Part 21

Kapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki heidän täytyi kulkea, ennenkuin saattoivat aloittaa kiipeämisen. Rinne oli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa kompastelivat. Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin ohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli vähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan Bobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat törmäsivät yhteen, ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede vähällä pudota hevosen selästä. Päivänpaiste sai hevosensa hillityksi ja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehtisade rapisi heidän päälleen ja vastus seurasi vastusta, kunnes he vaatteet revittyinä, mutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät mitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he olivat, ulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolme neljännestä ympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla oli Oakland ja lahden takana oli San Francisco. Näiden kahden kaupungin välillä he saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä. Heidän oikealla puolellaan oli Berkeley ja vasemmalla harvaanasutut kylät Oaklandin ja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään oli Piedmont umpimähkäisille asumuksineen ja viljelysmaineen, ja Piedmontista vietti maa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.

"Katsokaa", sanoi Päivänpaiste tehden kaarevan liikkeen käsivarrellaan. "Tuolla asuu satatuhatta ihmistä, eikä mikään estä siellä asumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä asukasluku viidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti kerrottuna. Miksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä yhdysliikenne San Franciscon kanssa, ja sitäpaitsi on Oakland nukkuvaa paikkakuntaa. Se on paljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San Francisco. Otaksukaammepa nyt, että minä ostan kaikki Oaklandin, Berkeleyn, Alamedan, San Leandron ja muut raitiotiet -- hankin niille pätevän ja yhteisen johdon. Otaksukaamme, että minä lyhennän San Franciscon-matkaan tarvittavan ajan puoleen rakentamalla suuren aallonmurtajan Goat Islandin tienoille ja järjestämällä lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla veneillä? No, silloin ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä. He tarvitsevat maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan. Mutta maa on halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi, ettei ole sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan aavista, että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet. Se saa maan arvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin ihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen houkuttelemina.

"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten minä myyn maan ja saan arvon takaisin, ja sitten ovat vielä jäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edestakaisin ja ansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on muitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue vanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aion rakentaa aallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan sen ja rakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San Franciscon telakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos sadat laivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen suuren rautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne sen sijaan, että nyt perustetaan niitä San Franciscoon. Tehtaat tarvitsevat maata. Minun on siis ostettava tehtaanpaikat ennenkuin kukaan aavistaa, että maan arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat mukanaan kymmeniä tuhansia työmiehiä perheineen. Nämä tarvitsevat enemmän taloja ja enemmän maata, siis minua, sillä minähän heille myyn maan. Ja kymmenet tuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä tuhansia nikkelilantteja sähköraitiovaunuihin. Kasvava asutus tarvitsee enemmän kauppoja, enemmän pankkeja, enemmän kaikkea. Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä arvelette siitä?"

Ennenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Päivänpaiste taas puhettaan. Hänen sielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta unelmainsa kaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.

"Tiedättekö -- olen ollut sitä katsomassa -- Clyden vuono, missä kaikki rautalaivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin suuri kuin Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat laivahylyt viruvat? Miks'ei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin kaupunginhallitus kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista asioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat, ja sen jälkeen tarvitaan järjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta onnistunut niin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun asiat ensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta pääomaa yritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat', sanon minä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle kaupungille. Kaikkivaltias Jumala on ne pannut tähän ja pannut minut näkemään ne. Haluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta ja lähettää sen laivoilla suoraan Itään? Tässä ovat laivatelakat höyrylaivoillenne ja tässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita, joista voitte kuljettaa tavarat suoraan maitse tai meritse? Tässä on paikka tehtaille ja tässä on nykyaikainen ajanmukainen kaupunki viimeisine parannuksineen teidän ja työmiestenne asuttavaksi.'

"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan vedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi vesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira. Suurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät voi sitä antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen ne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa -- rahaa kaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan. Arvo riippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkin paikkakunnan asukasluku, sitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin luotu suuren ihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan vain! Ette voisi löytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille. Tarvitaan vain asukkaita, ja kahden vuoden kuluttua on täällä parisataatuhatta asukasta lisää. Ja mikä on enemmän, tässä ei tapahdu mitään huijausta. Se on rehellistä peliä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on lahden tällä puolen miljoona asukasta. Puuttuu vielä hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista hotellia. Minä rakennan pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät huomiota. En välitä siitä, vaikka ne eivät vuosikausiin tuottaisikaan voittoa. Niistä on kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä. Ja sitten aion vielä istuttaa miljoonia eukalyptuspuita näille kukkuloille."

"Mutta miten aiotte menetellä?" kysyi Dede. "Teillä ei ole kylliksi rahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne."

