Part 5

"Niin, minä en todellakaan voi moittia häntä siitä", sanoi hän ja nyökäytti surullisesti pari kertaa päätään. "Mutta miksi toi hän mukanaan inhoittavan seurueensa, käärmeen ja apinan? Viheriä käärme oli kaulanauhan tavoin kiertynyt hänen kaulansa ympärille, ja apina piteli kiinni hänen laahuksestaan hänen astuessaan kabinettiin. Hän oli kietonut vihreän pukunsa, jonka olet nähnyt, rintansa ja olkapäittensä ylitse ja kääriytynyt sen poimuihin, kuin olisi hän värissyt vilusta. Nyt seisoi hän hetkisen hiljaa, ja minä huomasin sangen hyvin, että hän näki minut avaimenkolon lävitse, sillä hän nyökkäsi minulle päätään, ei kuitenkaan tylysti, vaan aivan kuin ihmetellen, ettei saanut parempaa vastaanottoa. Mutta minä en voinut poistua ovelta päästääkseni hänet sisään. Sen huomasi hänkin selvästi, sillä minä näin, kuinka hän muuttui surullisemmaksi ja huokasi useita kertoja. Mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan otti esiin pienen kuvastimen, jonka hän antoi apinalle, ja istui komeron sohvalle tuon inhoittavan eläimen hypätessä marmoripöydälle ja pitäessä kuvastinta hänen edessään. Nyt alkoi hän irroittaa ja sitten uudelleen palmikoida pitkiä, mustia hiuksiaan. Millaiset hiukset! Ne ulottuivat hänen polviinsa saakka, ja minä olin niin usein leikitellyt niillä! Nytkin levisi niistä tuo omituinen ambran ja jasminin sekainen tuoksu, jonka niin hyvin tunsin, ja samaten tunsin helminauhan sekä kultarenkaat, jotka olivat kiinnitetyt hänen korviinsa. Hiuksiaan järjestäessään katseli hän vain kuvastimeen yrittämättä kertaakaan tavoittaa minun katsettani. Apina sen sijaan kääntyi vähän väliä minua kohti, irvisteli ilkeästi ja teki minulle niin ärsyttäviä ja halventavia liikkeitä, että minä uudelleen suutuin tuohon inhoittavaan eläimeen ja olisin mielelläni halunnut ampua sen siihen paikkaan. Mutta nyt nousi hän jälleen ylös ja asteli yhtämittaa eteensä tuijottaen hitaasti edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, aivan kuin olisi odottanut, että nyt, kun hän oli tehnyt itsensä niin kauniiksi, ei enää mikään ovi voisi pysyä hänelle suljettuna. Hän oli hiusneulalla kiinnittänyt pukunsa taiteellisin laskoksin vasemman olkapäänsä ylitse, mutta käsivarret olivat vapaina, ja kulkiessaan piti hän kättään juuri sillä kohdalla rintaansa, johon käärme muinoin oli haavoittanut itseään, ja johon käärme sittemmin oli imeytynyt. Tuo käärme oli yhäti hiljaa ja rauhallisesti hänen kaulansa ympärillä. Olin näkevinäni sen hohtavan viheriäistä valoa, ainakin voin eroittaa selvästi joka kolkan tuossa aikaisemmin aivan pimeässä huoneessa. En tahdo kuitenkaan vannoa sitä seikkaa varmaksi. Olin nimittäin liian kiihoittunut, joten olen kenties voinut erehtyä yhden tahi toisen pikkuseikan suhteen. Pääkohdat näin sitävastoin sitäkin selvemmin, usko tahi älä. Minä näin hänen muuttuvan yhä levottomammaksi ja kiihkeästi astuvan pari askelta ovea kohti, jolloin tahdottomasti hyppäsin taaksepäin, Mutta apina piti kiinni hänestä, ja nyt syntyi noiden kahden olennon välillä äänetön, tuskallinen taistelu. Viha ja kauhu nosti veret hänen kasvoilleen, kun tuo inhoittava eläin koitti repiä puvun pois hänen olaitaan ja tarttua hänen hiuksiinsa. Niin seisoi hän hetkisen aivan avuttomana ja näytti olevan täydellisesti eläimen vallassa. Mutta äkkiä antoi hän pukunsa pudota, paiskasi käärmeen vihollisensa päätä kohti ja syöksyi niin kiivaasti ovea vasten, että se ovipuolisko, jota vastaan minä nojasin, lensi auki ja hän, vain hiustensa verhoamana, vaipui kynnykselle jalkojeni juureen. -- 'Lukitse ovi!' kuiskasi hän hengästyneenä. 'Pian, muuten me molemmat olemme hukassa!' Tottelin koneellisesti. Nyt seurasi syvä hiljaisuus. Kuulin vain hänen hengityksensä edessäni ja yritin kumartua hänen puoleensa. Mutta ojentaessani käteni nostaakseni ylös hänet, lensi hän höyhenen tavoin ylös ilmaan, syöksyi morsiusvuoteelle ja kietoutui leukaansa myöten peitteeseen, jonka alla äsken olin levännyt.

