Part 17

Dede Mason oli vielä toimistossa. Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut, ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu loppumattomiin uhkarohkeihin taisteluihin, tunsi hän jokaisen valonkisailun Dede Masonin hiuksissa, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen sievä pukunsa sai selvästi näkymään. Päivänpaiste oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli hän ei uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän hän oli tehnyt siten, että oli pikakirjoittajattaren lomalta palattua ottanut hänen sijaisensa hänelle apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaiken sen suhteen, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Ei millään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta ylpeä hän oli. Päivänpaiste arveli tavasta, millä hän sitä osoitti, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, millä hän kantoi pukujaan, Päivänpaiste vertasi häntä hänen apulaiseensa sekä pikakirjoittajattariin, joita hän näki muissa konttoreissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Päivänpaiste itsekseen, "ja hän osaa pukeutua liioittelematta ja lisäilemättä mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katselija mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmän hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan, ja toivoi, että hän pysyisi siellä, ja siinä kaikki.

Päivänpaiste ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui, ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useampia täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitäpaitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koska hän ei milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuutensa yleisön tietoon, sellaiset kuin huviretket hänen isolla punaisella moottorivaunullaan San Josehen -- tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.

Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskuntaoppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään -- raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit, ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa, ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaamista oli elämä; pelaaja oli yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta isoihin punaisiin moottorivaunuihin, oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmän näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi, ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli kurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja, ja hän oli huomannut, etteivät voimakkaat -- miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer -- välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä, vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä, ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivan kuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heiltä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytään, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri, ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaat ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.

Hän oli itse saanut hyvät kortit, vaikk'ei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma, ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukko tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla auto ajaa hänen ylitseen tai myymälänkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa? Huomenna tai jonakin muuna päivänä hän voisi saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka oli viikko sitten seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut -- keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi -- ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että se kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Päivänpaisteella vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki edessään, ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.

11

Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Päivänpaiste paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten tavallisesti, isossa autossa, vaikkei tällä kertaa omassaan, Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, minkä oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti tunnettu tuhlari, ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Hän se oli, joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä, ja joka viimeisillä rahoillaan oli ostanut kaikki munat, mitä oli Alaskassa, maksaen kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadastakymmenestä tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä pilkkanaan; ja hän se oli, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San Franciscon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä oli vielä kerran tuo "onnen löytökäinen", kuten Päivänpaiste häntä nimitti, ja tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue, ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat San Franciscosta lähdettyään kiertäneet merenlahdet, sivuuttaneet San Josen, käyneet Oaklandissa, ja heidät oli kolmasti pysäytetty liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kuljettivat nyt häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti he keskustelivat äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie, joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan tuoda kiertoteitä koneen perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean raudikon selässä nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä Päivänpaiste huomasi, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa silmänräpäyksessä nainen suoristui satulassa liikkeellä, jota Päivänpaiste ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason -- Päivänpaiste muisti Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Päivänpaiste tunsi vanhastaan, kun Päivänpaiste kävi häntä kiinni hartioista ja paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.

"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.

"Niin tunnen", vastasi Päivänpaiste, "olkaa siis alallanne".

"No onnittelen hyvää makuanne, Päivänpaiste. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."

Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä, ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Päivänpaiste nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miehensatulassa hevosen selässä hän oli ryhdiltään sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.

Kun Dede maanantaiaamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Päivänpaiste häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Päivänpaiste itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas hän aprikoi, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä, ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin -- luultavasti hän oli silloin palannut kotiinsa.

Päivä oli käytetty turhaan, mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauantaina hän löysi Bobin. Hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian iso niin kookkaalle miehelle kuin Päivänpaisteelle. Bob oli erinomaisissa voimissa, sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki, ja sen kaula kaartui uljaasti.

"Siinä on oiva hevonen", päätti Päivänpaiste, mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi, ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu oli ilmaistava ostajalle. Kauppias kuvasi sen.

"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, mutta vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi se on vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, mutta nousee takajaloilleen, ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä mailia rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan, ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut autoihin, että saattaa paneutua nukkumaan auton viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista, mutta kahdenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan se on liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Juudas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."

Kauppias oli oikeassa. Päivänpaiste tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa hänen olkapäähänsä.

