Part 11

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voinut epäillä. Kuten Päivänpaiste itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle, sen sijaan että olisi palannut suoraan San Franciscoon niinkuin oli suunnitellut. Siellä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta "Klondyken kuninkaasta" ja hänen huhutuista kolmestakymmenestämiljoonastaan, ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Päivänpaiste varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Päivänpaistetta ja voittaa hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimmäinen mahtimies, jonka kanssa Päivänpaiste oli seurustellut, ja viimeksimainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Uusi tuttava oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan alentuvainen, että Päivänpaisteen oli vaikea uskoa, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Päivänpaiste kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Hänen kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan huolimatta oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka, ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja oli Päivänpaisteenkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies, joka _tiesi_ ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkuutensa, ja Päivänpaiste saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka erottivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Päivänpaiste tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikkalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapaussodan kenraali Dowsett ja ensimmäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavalleen Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä, ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Päivänpaisteelta, joka tilasi coctailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin hänen liikeyrityksessään osakkaana", huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. -- Tämä on ystävyyttä. Aion juuri sanoa, että olen päässyt selville, kuinka nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin, minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle hyviä neuvoja, jos olisi ajettava koiravaljakkoa", huomautti Päivänpaiste mieterikkaan vaitiolon jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja toisen osviitan pokeripelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."

2

Vähän sen jälkeen Päivänpaiste läksi New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan -- tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Päivänpaiste oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti, miten hän kerran ennenkin, ollessaan viisitoistavuotias poikanen, oli vavahtanut, kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puuttuessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, poika." Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. _"Meidän herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella."_ Päivänpaiste aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut, ja näytti siltä, kuin hänet olisi kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin suoraan kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa huvilassa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Päivänpaiste sinne yksityisautolla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen auto se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä, ja eräs toinen mies, jonka Päivänpaiste tunsi, ennenkuin heidät oli esiteltykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Päivänpaiste oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan Yliopistolle. Hänkin teki Päivänpaisteeseen voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä -- rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukkoihin -- oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin kallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa -- Päivänpaiste näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen sueetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä -- sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääkuoren peittämänä. Ja kuitenkin teki Päivänpaisteeseen valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättävä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Päivänpaisteella oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat -- toisin sanoen Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta, Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Päivänpaiste otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda martini-cocktailia keskiyöllä, vaikka Päivänpaiste juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies hän joi mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Päivänpaisteen salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen myrkyllistä sublimaattiliuosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Päivänpaiste tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen, nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kanssa hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjan perillä. Eikä Leon Guggenhammerkaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän viisti Päivänpaisteen rohkeutta. -- "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Päivänpaiste -- anteeksi herra Harnish -- että voititte meidät loistavasti siinä jutussa." _Kaikuja!_ Päivänpaiste ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan, -- _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondykelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla upporikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kaiun. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä, ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen miehen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli raikkaan punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta, ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Päivänpaiste kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, hän tahtoi avoimin silmin sen hyväksyä tai hylätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä.

"Heille ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittynyt meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitettyjä hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Harnish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Päivänpaiste nyökäytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu -- kuten näytin teille, tyydyttää se itse asiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä -- on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellemme, ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me pudotamme kaksi pääskystä samalla kivellä..."

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Päivänpaiste hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan teidän on samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä, ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko korotetaan kaksinkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kimeästi.

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintavaahto -- käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Päivänpaistetta, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette selvillä asioista. Teidän on vain ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puheenvuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeita pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti tilanteen herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopaisia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi, kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia, ja heille tapahtuu ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Harnish", sanoi Guggenhammer. "Jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett.

Nathaniel Letton nyökäytti päätään vahvistukseksi.

"Puhukaamme nyt tuosta kahdeksantenatoista päivänä kaksinkertaistuvasta osingosta..." John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette..."

Ja sitten hän esitti pitkän ammattitietoisen ja historiallisen selonteon Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Päivänpaiste eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämä miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kanssa ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan, ja se hiveli Päivänpaisteen mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä. "Me saamme hiukan eloa keinottelijajoukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Harnish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton, ja hänen harmaat silmänsä katselivat ison kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Harnish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille vähän väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen autoon, Letton yksinään toiseen. Päivänpaisteeseen, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, lähtöhetki teki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä, ja autojen valonheittäjät leikkasivat pimeyttä yhtä terävästi kuin veitset leikkaavat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija -- koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä -- seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkispukuiset ajajat häämöttivät epäselvinä, valtavina hahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät voimavaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.

Päivänpaisteen auto kulki viimeisenä, ja kurkistaessaan ulos hän näki vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka he juuri sitä käyttivät salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsi kädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain, ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset pokeripelit Jack Kearnsin kanssa, ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän palasi miljoonista. Häntä hytkäytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päätti jakaa kaksinkertaisen osingon -- noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet -- hänet, Päivänpaisteen.

3

Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla. Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa sanomalehtien palstoilla. Klondyken kuningas, Napaseudun sankari, Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin. Mitä varten hän oli tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten oli nolannut tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää varansa, sillä Klondyken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai ehkäpä Wall Street nolaisi hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa miestä, se oli tuleva tämän Päivänpaisteenkin kohtaloksi. Päivänpaiste nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti peliä, ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon tekemistä, ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin, ja kun Ward Valleyn osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran siinä määrin liioiteltuna, että Päivänpaiste tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan, ja niin innokkaita olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokeripeli", kuiskasi Päivänpaiste iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin: Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumia, ja Päivänpaistetta ahdisti alati reportterilauma. Hänen haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondykelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä puhetapansa ominaisuuksia, käytti lauseparsia, joita oli kuullut muiden vanhojen "taikinajuurten" käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä ja niin suurilla panoksilla, että karastuneinkin pelaaja joutui pakosta ymmälle. Siitä huolimatta, että osakkeita rajattomasti myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan, ja kun torstai lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon tuo klondykelainen pelaaja aikoi ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän _saattoi_ ostaa? Mitä teki Ward Valleyn johtokunta koko tämän ajan? Päivänpaisteen mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään, ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikk'eivät tienneetkään hänen aikeistaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin siitä, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja pysyivät varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla meni pian ohitse, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän arvopaperihämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään muodossa huomioon".

Tämän ajan kuluessa oli Päivänpaisteella ollut muutama salainen kohtaus keinottelutoveriensa kanssa -- hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja ei niistä ollut mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Päivänpaisteen korville huhu, joka oli omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julkaistuna Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, niin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksulla. Se oli ensimmäinen Päivänpaistetta kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää -- pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin kurkkuäänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti, jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett: "Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuakaan perää -- ei rahtuakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."