Part 10

Neidon ainoa pelastumismahdollisuus olisi ollut se, että itäneenkin, Päivänpaisteeseen, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myi kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen, ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään Päivänpaiste menetti tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja, ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekoittelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkauksittaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä ja oli harvinaisen voimakas, hyvännäköinen ja hyväluontoinen, hän olisi tavallisen naisen silmissä ollut tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttinen sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, jopa moni naimisissaolevakin. Muut miehet olisivat siinä asemassa menettäneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi sellaisten talojen kutsuihin, joissa hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.

13

Talvi 1897 toi Dawsoniin kuusituhatta miestä, työt kaivoksissa vilkastuivat, ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä, istuessaan pengermällä French Hillin ja Skookum Hillin välissä, Päivänpaiste näki taas entistä suurenmoisemman tulevaisuudenkuvan. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue, ja Bonanza näkyi mailien laajuisena. Se oli aukea maisema, jossa kaikkialla huomasi hävityksen jälkiä. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu, ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä kuopista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista lumessa olevista onkaloista, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin, tai ne nostivat käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla -- huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, isoja vesirattaita -- kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.

"Tuo kaikki on pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Päivänpaiste ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksenpuutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen, ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin, ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnittelemattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, hän päätti; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka oli tuleva käytäntöön, hän piti vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Kaliforniassa tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän olikin juuri ihmetellyt, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa. Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi he olivat tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu, sekä huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäi vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä, suunnitteli Päivänpaiste uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa Guggenhammer ja nuo muut saivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon ohella, jonka nämä uudet suunnitelmat tuottivat, hän tunsi väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan -- tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan, mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondykessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämä olivat alkaneet ostaa, osti hänkin hylättyjä valtauksia. Missä tahansa he tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni -- enkö ole oikeassa?" sanoi hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovitteluita, voittoja ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondykessa kuusikymmentätuhatta miestä, ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Päivänpaisteen käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Päivänpaisteen halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi Päivänpaisteen sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli Päivänpaisteen voimien, ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajalle kahdeksankymmenen mailin päähän hän rakensi vesisäiliön, ja kahdeksankymmenen mailin pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia, ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset "taikinanjuuret", vanhan ajan miehet, joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Päivänpaiste nauroi ja myi jäljellä olevat maapalstansa. Hän myi oikeaan aikaan, kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, he nauroivat hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi aloittamaansa suuntaan ja myi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään hän myi hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta rakensi vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaanitapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään hän oli lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän. Guggenhammer tarjosi enimmän, ja hinta oli niin hyvä, että Päivänpaisteelle jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa nousi kahden-kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi, että hän viimeisen valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan, ja Dawson oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka kapakka oli auki, ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta hänen vieraanvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan Päivänpaisteen nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä liikkui Päivänpaiste intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Päivänpaiste, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin urossusi ja vaatien, että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punoittivat juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläpsänsä riippuivat, hänen kalvosimilla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa hän ei pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen; hän käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhlayö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan nähty. Päivänpaiste halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väkeä joi itsensä juovuksiin tänä yönä. Sää oli syksyinen, ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti lämpömittari kahtakymmentäviittä astetta nollapisteen alapuolella ja laski yhä. Sen vuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle hengenpelastusjoukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi käynyt turmiolliseksi.

Päivänpaiste, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut sadoittain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä antoi hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, ja lupasi itse rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat, pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa. Mutta Klondyken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin suuri, etteivät kahteenkymmeneenneljään tuntiin mitkään pyörät liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella, ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita. "Seattlen" kannelta huusi Päivänpaiste jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnä seisovat Päivänpaisteen silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"

JÄLKIMMÄINEN OSA

1

Päivänpaisteen tulo San Franciscoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei ollut unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondykekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä, ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä, eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suurenmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Päivänpaisteella oli.

Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Aloitteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Päivänpaiste naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja itsetietoinen. Yhdentoista miljoonan omaisuus jäykisti hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristön loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisenlaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viimeisten kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omakseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli erityisen paljon miehekkyyttä ja hän oli epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivetykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti ja tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamaan häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen ja katsoi naisia kasvoihin samoin kuin oli säikkymättä katsellut muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen ja tulvan uhatessa.

Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä pitämään peliä naisten kanssa. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, perin pehmeästä pinnastaan huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista heidän osoittamansa ystävyys oli ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät, kun leikki on lopussa." Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pirujaan täynnä", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, joita hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa -- mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli jokin määrä roistojakin.

Hän vietti San Franciscossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondyken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta hän pysyi omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, jos kiusaus oli kyllin suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.

Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos -- "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievoisen, puolen miljoonan voiton. Se jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Franciscoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää, ja hänen pelihimonsa kiihtyi.

Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. Nimi _Päivänpaiste_ painettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin, ja romanttinen ja historiallinen Elam Harnish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondyken kuningas" ja "Taikinanjuurten isä", pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruoan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan, täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään, ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttää heille -- huolimatta ylpeistä ennustuksista, kuinka hän pian muka törmää karille, ja huolimatta kuvauksista hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään ja siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tuli peliään hoitamaan.

Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Päivänpaiste oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Päivänpaiste aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen, miten paljon huijareita -- "Ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti -- parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttävyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.

Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubituttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitteli hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa, ja siellä Päivänpaiste vietti muutamia lauantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon, ja nämä intohimot olivat ainaisena ilonlähteenä Päivänpaisteelle, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Päivänpaisteelle rakkaammaksi. Hän oli Päivänpaisteen mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa -- mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.

Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänet tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Päivänpaiste kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa, ja Päivänpaisteen ainoa vastaväite oli, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa hiukan rahoja ja olevansa pakotettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Päivänpaiste suoritti kauppasumman viisikymmentätuhatta dollaria, ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen puijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."

Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystäväkään merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenentuhannen dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain ja pohattain kanssa saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä ja möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät sellaiset menettelytavat pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakavaa. "He eivät voi käyttää pelipetturien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.

Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä, Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vain yksinkertaisesti huolinut heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä tietänyt minkälaista tämä suuri peli olikaan. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan hän yritteli yhtä ja toista pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle, kun se kerran ilmestyisi.