"Seisoin kuin kivettyneenä paikoillani. Kauhu ja sääli, viha ja suru herpaisivat kieleni. Mutta minä vakuutan sinulle olleeni yhtä valveilla kuin nyt, keskellä kirkasta päivää; vain se, etten erikoisesti ihmetellyt näkemääni, tuntuu minusta nyt kummalliselta. Kuulin kuinka apina raivosi kabinetissa ja koitti torjua käärmeen hyökkäyksiä. Sitten kuului balkongilta kilahdus, aivan kuin olisi joku suurista akkunaruuduista rikottu kivellä.

"Apina oli hypännyt ulos akkunan lävitse. Sitten oli siellä jälleen hiljaista ja rauhallista. Minä kumarruin kurkistamaan avaimenkolosta, mutta hypähdin samassa vavahtaen takaisin. Sillä tuosta pienestä aukosta alkoi loistaa vihreä valo, joka piteni vähitellen suikulaiseksi ja minä näin selvästi, kuinka käärme pakkautui avaimenkolosta huoneeseen lähtien sitten kiemurtelemaan kohti vuodetta. Sen valo teki huoneeni aivan valoisaksi.

"Oi, minun päätäni, minun päätäni!" huusi hän äkkiä ja nosti kätensä haavalle otsallaan. "Mutta istu hiljaa, Tancred! Minun täytyy ensin keventää sydäntäni kertomalla sinulle kaikki, ja sitten voit asettaa sille koko viisautesi laastariksi. Pyydän sinua, älä keskeytä minua millään muotoa. Oi, jospa itse olisit kuullut hänen äänensä, hänen hiljaisen itkunsa! Hän makasi liikkumattomana sängyssäni, kunnes minä viimein sain rohkeutta astua lähemmäksi ja sanoa hänelle, ettei hänen paikkansa ollut siinä, että hänen piti nousta ylös ja jättää minut yksikseni, sillä muussa tapauksessa voisi häntä kohtaan tuntemani rakkauden jäännös muuttua vihaksi ja inhoksi! -- Tunsin tällöin rohkeuteni sangen vähäiseksi, sillä jos hän olisi vastannut omaavansa minuun nähden vanhoja oikeuksia, niin mitä olisin voinut vastata hänelle? Mutta tuolla tyttö-raukalla ei ollut aikomustakaan moittia minua. -- 'Anna minun olla tässä vain hetkinen, kunnes lämpenen', sanoi hän. 'Ulkona puistossa on niin kylmä ja minun vaatteeni on varastettu. Sinun luonasi on niin lämmin ja hyvä olla, ja minä olen niin väsynyt. Olisin sangen iloinen, jos voisin nukkua tähän. Tule siis vielä kerran viereeni, laske kätesi sydämelleni ja koita, kuinka kylmä se jo on. Miksi pysyttelet niin kaukana sängystä?' -- 'Aja pois tuo ilkeä käärme!' sanoin minä. 'Miksi toitkaan mukanasi tuon syöpäläisen, joka inhoittaa minua?' -- 'Minäkö sen toin mukanani?' sanoi hän nyt. 'Sinä tiedät, miksikä se seuraa minua. Mutta katsopas, se on aivan kesy. Se ei tee pahaa kenellekään muille kuin minulle itselleni, ja minä itse olen ojentanut sille rintani. Täytyihän minulla olla joku, jonka voin painaa rintaani vasten, kun sinä et enää ollut syleiltävänäni ja suudeltavanani. Katsohan, se makaa tuossa niin rauhallisena ja on juotuaan nukahtanut; se on jättänyt jälelle vain muutamia pisaroita, ja ne viimeiset kuuluvat sinulle!'