"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa, ja jos tarvitsen enemmän, voin lainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele maan arvon kohoamista, ja aion myydä maata kosolti."

Seuraavina viikkoina oli Päivänpaiste aina toimessa. Hän vietti suurimman osan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän aikoi muuttaa konttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle, sitä ennen oli alkuvalmistukset, maan osto, suoritettava loppuun. Sunnuntain toisensa perästä lie milloin miltäkin kukkulanhuipulta katselivat uneksittuun kaupunkiin ja sen maataviljeleviin esikaupunkeihin, ja Päivänpaiste näytti Dedelle viimeiset ostonsa. Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä täältä, mutta sitä mukaa kuin viikot vierivät, harvenivat kohdat, joita Päivänpaiste ei omistanut, kunnes ne lopulta olivat kuin saaria, joita Päivänpaisteen maa ympäröi.

Se vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa ja sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen. Mutta Päivänpaiste maksoi heti, ja nopea toimiminen oli aina kuulunut hänen menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat aavistaakaan hänen suunnitelmiaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi loppuun monta aietta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä ostivat maa-alueita sekä liikekeskusta että tehtaita varten, hankki Päivänpaiste kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo kaksi vedetöntä vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä raitiotielinjaa ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan varten. Rantamista oli vuosikausia käräjöity, ja hän ryhtyi ripeästi asiaan -- osti yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan kaupungilta.

Samaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman, joka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli sen tarkoitusta, osti Päivänpaiste salaa republikaanisen puolueen pää-äänenkannattajan ja demokraattisen puolueen pää-äänenkannattajan ja muutti rohkeasti uuteen konttorihuoneistoonsa. Tämä oli luonnollisesti suuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa ajanmukaisessa konttorirakennuksessa -- ainoassa rakennuksessa, jota ei myöhemmin tultaisi repimään, kuten Päivänpaiste arveli. Siellä oli osasto toisensa jälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia. Kuten hän kertoi Dedelle:

"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan & Contra Costan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan Lauttayhtiö, Yhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistöyhtiö, Fairview ja Portola-hotelliyhtiö ja puolisen tusinaa muita, joiden nimet minun on täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni ne muistaa. Vielä on Piedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin Yhdistetyt Kivilouhokset. Ostettuani aluksi tuon louhoksen, josta on ollut puhetta, olen nyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on laivanrakennusyhtiö, jolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun kerran täytyy hankkia lauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse. Ne ovat valmiina siksi kuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä tässä on ollut hommaa. Ja minulla on ollut ilo samalla pettää ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön miehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin heille aimo iskun. Tein lopun hyvästä tulolähteestä."

"Mutta minkä vuoksi vihaatte heitä noin?" kysyi Dede.

"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita."

"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin."

"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla." Päivänpaiste katseli häntä miettiväisenä. "Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan juuri sitä -- raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika pelaajia, eikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla pelaaja. He ovat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat uskotella olevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa, miten he menettelevät. Kun mahtimiehet halusivat myydä Little Copperin osakkeita, lähettivät he Jakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin huutamaan: 'Minä ostan kaikki Little Copperin osakkeet tai osan niistä viidestäkymmenestäviidestä.' -- Little Copper oli silloin viidessäkymmenessäneljässä. Ja kolmessakymmenessä minuutissa nuo pumpulihännät -- _rahamiehiksi_ jotkut nimittävät heitä -- saivat Little Copperin kohoamaan kuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua syntyi paniikki ja Little Copper aleni neljäänkymmeneenviiteen, jopa neljäänkymmeneen.

"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon kuin he ryöstivät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät pomot heitä välikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin trusti viime paniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Trusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön pari suurta pankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja; ja se teki tämän pelottamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät huolen muusta, ja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön osakkeita. Ken tahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi tanssittaa pumpulihäntiä mielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa heitä, mutta en juuri kunnioita tuollaisia pelkureita."

17

Päivänpaiste oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat hirvittävät, eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä maanarvon nousua ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan taloudelliselle näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri aloja varten parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa. Mahdollisiin alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä ja hän oli päättänyt alkaa oikein. Siksi hän otti palvelukseensa Wilkinsonin ja korotti hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei kaksinkertaiseksi, saadakseen hänet jättämään toimensa Chigacossa ja ottamaan huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja päivät ahersivat raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät iskivät paaluttajat suuria paaluja San Franciscon lahden mutaan. Aallonmurtajasta aiottiin tehdä kolme mailia pitkä, ja Berkeleyn kukkuloilta hakattiin kokonaisia eukalyptusmetsiä paaluiksi.

Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja ne laskettiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään laskettiin katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain valita tontti ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Päivänpaisteen uusilla raitioteillä pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka kolkkaan, ja jo aikoja ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa, rakennettiin satoja taloja. Hänen maasta saamansa voitto oli suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän rahamiestempullaan muuttanut tavallisen maanviljelysseudun parhaiten asutuksi kaupunginosaksi.

Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin yrityksiinsä. Raitiovaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän yhä vielä tehdas- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet. Kevyet, vanhanaikaiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat, mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita lavennettiin, jotta raitiotievaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki, ja sen hän aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja rahvaalle ja klubihuoneistoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin väkiluku oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti vilkastunut. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita. Ne olivat terveesti harkittuja yrityksiä.

"Oakland tarvitsee ensi luokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan ryhtyi hän itse rakentamaan teatteria, sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataatuhatta uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.

Mutta huolimatta siitä, miten kiire Päivänpaisteella oli, käytti hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä lauantaina iltapäivällä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän seuraavana päivänä voinut tavata Päivänpaistetta, ja kun tämä vaati selitystä, sanoi Dede:

"Olen myynyt Mabin."

Päivänpaiste oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko se hänen tapansa antaa hänen, Päivänpaisteen ymmärtää, ettei enää tahtonut seurustella hänen kanssaan. Vai...

"Mistä syystä?" sai Päivänpaiste kysytyksi.

"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi dollaria tonnilta", vastasi Dede.

"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Päivänpaiste ja katsoi häneen lujasti, sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.

"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet, ja minun täytyi päättää, että koska en voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua tammasta ja auttaa veljeäni."

Päivänpaiste tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui hänestä äkkiä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana sormillaan pöytään.

"Kuka sen osti?" kysyi hän.

Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauan sitten oli oppinut tuntemaan ja jonka hän tiesi merkitsevän suuttumusta.

"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin?" sanoi Dede. "Älkääkä kieltäkö, että ajattelitte sitä."

"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin, ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni kulumaan."

"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla nyt on aikaa ommella."

"Mutta minä en osaa ommella."

Päivänpaisteen ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei ollut aivan vastenmielinen.

"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa, että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille, kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."

Taas hän näki, että Dede kieltäisi, ja hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin tämä ennätti sen tehdä:

"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää. Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan kanssanne ja maksan hevoset?"

Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen ovelle ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä epävirallinen keskustelu. Päivänpaiste teki vielä lyhyen yrityksen.

"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka seurassa on mielellään ja jota kaipaa, kun on erossa hänestä. Hegan on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan mailin päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi yhteen. Hän on suuri kirjatoukka ja viettää aikansa lukemalla ranskan- ja englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja -- milloin hän ei kirjoita runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta ystävää kuin te, ja te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä -- kerran viikossa, sunnuntaisin, ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä riippuvainen. Teistä on tavallaan tullut minulle -- -- --"

"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.

"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden varjossa tai auringonpaisteessa -- jos kadotan teidät molemmat, ei ole enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte minun ostaa sen -- -- --"

"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista. Jos luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte. Mutta minä olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."

Päivänpaiste ei vastannut mitään, ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.

Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kanssa, jolle hän aikoja sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena ollut romaani oli epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä, ja Päivänpaiste käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin yksityisiin tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones, joka väitti, ettei mikään häntä hämmästyttänyt hänen musertavien kokemustensa jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei osoittanut mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä erään kastanjanruskean tamman ostaja.

"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.

"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti, jottette herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen Sonomaan miehelle, jonka osoite on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa, joka minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä hyvin. Ja tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle sen miehen nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään muuta kuin että olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan. Ymmärrättekö?"

Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Päivänpaiste huomasi Deden silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.

"Onko jotakin hullusti -- mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.

"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa -- -- --"

"Minä en edes tiedä, kuka sen osti", vastasi Päivänpaiste. "Ja mikä on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sillä teette. Olette myynyt sen, se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aion käydä käsiksi vielä viiteen. Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei oikeastaan ole teidän asianne."

Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei epäluuloisesti.

"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan -- tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut ja lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan erikoistuntijan käsiteltäväksi."

"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä -- -- --"

"Malttakaahan", keskeytti Päivänpaiste. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" -- Dede teki kielteisen eleen -- "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"

"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.

"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun mielipiteen. Tuo rahakäsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt. Otaksukaamme, että te pinoaisitte kallionkielekkeeltä, enkö silloin tekisi oikein jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen? Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te tarvitsette muunlaista apua -- käsivoimani asemesta kukkaroni vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he sanovat niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat rehellisiä ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi rehellisiä eivätkä kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin rosvojen. Ettekö käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla, he tekevät kauppaa dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja yleistä, mutta dollarit ovat pyhitettyjä -- niin pyhiä, ettette te salli minun lainata teille pikkusummaa."