Part 13

Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Päivänpaisteen peliin. Se kahlehti rahan ja vähensi uhkayrityksen mahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä, ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, hän tunsi oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut määräävinä, ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hän oli uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan heille samalla mitalla.

Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and Altamont Trust" yhtiölle. Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa Päivänpaisteen kanssa, ja yhdessä he kävivät "San Jose Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi, ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Päivänpaiste menetti kolme miljoonaa mieluummin kuin piti sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Päivänpaiste ei ainoastaan menettänyt otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholta. Asiantuntijat väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sen sijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San Jose Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner kaikkein vähimmin osasi odottaa, ja Päivänpaiste tiesi sen. Hän tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan terve liikeyritys, mutta että se juuri sillä hetkellä Klinknerin keinottelujen takia oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua Trust-yhtiö seisoisi vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen vuoksi ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtä paljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri, ennenkuin koettavat pettää minua."

Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen, ja hän ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli repäissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa valossa:

Järjestetty yhteiskunta oli suurta, epärehellistä peliä. Oli olemassa paljon synnynnäisesti kykenemättömiä -- miehiä ja naisia, jotka eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen narrinpelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät narrinpelin siksi, mitä se oli.

Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kuljettava auto, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä, miten nämä esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen, kun työ oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä soittamassa loistopianoilla eikä ajamassa autoilla. Tämä johtui siitä, että peli oli väärää. Kymmeniätuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja heidän työnsä väliin. Nämä keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina: "kaikki kauppa kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.

Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit ja hyvä välipala olivat herättäneet) hän rupesi pakinoille Jonesin, hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri herätti Päivänpaisteen mielenkiinnon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan köyhälistöläinen, proletaari, ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle, oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan mailin päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaiken, mitä liike tuotti. Petacha oli autio laakso, ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiliä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän Jones selitti olevan syynä sen seikan, että karjalla oli jalat ja sen saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja, ja rautatie kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaunulastilta.

Tämä oli näppärä järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin työstä dollari ja kuusikymmentä senttiä. Jones oli luullut pääsevänsä voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa olivat tyydyttäviä. Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaunulastilta. Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä senttiä päivässä.

"Silloin minä jätin koko homman", lopetti Jones, "ja olin hampparina vuoden päivät. Ajoin varkain rautatiellä, koska ne olivat nylkeneet minua aikaisemmin. Lopettaakseni juttuni lyhyeen: Sierran seudulla minä eräänä kesäiltana pistin tulitikun lähelle heidän lumisuojuksiaan. Siitä tuli vain pieni kolmenkymmenentuhannen dollarin kokkovalkea, mutta luulenpa, että silloin olimme jokseenkin kuitit."

"Mutta kuulkaahan, ettekö pelkää kertomasta tuollaista", kysyi Päivänpaiste vakavasti.

"En hituistakaan", vastasi Jones. "Kuka voi sen todistaa. Voisittehan te sanoa minun itse kertoneen sellaista, mutta silloin minä sanoisin sen olevan valetta, ja sillä asia olisi selvitetty."

Päivänpaiste meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli: _kaikki kauppa kannattaa_. Huipusta pohjaan saakka se oli pelin sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi joka minuutti, ei peli kestäisi kauankaan. Onni pelaajille, etteivät työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.

Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet, kamasaksat ja muut sellaiset, ottivat työmiehen työn tuotteesta niin suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen lopuksi jälkimmäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojentuhansien työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämä miehet eivät olleet niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät ne toinen toiseltaan. He nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensi kädessä työntekijöiltä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja ryöstivät koottua saalista toisiltaan. Tämä selitti ne viisikymmentätuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenenmiljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisilta ryöväreiltä kuin rosvota typeriä työmiesraukkoja.

Vaikka Päivänpaiste oli tuiki perehtymätön filosofiaan, omaksui hän itselleen kahdenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta eivät liikemies- ja rahamiesylimykset välittäneet tunnuslauseesta _aateluus velvoittaa_. Kuten muuan älykäs matkailija oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "varkaat pitivät kiinni kunniasta, ja juuri se erotti heidät kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän osattu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niin kauan kuin hänen oli pakko se pitää. _"Ei sinun pidä varastaman"_ sopi vain kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat, ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän, mitä enemmän he varastivat.

Mitä kauemmin Päivänpaiste otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi asema hänelle. Siitä huolimatta, että jokainen rosvo oli halukas ryöstämään jokaiselta toiselta rosvolta, olivat he hyvin järjestäneet kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka. He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He pitivät voimassa näitä lakeja poliisin, siviilivirkamiesten, nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkään lain vääristely ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita, ja kun työmiesten riistäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, nylkivät he toinen toistaan.

Päivänpaisteella oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli teräväpäinen käytännön mies, ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden ymmärtämiseksi, ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokeripeliä laveammassa muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan, ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajat eivät olleet hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat olivat tietämättään paaluttaneet hirvilaitumelle miljoonavaltauksia. Sellaista oli elämä, ja elämä oli julmaa. Sivistyneen maailman miehet ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat kynsivät, nälkä ahdistaa ja pakkanen puree.

Täten tuli Päivänpaisteesta kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensinkään ollut sydäntä siihen, ja sitäpaitsi se ei tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehiä oli niin helppo pettää, he olivat niin typeriä. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja jännitystä, ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Päivänpaiste mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja, ja hän antoi niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota koottiin maanjäristyksestä kärsineiden japanilaisten hyväksi, eikä New Yorkin Cityn kansanopistojen hyväksi. Sen sijaan hän antoi Jonesille, hissimiehelle, niin paljon rahaa, että tämä saattoi vuoden ajan kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että hänen tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, hän lähetti hänet Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin julistivat potilaan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne, jotta hän saisi olla vaimonsa luona tämän kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusohjakset eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Päivänpaiste arveli joka toisen vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle ohjaksia. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita, ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.

Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Päivänpaistetta kovaksi. Vasta sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi, hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa. Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen. Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyivät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen pelottava elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miestenpolkijan, miestenvoittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt hän taisteli vertaistensa miesten kanssa, ja kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.

Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat ajoittaisia ja pingoitettuja, ja tavallisesti olivat niiden aiheuttajana ennen aterian aikaa nautitut cocktailit. Pohjan perillä hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut sitä ajatellut, vaati jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai välihetkiä, ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään hän ryhtyi rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen muurin. Luonnollisesti hän joskus poikkesi tästä tavasta; ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun liikeasiat oli järjestetty, heräsi hänessä halu saada martini tai kaksoismartini, tarjoiltuna korkeassa lasissa, jottei se olisi antanut aihetta muistutuksiin.

6

Päivänpaisteen elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta. Päivänpaiste oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin, konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen, tai kaikkeen muuhun, mikä kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimiston tarpeisiin. Ensimmäisten kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, hän ei olisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä kysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka hän itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva, ettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän silti tuntunut lihavaltakaan. Päivänpaisteella ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka hän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan sellaisia asioita, eikä hän ollut niistä kiinnostunutkaan. Päinvastaisen vaikutelman puutteessa hän piti selvänä, että hän oli hyvin puettu. Hän tunsi hänet "neiti Masonina", ja siinä kaikki, vaikka hän oli pannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen. Tämäkin vaikutelma oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.

Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä huomasi hän sanat _I shall_. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen, oliko siellä samoja lausetapoja, hän huomasi useassa kohden sanat _I will. I shall_ oli yksin. Se näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa, ja hetkistä myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.

"Sanoinko noin, neiti Mason?" hän kysyi ojentaen hänelle kirjettä ja osoittaen epäilyttävää lausetta.

Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu virheestä.

"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe, te tiedätte", hän lisäsi nopeasti.

"Mistä sen tiedätte?" väitti Päivänpaiste. "Se ei kuulu oikealta minun korvissani."

Dede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.

"Se on aivan oikein niin."

"Mutta silloinhan ovat kaikki nuo _I will_ väärin", päätteli Päivänpaiste.

"Niin ovatkin", kuului rohkea vastaus. "Muutanko ne?"

_"I shall be over to look that affair up on Monday."_ Päivänpaiste toisti ääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan näköisenä ja kuunteli tiukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti päätään. "Se ei kuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta, eihän kukaan kirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovat _I will_ -- ja toiset heistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?"

"On", myönsi tyttö ja meni koneensa ääreen korjatakseen kiistanalaisen kohdan.

Samana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan kaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos se olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Päivänpaisteelta huomaamatta, mutta nyt, pikakirjoittajattaren kanssa tapahtuneen kiistan perästä Päivänpaiste pani heti merkille, että englantilainen sanoi _I shall_. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja Päivänpaiste oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.

Välipalan jälkeen hän saattoi ahdinkoon McIntoshin, yhden niistä klubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä maineesta, joka hänellä oli jalkapallopelissä.

"Kuulehan, Bunny", kysyi Päivänpaiste, "kumpi on oikein: _'I shall be over to look that affair up on Monday'_, vai _'I will be over to look that affair up on Monday?'_"

Entinen jalkapallomestari tuumi vaivalloisesti hetkisen.

"Kunpa vain tietäisin", tunnusti hän. "Miten minä sen sanon?"

"_I will_ tietysti."

"Silloin se toinen on oikea muoto, luota vain siihen. Olen aina ollut kehno kieliopissa."

Paluumatkalla konttoriinsa pistäysi Päivänpaiste kirjakauppaan ja osti kieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle hän tutki pitkän tovin sitä huolellisesti.

"On totta tosiaan tyttö oikeassa", sanoi hän ääneen tutkistelun päätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen pikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän oli ollut Päivänpaisteen silmissä naisolento, jotakin, joka kuului konttorin sisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän osasi paremmin kielioppia kuin liikemiehet ja yliopistotutkinnon suorittaneet, hän muuttui yksilöksi. Hän esiintyi nyt Päivänpaisteen tietoisuudessa yhtä selvänä kuin _I shall_ oli esiintynyt koneellakirjoitetulla sivulla, ja isäntä alkoi tehdä huomioita.

Hän päätti tänä iltapäivänä odottaa tytön poislähtöä ja huomasi ensi kerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin. Päivänpaiste ei tietänyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista eikä nähnyt mitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä puserossa ja moitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain yleisvaikutelman. Tyttö näytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei ollut mitään sopimatonta eikä tarpeetonta.

"Hän on aika sievä tyttö", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi oli sulkeutunut tytön jälkeen.

Sanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä hän huomasi pitävänsä hänen kampaustavastaan, vaikkei millään ehdolla olisi osannut sitä määritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui hänen ja ikkunan välissä, ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat vaaleanruskeat ja vivahti kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka paistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota oli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei ollut milloinkaan ennen huomannut tätä luonnonilmiötä.

Keskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä päivänä oli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppi-ottelunsa ja saneli:

"_I shall meet you halfway in this proposition_ --".

Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen luonut alas silmänsä ja odotteli sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan ylös oli Päivänpaiste huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat. Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia välähdyksiä, mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä hän tajusi äkkiä, että oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä ja ruskeasilmäisenä.

"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania muistuttaviin piirteisiinsä.

Taas hän sai palkinnokseen katseen ja hymyilyn, ja tällä kertaa hän varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.

"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.

Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.