"Noin sanoessani työnsi hän peitteen syrjään ja näytti minulle haavaa rinnassaan. Kyyneleet kohosivat silmiini. -- 'Virginia', sanoin minä, 'eikö siis mikään enää voi pelastaa sinua? Onko siis sekä sinun että minun elämäni ikuisesti turmeltu?' -- Sinun olisi pitänyt nähdä hänen suloinen hymynsä hänen sanoessaan: 'Sinä jäät eloon; ja mitäpä minä merkinnen? Mutta jos sinä vielä kerran tahdot tehdä minulle jonkun hyvän työn, niin paina huulesi haavaani; sitä olen koko ajan odottanut ja vain siksi olen tullut tänne luoksesi.' -- 'En voi', sanoin nyt hänelle. 'Käärme on tiellä.' Nyt kääri hän tuon kankean eläimen käsivartensa ympärille, niin että se näytti vihreäemaljiselta kultarenkaalta, jonka lukossa loisti kaksi rubinia. -- 'Voitko nyt?' kysyi hän. Silloin suutelin minä vavisten tuota tummaa tahraa ja tunsin vavahduksen kulkevan hänen kaikkien jäsentensä lävitse; mutta muuten makasi hän aivan hiljaa paikoillaan, silitteli kädellään kevyesti hiuksiani ja painoi lempeästi päätäni rintaansa vasten. -- 'Kiitän sinua', sanoi hän. 'Nyt on minun niin hyvä olla. Katsopas kasvoihini! Enkö ole jälleen tullut nuoreksi ja kauniiksi?' -- Oi, Tancred, kaunis oli hän todellakin, mutta kuolema oli jo painanut leimansa hänen kauneuteensa, ja minun sydämeni vuoti verta sanoessani: 'Niin, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen.' -- 'Näetkö sinä sen?' alkoi hän uudelleen, vetäen peitteen rintansa ylitse, kuin olisi häntä palellut. 'Tiesinhän minä voivani vielä kerran miellyttää sinua. Jos minä aina olisin saanut olla sinun silmiesi edessä, niin ei asia olisi koskaan mennyt näin pitkälle. Mutta nyt olet sinä kiinnittänyt sydämesi vaaleaan, ja tumman täytyy siksi tulla onnettomaksi. -- Tuoko on _hän_?' kysyi hän äkkiä, kohoten käsivarsiensa nojaan ja katsellen kuvaa sängyn vieressä. 'Sinä sanoit minulle, että hän oli sisaresi. Miksi olet pettänyt minut, joka en koskaan salannut sinulta mitään?' -- Sitten antoi hän suurten, himmeiden silmiensä katseen harhailla ympäri huoneessa. -- 'Täällä siis!' sanoi hän. 'Täällä siis tulee hän hallitsemaan. No niin, niinhän täytyneekin olla. _Minua_ ei enää lämmitä mikään vuode!...'

