Part 16

Sen sijaan että olisi palannut maanantaina kaupunkiin, vuokrasi Päivänpaiste teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä, missä hän oli ollut edellisenä päivänä, ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää -- niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä, ja siitä syystä siellä oli uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hylätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan, ja hän huomasi ilokseen, ettei entinen viisaus ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansioita; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivehikkaan odotuksen jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois. Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Päivänpaiste, kun kääntyi satulassa ja katseli rotkon ylitse entistä kaatopaikkaa ja tunnelin mustaa suuta.

Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin vievälle ajotielle seurasi hän sitä muutaman mailin ja joutui pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulan rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois. Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkä, kasvoi viiniköynnöksiä. Päivänpaiste saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voiton puolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hylätyt, ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne".

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi häneen iloisesti. Päivänpaiste näki, että hänen työhön tottuneet kätensä olivat aivan kuin miehen, känsäiset, paksut sorminivelistä ja karkeat, ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehen kengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, nainen vei hänet asuinrakennukseen, missä Päivänpaiste näki käsipusertimen ja viininvalmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, joka oli leski ja neljänkymmenenyhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa, ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan villejä vastaan Filippiineille. Hän oli kaatunut siellä jossakin kahakassa.

Päivänpaiste joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä, puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin, he tulivat juuri ja juuri toimeen, niin ettei tarvinnut puutetta kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857 ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli, jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli muodostettu viinitrusti, ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alas laaksoon ja sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta. Ja matka oli pitkä. Meni päivä, ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.

Päivänpaiste tiesi, että hotellissa Riesling-viini, joka ei ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta. Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen -- niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki, raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä viininsä kahdestakymmenestäkahdesta sentistä. Samasta viinistä hän, Päivänpaiste, maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli maailman meno.

Oli seitsemän dollarin seitsemänkymmenenkahdeksan sentin ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Päivänpaiste, maksoi viinistä hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi, tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai rippeet -- kaksikymmentäkaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se kuului kaikki peliin, ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentäyhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien, kun olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa Michiganissa, kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin ja tunnustan, että työ kävi aina yhä raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivan kuin olisi ajatellut, että kysymys oli leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökäytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Päivänpaiste; mutta sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä nyljettiin kehdosta hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen kahdeksansataa mittaa."

Päivänpaiste ihmetteli mitä tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Päivänpaiste.

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkkuja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi seuraten eksyttäviä karjapolkuja ja nousten hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "hyvin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat rotkoja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen, ja hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään iltapäivällä hän murtautui vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Siellä odotti häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa muutamia minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän ison vuorikauriin kiitävän pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan päässä juoksi koira, komea elukka. Päivänpaiste istui jännittyneenä satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä. Hän hengitti kiivaammin, aivan kuin olisi hänkin ottanut osaa metsästykseen; hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen jäsenissään oli entinen kiihko, ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen, ja metsätie yhtyi jonkun matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies hypellen tavalla, joka muistutti Päivänpaisteesta kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden paikatut; hän oli paljain päin, ja hänen pumpulipaitansa oli auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Päivänpaistetta pysähtymään ja näytti kädessään olevaa kirjettä.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos panisitte tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Päivänpaiste ja pisti kirjeen takkinsa taskuun. "Asutteko täällä, vieras?"

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Päivänpaisteeseen hämmästyneesti ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Harnish -- sanomalehdet nimittävät teitä Päivänpaisteeksi. Olenko oikeassa?"

Päivänpaiste nyökkäsi päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?"

