rahtustakaan onnellisempi."

"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Päivänpaiste turhaan odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän pitää selittää minulle, ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"

Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Päivänpaiste tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattu häneen.

"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivan kuin miettiäkseen miten alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä olen rehellinen ja vilpitön, vaikka naisten ei luulla osaavan sitä olla? -- haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä loukkaamaan? -- että teen tunnustuksia, joita häpeän? -- että käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"

Käsivarsi, jonka Päivänpaiste oli kietonut Deden ympärille, puristi rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.

"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te voisi milloinkaan olla minun mieheni -- rakastajani ja aviomieheni. Te olisitte rahojenne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitävät teidät orjanaan, anastavat aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki, pakottavat teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon. Käsitättekö? Ehkä se on pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen, että voin rakastaa paljon, antaa paljon -- antaa kaikki, ja vaikka en vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon paljon enemmän kuin te rahoiltanne voisitte minulle antaa.

"Ja rahanne turmelevat teidät; ne tekevät teidät yhä epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en milloinkaan aio mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä paljon ennen kuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun olitte vasta tullut Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te olitte kultamaiden Päivänpaiste, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä teidät rakastumatta teihin -- silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt.

"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta, ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämä viime vuodet te olette elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies, ja rahanne turmelevat teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te olette lihonut, eikä se ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen, niinkuin olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi päivää viikossa kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakottaa teidät viettämään, ovat kaiken tämän alku. Te olette raaistunut ja mennyt alaspäin. Ja tämä kehitys voi vain jatkua edelleen, kunnes olette auttamattomasti rappiolla. -- -- --"

Päivänpaiste koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet, ja hänen äänensä vapisi.

"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämä kuukaudet siitä lähtien kun aloimme yhdessä ratsastaa, ja kun nyt olen alkanut puhua, niin puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä. Te ette voi sitä auttaa. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te rakastatte liikepeliä. Nämä liikeasiat, jotka ovat kaikki vallan tarpeettomia, sillä te olette jo rikas, vaativat teidät kokonaan. Väliin ajattelin, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen kanssa kuin jakaa teidät liikeasioiden kanssa. Omistaisinhan edes puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.

"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että te tahdotte _minut_. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta antaisin teille vain yhden sadasosan itsestäni. Otaksukaa, että elämässäni olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa ja joka sitäpaitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi pussit silmieni alle ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi ruumiini ja sieluni? Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta? Kuitenkaan te ette tarjoa minulle sen enempää? Kummeksitteko, etten tahdo tulla vaimoksenne -- etten voi?"

Päivänpaiste odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut, ja hän jatkoi vielä:

"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten kaikella antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin sairas mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte sitä sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta siitä, mitä te uskotte ja aiotte, olisi vaimo teille vain lyhyt ajanviete. Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on menehtyä. Te ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte minut siihen ikävöimään, kunnes joutuisin pois suunniltani, tai itkemään silmäni puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni teitä pelastamaan. Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät teitä koko ajan vallassaan. Te pelaatte liikepeliä niinkuin olette pelannut kaikkea muutakin, niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä matkoillanne. Ei kukaan voinut taivaltaa niin nopeasti ja kauas, tehdä työtä niin ankarasti ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään; te panitte kaikki mitä omistitte jokaiseen uuteen yritykseen -- -- --"

"Rajana on taivas", mutisi Päivänpaiste vahvistukseksi. "Mutta jos te vain tahtoisitte siten olla rakastaja -- aviomiehenä -- --"

Hänen äänensä petti, ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun hän loi alas katseensa Päivänpaisteen katseen edessä.

"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän. "Olen pitänyt aika saarnan."

Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Päivänpaisteen käsivarteen, eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä navakammin. Rankkasade ei ollut vielä tullut, mutta vähänväliä toi tuulenpuuska mukanaan usvankaltaista sadetta. Päivänpaiste oli hämillään eikä koettanut sitä peittää, ja hän oli vielä hämillään, kun alkoi puhua.

"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason -- tai Dede, koska mielelläni puhuttelen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä, että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla olisi senttiäkään ja jollen olisi lihonut. -- Ei, ei, en laske leikkiä. Se on vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla olisi senttiäkään ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta päämäärää kuin saada rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan että nyt olen korviin saakka hautautunut liikeasioihin -- niin te tulisitte vaimokseni.

