Part 14

"Pyydän anteeksi", kiiruhti tyttö korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."

Päivänpaiste alkoi joutua hiukan hämilleen, ja aurinko kisaili yhä tytön hiuksissa.

"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.

"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se on oikein ja aivan kieliopin mukaista."

"Hyvä", huokasi Päivänpaiste -- "_I shall meet you halfway in this proposition_ -- joko kirjoititte sen?"

Ja sanelu jatkui. --

Päivänpaiste huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut mitään tekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai valmisteli jotakin somaa naisten käsityötä.

Kerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen Kiplingin runoja ja selaili sitä hämillään.

"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?" sanoi hän laskien kirjan takaisin pöydälle.

"Kyllä", kuului vastaus, "hyvin paljon."

Toisen kerran oli pöydällä Wellsin "Onnen pyörät".

"Mikä kirja se on?" kysyi Päivänpaiste.

"Oh, se on romaani, rakkaustarina."

Hän vaikeni, mutta Päivänpaiste yhä odotti, ja hän katsoi velvollisuudekseen jatkaa.

"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta, joka vapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen tyttöön, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa kirjailija. Tilanne on hyvin omituinen ja surullinen ja traaginen. Haluatteko lukea sen?"

"Saako hän tytön?" kysyi Päivänpaiste.

"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei..."

"Hän ei saa tyttöä, ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja, saadaksenne sen tietää?" mutisi Päivänpaiste kummissaan.

Neiti Mason oli harmistunut ja huvittunut.

"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä", vastasi hän.

"Siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri juttu. Siitä minä saan rahaa. Mitä te saatte kirjoista?"

"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää."

"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista."

"Elämä on arvokkaampaa kuin raha."

"Niin kaiketi", sanoi Päivänpaiste miehekkään suvaitsevasti, "niin kauan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sitä pidätte, eikä makuasioista sovi kiistellä."

Huolimatta omasta väheksyvästä näkökannastaan oli Päivänpaisteella se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita, ja hänellä oli ohimennen sama tunne kuin raakalaisella, joka näkee jonkin peloittavan kulttuuri-ilmiön. Päivänpaisteen mielestä sivistys oli arvotonta, ja kuitenkin hänen käsityksiään nyt hiukan järkytti aavistus, että sivistys oli arvokkaampaa kuin hän luulikaan.

Ohimennessään hän näki taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka oli hänelle tuttu. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt, sillä hän tunsi kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja Alaskasta, ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa, ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin erään naisen itsemurhasta.

Tämän jälkeen hän ei enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista. Hän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tyttö oli tehnyt tuon erityisen luvun perusteella, ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun ne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli vastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja -- hän, Päivänpaiste -- ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän tunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja aprikoi, mikä kohtalon oikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut hänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän ajan oli hänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja uteliaasti aivan kuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.

Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki omakohtaiset valituksensa neiti Masonia kohtaan, ennenkuin saattoi kertoa sitä vähäistä, mitä tästä tiesi.

"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."

"Mistä sen päätätte?" kysyi Päivänpaiste.

"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo nukkua tarpeeksi eikä voi nousta myöhään aamulla ja että hänen on käveltävä koko matka Berkeleyhin -- siellä hän asuu."

Tämä kohta kuvauksesta oli Päivänpaisteen mieleen. Neiti Mason oli koko joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät hänet taas tyytymättömäksi.

"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilaiden kanssa. Hän tarvitsee muka paljon unta eikä voi tulla teatteriin minun kanssani, mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssiaisissaan. Liian hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä sunnuntaina. En käsitä, kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentäviisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä sairas velikin."

"Asuuko tämä kotonaan."

"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi voinut mennä Kalifornian yliopistoon. Hänen isällään oli iso maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo paljon varhemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä. Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojassa. Näin heidät kerran yhdessä -- lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia, ja luulen, että hän on nyt Ranskalaisessa sairaalassa."

Kaikki nämä lisätiedot neiti Masonista lisäsivät Päivänpaisteen mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhan ajan miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla juoruja, mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja niitä tyttöjä hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli vähemmän oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan, kuin pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai teatteriin. Mutta hän tunsi, että koska osti virkailijan aikaa maksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos olisi jollakin tavalla anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa käyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija saattaisi suostua tarjoukseen pelosta, että loukkaisi työnantajaa, eikä tullut halusta.

Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondyken kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä, tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin laisen hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin se, että Päivänpaiste oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli pelännyt, olivat naiset, ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä arkuus ei heti ottanut haihtuakseen, kun hän nyt ensi kerran tunsi hiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen ajatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän päässyt lähemmäksi Dede Masonia.

7

Kun Päivänpaisteen ei onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon, jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämä yritykset vaativat niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittajatar hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan, että haihtui ensimmäinen arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut. Hänellä oli enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.

Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiötä ja Havaijin, Nicaraguan ja Tyynenmeren-Meksikon höyrylaivayhtiötä vastaan. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan, ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Franciscossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Päivänpaiste arveli, ettei tilanne oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää, mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten valheiden perustukseksi. Päivänpaistetta kummastutti se uusi tapa, millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin. Alaskan sankarista hän oli muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuottajaksi ja joka suhteessa "haljuksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensikin mieltään puolelle tusinalle reporttereita.

"Tehkää vain parhaanne", sanoi hän heille. "Päivänpaiste on selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valehtelevat lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat ... en ainakaan paljoa. Ette voi auttaa sitä. Elettävähän teidänkin on. Tässä maailmassa on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin tekin sen vuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene kunnollisempaan hommaan."