"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannuksiin. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä meksikolainen satula ja kankikuolaimet -- älkää panko niitä liian kireälle."

Päivänpaiste valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa. Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti. Päivänpaiste oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti, ja Bob vietiin valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin ratsastuskoulun talliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Päivänpaiste oli varhain liikkeellä. Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, rekivaljakkonsa johtaja, ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa. Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin vievällä syrjätiellä, ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja temppuja ja koetti lannistaa ratsastajansa, samoinkuin ratsastaja koetti lannistaa sitä. Päivänpaiste käytti kaikki hevoshoitotietonsa ja -taitonsa, samalla kuin Bob vuorostaan yritti jokaista mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista höllemmällä, antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen minuuttia, pääsi Päivänpaiste alas hevosen selästä ja kiristi rintavyötä. Senjälkeen Bob käyttäytyi enkelimäisen siivosti. Se sai Päivänpaisteen täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua Päivänpaiste ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta polvet velttoina, ollenkaan olematta varuillaan, ja suitset hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salaman nopeudella. Se pyöri takajaloillaan, ja etujalat olivat hiukan koholla maasta. Päivänpaisteen oikea jalka irtaantui jalustimesta, hän putosi satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan, ja Bob käytti tilaisuutta hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, Päivänpaiste pääsi tavalliseen ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.

Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään. Tällä kertaa Päivänpaiste pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina oikeaan, ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkillisiä ja nopeita olivat pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa, ennenkuin ne jo olivat tapahtuneet.

"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka, minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua on pitää kannus aina valmiina iskemään -- ah, sinä paholainen!"

Sillä samassa silmänräpäyksessä, kun kannus kosketti hevosta, se potkaisi vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun. Uteliaisuudesta Päivänpaiste monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen, ja joka kerta Bob potkaisi jalustinta. Sitten Päivänpaiste noudatti hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.

"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä", mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolen nopeudella kiitämään eteenpäin.

Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti sen, ja Päivänpaiste valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista. Kun hevosta ei enää kuritettu, hiljensi se vauhtiaan puoli mailia kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt jälkeen, sai heidät kiinni, ja kaikki näytti käyvän hyvin.

"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Päivänpaiste, kun Bob pyöri.

Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä maahan. Päivänpaiste keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten ja tarrautui siihen molemmin käsin, ja samassa alkoi Bob etujalat ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää hevosen selästä putoamisen, ja Päivänpaisteelle oli vähällä käydä niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä pensaikkoon.

"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Päivänpaiste käyttäen kerran toisensa perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja takaperin saatkin kulkea, kunnes lopen näännyt."

Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan, sai se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin ponnistuksiin. Ja kun Päivänpaiste viimein arveli, että hevonen oli saanut tarpeekseen, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista nykäisemällä nähdäkseen, huohottiko se.

Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustimeen aivan kuin huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.

"No, onko kummempaa nähty!" puhkesi Päivänpaiste. "Ei vastahakoinen, ei vihoissaan, ei mitään -- ja tämän kurituksen perästä! Olet verraton veitikka, Bob."

Vielä kerran hevonen narrasi Päivänpaisteen vaipumaan varomattomaan huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullut. Päivänpaiste sai sen kannuksien ja ruoskan avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta mailia siihen suuntaan, mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita, Wolfia, omaa varjoaan -- lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja mahdotonta esinettä. Tällöin Wolf asettui loikomaan varjoon ja katseli, kuinka Päivänpaiste taisteli hevosta vastaan.

Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai Päivänpaisteen narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se todella ja heitti Päivänpaisteen entiseen asentoon, kädet hevosen kaulan ympärille. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista, milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista autoa se oli yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallisia pieniä rattaita. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille, rupesi se päivän päättäjäisiksi yht'aikaa pyörimään ja nousemaan takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti jalustimen vanhuuttaan hauras nahka, ja Päivänpaiste putosi kuin putosikin hevosen selästä.

Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan että sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkyydestä, joka oli kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja älykkyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella tekivät sen siksi, mikä se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja hiukan väkivaltaisuuttakin.

"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle vai sinäkö, Bob", sanoi Päivänpaiste useammin kuin kerran sinä päivänä.

Ja tallirengille hän sanoi yöllä:

"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut, ja minä olen eläissäni nähnyt monta hevosta."

Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:

"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina, ja saammepa nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."

12