Part 15

Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä revittiin Päivänpaisteen luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä, ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäänkymmeneenviiteen dollariin kuukaudessa Päivänpaiste luuli vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä, ja myöhemmin Dede Mason kiitti häntä, ja siihen se asia päättyi.

Eräänä lauantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän keksi Glen Ellenin matkansa tekosyyksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekoitellut hänet ostamaan.

Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonoma-järven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä, kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen mailin päässä metsänpeittämän kukkularykelmän Sonoma-vuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liikeasioihin, ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen -- vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan, ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.

Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin hän ratsasti vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimmäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista, ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään, ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle, hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan, hän ratsasti savikuopalle, joka oli kuin iso kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä, ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa, kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi yht'äkkiä, kuinka kaunis maailma oli. Se yllätti hänet äkisti, kuin hän olisi keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yht'aikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä sama tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta kapakkailmasta raikkaaseen aamuilmaan.

Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintään neljänkymmenen vuoden vanhan -- sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaikkoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa. Nyt hän joutui muutaman eekkerin suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madronopuitten asemesta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.

Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintään kahdeksan jalkaa korkea, ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi, vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadoittain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan nähnyt mitään senkaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suurenmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivan kuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä ihminen tunsi ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Päivänpaisteen sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.

Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sanajalkoja, ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sanajalkoja. Siellä täällä maassa oli suuria, kaatuneita, sammalpeitteisiä puunrunkoja, jotka lahosivat vähitellen metsän multaan. Taempana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostakin etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa. "Täältä mahtaa olla miljoona mailia ihmisasuntoon", kuiskasi Päivänpaiste itsekseen.

Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.

Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset, ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madrono-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa, mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen, ja hän palasi liljan luo puron partaalle. Hevostaan taluttaen hän kulki kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sanajalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle, ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.

Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin, ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheää polvenkorkuista heinää ja sini- ja valkoapilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.

Kuljettuaan ojan poikki Päivänpaiste seurasi karjapolkua matalan, kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Päivänpaiste katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn taakse.

Päivänpaiste nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkijan vaistonsa olivat heränneet, ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa -- puiden ja oksien sammal, mistelikimput, jotka riippuivat tammissa, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen joen rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki hän näki epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin, ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.

"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne".

Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä -- ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä ison, metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneineen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syöksynyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen, tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiökasvitarha. Multa oli lihavaa ja mustaaja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki olevia kastelujohdon hanoja.

Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Päivänpaiste laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiökasvitarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän katseli vanhaa, auringossa kuivuneista tiilistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kananpoikueitten ja emokanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä, ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea, ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten, ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintään kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaltaan. Polku vei suoraan pienelle padolle, mistä sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiökasvitarhaa kasteltiin. Täällä joen partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita, ja hän kulki sanajalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla, ja siitä yleni neidonhiusta ja muita sananjalkalajeja.

Patoa lukuunottamatta se oli neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa, ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden paksut rungot olivat sammalen peitossa ja lahosivat hitaasti jälleen maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauan, että olivat jo miltei muuttuneet mullaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan joen yli, ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuoria puita, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria, ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa aukosta, joka oli metsän holvissa.

Palattuaan maataloon nousi Päivänpaiste hevosensa selkää ja ratsasti pois sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivämielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet riekaleina ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on luvatta jäänyt pois koulusta. Iso pelipöytä San Franciscossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivan kuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt tätä kaikkea, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla, sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui korvenraatajaesivanhemmista ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.

Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja, ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla hän antoi hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petaluma-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen, ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana, hän näki Tyynen valtameren hopeanhohteisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen, Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson ylitse viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä Sonoma-laakson rinteellä olivat Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien ylitse Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen mailin päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Franciscon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.

"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.

Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt irtautumaan näköalasta ja aloittamaan vuorelta laskeutumista. Häntä huvitti kulkea uutta tietä alas, ja siksipä olikin jo myöhäinen iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Siellä keksivät hänen terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen päätti hän, että sen muodosti kolme sypressiä, ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakottamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: _Pieni Davie, syntynyt 1855, kuollut 1859, ja Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860_.

"Pienet lapsiraukat", mutisi Päivänpaiste.

Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli kuihtuneita villikukkavihkoja, ja poikkipuun kirjaimet oli hiljattain maalattu. Tämä antoi Päivänpaisteelle aiheen hakea polkua, ja hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti maatalolle. Savupiipusta nousi savua, ja hän joutui pian keskustelemaan hermostuneen, laihan nuoren miehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli vain maatilan vuokraaja. Kuinka suuri se oli? Satakahdeksankymmentä eekkeriä, vaikka se näytti paljon isommalta. Se johtui siitä, että sen rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa ja kukkulat, ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli mailin pituinen.

"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa, että kun ensin ruvettiin viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä sen rajat ovat niin epätasaiset ja kalvetut."

Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta kovinkaan paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa. Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies, ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa. Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten keittiökasvitarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.

"Te ette ole farmari", sanoi Päivänpaiste.

Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.

"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden vuoden loman ja ... täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa. Palaan syksyllä toimistoon saatuani viinirypäleet korjuuseen."

Niin, hänellä oli yhdentoista eekkerin suuruinen viinitarha, jossa kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan. Hän kasvatti suurimman osan siitä, mitä he söivät. Jos paikka olisi ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia, ja siellä oli muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista eekkeriä, joissa hän kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi olla olemassa. Siitä maksettiin kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin korkeatasoisesta laaksoheinästä.

Kuunnellessaan Päivänpaiste tunsi äkkiä kateutta tuota nuorta miestä kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta tuntia samoillut.

"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomatoimistoon?" kysyi hän.

Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.

"Siksi, ettemme edisty täällä..." (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että lisämenoja on tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni, ja sitäpaitsi minä en ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungissa me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten ostaa jostakin maatilkun ja jäädä siihen."

Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet, ja silloin oli vanha Hillard pannut tavan alulle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koelouhoksia oli alinomaa tehty, ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.

Hennon näköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Päivänpaisteen ensimmäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunkielämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyläten illalliskutsun hän jatkoi matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unohtuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.

Päivänpaiste ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin hän joutui vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja ikkunat olivat auki, ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessään sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä, ja hänen kasvoillaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Päivänpaiste ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa. "Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän. "Kahdeksankymmentäneljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentäneljä vuotta ja reippaampi kuin monet."

"Olette varmaankin hoitanut itseänne hyvin?" arveli Päivänpaiste.

"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki ja tappelin intiaaneja vastaan 1851. Olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä, samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."

"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"

Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.

"Kuinka sen ottaa", sanoi hän epämääräisesti. "En ole milloinkaan ollut yksin, ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa, ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn Friscossa. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen -- olin ensimmäisiä uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."

Päivänpaiste pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:

"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet häpeään, ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."

Vanhus nauroi, ja Päivänpaiste jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä, oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljävuotiaaksi. Päivänpaisteen mieleen johtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Franciscossa karkoitti tämän ajatuksen.

"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästyn peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan, ja kaupunki saa mennä helvettiin."

9