Kaupungissa sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen tätä lausuntoa ja levitti sitä sanfranciscolaisille lehtiensä kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassa olevalla keinolla -- käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui, ja sijaan tuli alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut itsensä hänen vuokseen, nostettiin haudastaan ja kuvattiin suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Päivänpaisteen kauhean julmuuden uhriksi. Julkaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia, joissa todettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset ja anastamalla lopun omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen autonsa jonakin päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoaisi hänet.

Hän oli kuin iso karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja iski takaisin. Hän nujersi aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he tulivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi, ja hänellä oli mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondykesta, sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondykessa saattoi tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä lakimiesnero oli ollut tuntematon, kunnes Päivänpaiste hänet keksi. Heganissa oli kelttiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta ja niin runsaassa määrin, että tarvittiin Päivänpaisteen kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Päivänpaisteella. Yksin olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Päivänpaisteen johtamana hän oli varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.

Hegan auttoi Päivänpaistetta selviytymään nykyaikaisen politiikan sokkeloista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista. Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi Päivänpaisteen silmän kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Päivänpaiste vuorostaan hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka hälistessä ja kohistessa ja San Franciscon raivotessa näytti siltä, kuin nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt olisivat voittaneet. Näytti siltä, kuin Päivänpaiste olisi lannistettu maahan saakka. Ja silloin hän iski -- höyrylaivayhtiöitä, San Franciscoa ja koko Tyynenmeren rannikkoa.

Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta San Franciscossa, ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui, joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin viekas irlantilainen käsi, jonka Päivänpaisteen klondykelainen kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu -- tai ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi. Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta rikkureiksi menneitä kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka oli määrätty meneväksi työläisiä vastustaviin ravintoloihin. Yhtyneiden työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä oli vastassaan 40 000 San Franciscon järjestynyttä työläistä. Ravintolanleipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon, ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujenkynijät. Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa, ja koko San Francisco oli kuohuksissa.

Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Franciscoon. Heganin juonet olivat mestarillisia, ja Päivänpaisteen taistelutanner yhä laajeni. Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden lastauksen ja lastinpurkamisen toimittivat rikkureiksi ruvenneet laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti lakon. Tähän oli Päivänpaiste koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan, ja miehistö lähetettiin maihin. Ja merimiesten mukana lähtivät lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä merimiesten liittoon kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa, ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille. Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike pysähtynyt. Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja Hawaijin, Nicaraguan ja Tyynenmeren-Meksikon höyrylaivayhtiö olivat täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon lannistamiseksi tuottivat suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään, ja päivä päivältä kävi asema yhä pahemmaksi, kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt, ennenkuin Päivänpaiste ja hänen liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.

Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehet rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja Eurooppaan, ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen ylivalta San Franciscossa edisti Päivänpaisteen valtavaa taistelua suuremmassa määrin kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksiakaan. Sillä hänen osuutensa taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että Päivänpaisteesta pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Päivänpaiste ei itsekään aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.

Mutta hän oli saanut mitä oli tavoitellut. Hän oli pelannut jännittävää peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta peijannut osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupungilta. Hänen liittonsa murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa, ja hän, Päivänpaiste, oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se. Ja hän oli voittanut. Kaikki oli peliä ja taistelua voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä hän tiesi historiasta, hän teki sen johtopäätöksen, että he olivat aina saaneet rökkiinsä. San Francisco oli tahtonut sotaa, ja hän oli antanut sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja vielä paljon pahempaakin.

"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakuna päivänä jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä ... 'siveellisyydellä ja kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne. Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla saa tähän aikaan kaikkea, ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."

"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan raukkoja. Niin kauan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla, ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtä hyvin julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole milloinkaan kuullut kenenkään heistä säälittelevän, kun ovat saaneet toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua heittiöistä! Nuo samat miehet olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainaja alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet. Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia -- miljoonistaan huolimatta se alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta, eivätkä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."

8

Päivänpaisteen tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt korkeammalle elämäntasolle ja hän oli hionut järkensä teräväksi kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa monimutkaisessa taistelussa. Mutta hän oli kovettunut, ja se oli tapahtunut hänen entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tietänyt, että sitä oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei kohtuuttomaan ja väärään itsetehostukseen, samalla kuin ystävällinen toisten kunnioittaminen -- vieläpä tavallinen arvonantokin -- oli kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä palvominen.

Ruumiillisesti hän ei enää ollut se rautalihaksinen mies, joka hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyväksi hänelle ja joi niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi, ja hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan. Itse asiassa oli Päivänpaiste tulemaisillaan lihavaksi. Tämä ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat intiaanikasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt, ja ihraleuan ensimmäinen poimu näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja väkivaltaisuudesta.

Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä peliä, halveksi useimpia niitä miehiä, joiden kanssa pelasi, ja kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan hänelle mieleen, ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa, jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat alkuperäisempiä ja luonnollisempia eivätkä olleet olevinaan. He olivat kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei ollut kiillotettu liukkaalla tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta-Pacific oli ehdottanut, että hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana, mutta oli kuitenkin yksityisesti antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämä olivat pitäneet suurta ääntä tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Päivänpaiste nauroi ja meni hiljaa matkoihinsa, vaikka panikin mustan merkin muutamain klubin jäsenten nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondykelaisen rahamiehen käpälän musertavaa painoa.