Päivänpaiste irvisteli vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta kertaa sanomalehdessä, ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Asun. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä, jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan Päivänpaiste seurasi nopeasti astelevaa innokasta pikku miestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa. Siinä kasvoi isoja tammia, sillä maaperä oli siellä parempaa. Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja, jonka avaraa kuistia tuoleineen ja riippumattoineen nähtävästi käytettiin makuuhuoneena. Päivänpaisteen terävät silmät näkivät kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä. Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla, ja muutamista niistä virtasi parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin." Päivänpaiste nauroi, mutta ilo ja tyydytys, joka säteili hänen silmistään, miellytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun, aivan kuin ne olisivat omia poikiani. Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa katsomaan lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Päivänpaisteen arvostelu, kun he palasivat taloon käytyään lähdettä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Päivänpaisteelle täydellinen yllätys. Keittiö oli erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa, ja koko maja oli yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli iso pöytä, joka oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Päivänpaisteesta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa. Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli iso, hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja jumaliste, se vetää! Ei milloinkaan savunhäivettäkään muualla kuin savutorvessa, ei edes rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Päivänpaiste oli ihastunut pikku mieheen ja samalla utelias. Kuinka tämä oli kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Kuinka siis? Koko asia vivahti seikkailulle, ja Päivänpaiste otti vastaan illalliskutsun ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntä olisi raakojen hedelmien syöjä tai joku muu sentapainen terveysintoilija. Pöydässä istuessaan ja syödessään riisiä ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli Ferguson ampunut) he puhuivat siitä, ja Päivänpaiste huomasi, ettei pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli osoittanut vahingollisiksi hänen ruoansulatukselleen.

Sen jälkeen Päivänpaiste otaksui Fergusonin saaneen jonkun uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan, esitti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien kuin olemme olleet yhdessä, olen koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te täällä teette? Mikä sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", aloitti hän, "säikyttivät lääkärit minut sanomalla tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa muutaman kuukauden elinaikaa, ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin oleskellut parantolassa, käynyt Euroopassa ja Hawaijissa. He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut vaikka mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin olin synnynnäisesti heikko ja toiseksi olin elänyt luonnottomasti -- liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin _Times-Tribunen_ päätoimittaja..."

Päivänpaiste aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Franciscon suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"-- enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä, joka ei tehnyt hyvää sille enemmän kuin klubien ja hotellien ruoka oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan.

"Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä, ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Kuunlaaksoon -- se on nimittäin Sonoma-laakson intiaaninimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tietänyt mitä onni ja terveys on. Katsokaa minua nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemänvuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Päivänpaiste.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta, ja se oli viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Päivänpaiste katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauan? Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään, ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: 'Miten on laitasi, ukkoseni? Voinko millään palvella sinua?' Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Kuinka on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten ollut siitä pannut penniäkään säästöön?"

"Mutta kuinka te nyt menettelette?" kysyi Päivänpaiste. "Tarvitsettehan rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saan tilanomistajilta aina jotakin työtä. Minä en tarvitse paljon rahaa, joten minun ei tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin, niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena, sen sijaan että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija -- nuo isot kivet. -- Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema, ja muutamat noista isoista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä ... ja tässä minä nyt olen entistä ehompana, ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"

Hetken kuluttua hän jatkoi:

"Ja nyt kertokaa minulle Klondykesta ja kuinka viime kaappauksellanne panitte San Franciscon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt Klondykessanne? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Puhukaa nyt ja antakaa minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Päivänpaiste läksi Fergusonin luota. Tähtitaivaan alla ratsastaessa heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitäpaitsi kuului maatilaan tiilitehtaan savikuoppa, ja se olisi hänellä hyvänä turvana Holdsworthya vastaan, jos tämä joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.

10

Aika kului ja Päivänpaisteen peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Franciscossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin, ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin pois. Hän ei pyytänyt armoa, mutta ei antanutkaan armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä, lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Päivänpaisteen läheinen ystävä, vaikka tämä oli ystävällisissä suhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhäperiaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Francisco alkanut kohdella Päivänpaistetta toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvon menettelytapoineen oli selvänä uhkana tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhka, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, kuinka terveellistä oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kansaa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi heidän kimppuunsa ja nujersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristyksellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän rosvosi höyrylaivayhtiöitä, olivat lehdet joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä, ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Franciscoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä "California and Altamont Trust" yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus, ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa -- kunnes hän opetti heille muuta.

Päivänpaiste ryhtyi yhä vielä uhkarohkeihin yrityksiin. Japanin-Venäjän sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahasta, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä: "Teidän täytyy tulla minua katsomaan." Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.