"Tämä on kaikki selvempää kuin painettu sana. Te olette tarkkanäköisempi ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan. Te olette hiukan avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin tehdä? Liikeasiani ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä ja jaloista enkä voi irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen kuin mies, joka sai karhua hännästä kiinni. En voi irtautua; ja minä rakastan teitä ja minun täytyy irtautua, ennenkuin saan teidät vaimokseni.

"En tiedä mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En voi luopua teistä. En voi. Enkä aio luopua teistä. Liikeasiat ovat sittenkin vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua öisin hereillä.

"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan. Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin ihmisiä. Nyt heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän että olen ulkoilmaihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni maatila, minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä minulla on tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta. Näin vain kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että sittemmin ostin sen. Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen kuin koulupoika lomalla. Olisin parempi ihminen, jos asuisin maalla. Kaupunkielämä ei tee minua paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa. Tiedän sen. Mutta otaksukaa, että rukouksenne täytettäisiin ja minä menettäisin kaikki ja minun olisi pakko ansaita elatukseni päivätyöllä."

Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä myöntämään.

"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata muokkaamalla hankkimaan elatukseni -- tulisitteko silloin vaimokseni, Dede?"

"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.

"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti Päivänpaiste, "tai kaupunkiin hankkimaan ruokaa."

"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta, ja meidän täytyy lähteä, jos mielimme välttää sadetta."

Heidän kulkiessaan puiden lomitse, ennenkuin he alkoivat laskeutua alas kukkulan rinnettä, tuli hetki, jolloin Päivänpaiste olisi saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät hänen mielensä niin, ettei hän älynnyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.

"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä. "Toivon, että voisitte nähdä sen."

Heidän ennätettyään eukalyptuslehdon reunaan ehdotti Päivänpaiste, että he eroaisivat siinä.

"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat."

Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan asunnolleen saakka.

"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten edessä.

Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.

"Tiedättekö", sanoi Päivänpaiste, "kun otan kaikki lukuun, niin tämä on elämäni onnellisin päivä". Hän otti hatun päästään, ja tuuli heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi: "Ja olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa, joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän sanovan sen tänään minulle. Se on -- --" Hän jätti lauseensa kesken, ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino, ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."

Kyynelet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän pudisti päätään, kääntyi ja nousi portaita ylös.

20

Kun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Franciscon väliseen matkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olivat Päivänpaisteen hirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät todella vähentyneet, sillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin. Hän myi tuhansittain tontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja parhaillaan rakennettiin. Niinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja liiketalojen tontteja Oaklandin keskuksesta. Tästä oli seurauksena, että Päivänpaisteen maa-alueiden arvo varmasti kohosi. Mutta kuten ennenkin oli hänellä suurenmoiset suunnitelmat. Hän oli jo alkanut lainata pankeilta. Suuret voitot, mitkä hän sai myymällä maata, hän heti käytti uusiin maaostoihin; ja sen sijaan että olisi maksanut entiset lainat, hän hankki uusia. Hän käytti Oaklandissa samaa menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson Cityssä; mutta hän teki sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta liikeyrityksestä eikä epävarmasta kullankaivusta.

Pienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat ja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei ollut mitään odottamatonta, ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet eivät Päivänpaistetta harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Simon Dolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta käyttää sitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa Päivänpaisteen kustannuksella. Dolliver noudatti Päivänpaisteen menettelytapaa, toimi nopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa heti uusiin ostoihin. Useammin kuin kerran oli hän Päivänpaisteen tiellä, kun tämä oli ruvennut noudattamaan samaa menettelytapaa kuin Guggenhammerin liike keksittyään Ophirin.

Päivänpaisteen laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä, mutta ne nielivät suunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti valmiiksi kuin lauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret ruoppaaminen ja täyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen menevä rahaerä ei ollut vähäinen. Keskimäärin tuli jokainen paalu valmiiksi kiinnitettynä maksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa, ja näitä paaluja tarvittiin tuhansittain. Kaikki saatavissa olevat täysikasvuiset eukalyptuspuut käytettiin ja suuret lautalliset mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen rannoilta.