"Oi, ystäväni, minun on mahdoton kuvailla, millaisilla tunteilla kuulin kaikkea tuota! Kasvoni olivat painuneet aivan hänen kasvojensa viereen, ja kyyneleeni valuivat hänen poskilleen. Alussa tuntemani kauhu ja vastenmielisyys olivat kadonneet. Vain pelko että hän kuolisi käsiini, sai minut vapisemaan. -- 'Voitko antaa minulle anteeksi?' kuiskasin minä kuin itsekseni. Silloin katsoi hän minuun suurin silmin, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni. -- 'Kuule', sanoi hän, 'on julmaa, että minun jo nyt täytyy peittyä haudan poveen, _hänen_ jäädessään tänne ja nauttiessaan minulta riistämäänsä kaunista elämää. -- Mutta minä en tarvitse kärsiä sitä, ellen itse sitä tahdo, enkä minä sitä _tahdokaan_', huudahti hän äkkiä niin kiihkeällä äänellä, että minä kauhistuneena kimmahdin taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat nyt muuttuneet aivan toisenlaisiksi, hänen silmänsä liekehtivät, hän kohosi nopeasti ylös ja ravisteli hiuksiaan, niin että ne mustana hyrskynä levisivät hänen olkapäilleen, -- 'Poista tuo vaalea minun silmieni edestä!' huusi hän. 'Missä on palvelijani, joka kantoi laahustani? Vaikka hän olisi aave tahi paholainen, niin on hän kuitenkin kyllin hyvä poistamaan nuo kasvot näkyvistäni. Mutta odotapas -- voihan se tapahtua näinkin. Herää!' huusi hän ravistaen rannerengastaan, niin että käärme jälleen heräsi eloon. 'Kas tuossa, tuossa on vielä jotakin tehtävää sinulle, narri-raukka!' -- ja hän heitti elävän rannerenkaansa kuvaan, niin että sitä peittävä lasi kilahtaen särkyi. Samassa tunsin jääkylmän suutelon huulillani, ja kaksi käsivartta kietoutui ympärilleni, aivan kuin haluten musertaa rintani; turhaan koitin irroittautua, huudahdin äänekkäästi -- ja nyt tunsin tuon säälimättömän aaveen päästävän minut irti; kädet vaipuivat alas, huulet irtaantuivat huulistani, käärmeestä loistava valo sammui, ja minä kaaduin taintuneena lattialle.

"Kun jälleen heräsin, vallitsi ympärilläni pimeys. Voin vasta vähitellen muistaa äskeiset tapahtumat ja vaivaloisesti kohota ylös lattialta sängyn vierestä. Ensin koitin uskotella itselleni, että kaikki oli ollut vain kauheata unta. Mutta sytyttäessäni kynttilän ja katsahtaessani ympärilleni huomasin liiankin selviä jälkiä. Cecilian kuvaa peittävä lasi oli rikki ja kuvan värit himmenneet, ikäänkuin olisi joku ilkeä hengähdys kulkenut sen ylitse. Tyyny oli vielä lämmin ja tuoksui hänen hiuksistaan. Menin kynttilän kanssa kabinettiin, mutta siellä en huomannut mitään. Mutta astuttuani balkonginovelle huomasin, että muuan akkunaruutu makasi pirstaleina lattialla, ja vaikka raitis aamuilma virtasi särkyneestä akkunasta sisään, tunsin sielläkin tuon tutun tuoksun, joka kertoi minulle kyllin selvästi, kuka oli siellä ollut!"

5.

Hän vaikeni ja sulki silmänsä, ikään kuin olisivat viimeisten sanojen mukana hänen viimeiset voimansakin sammuneet. Hänen kätensä vaipuivat alas tuolin käsinojilta, ja hänen päänsä vajosi olkapäälle. Hän ei tointunut, ennen kuin ystävä, joka oli nopeasti hypähtänyt ylös, hetkisen oli jäähdytellyt hänen otsaansa kylmällä vedellä. Tällöin huokasi hän syvään ja avasi silmänsä.

"Eikö sinunkin mielestäsi", sanoi hän hiljaa ja puristi Tancredin kättä, "ole kauheata saada elää sellaisia tapahtumia ja olla pakoitettu sanomaan itselleen: sinä olet voimaton niiden suhteen, sinä olet itse aiheuttanut ne!"

"Sehän on jo ylitse-elettyä", sanoi toinen lohduttaen, "eikä palaa enää takaisin. Mutta sinä et millään ehdolla saa enää yksinäsi viettää siellä öitäsi. Minä en jätä sinua yksinäsi; ensin syömme aamiaisen, ja toivuttuasi hieman lähdemme morsiamesi luo. Lienee lopultakin parasta, että kerrot hänelle kaikki; silloin et enää tarvitse tuntea levottomuutta hänen läsnäollessaan; ja siksi paljon luulen häntä tuntevani, ettei hän tämän onnettoman jutun takia hylkää sinua, vaan pikemmin tekee kaiken voitavansa viihdyttääkseen ja miellyttääkseen sinua, kunnes olet ainiaaksi unhoittanut tuon toisen."

"Olet kenties oikeassa", sanoi hän. "Mutta nyt on vielä liian aikaista. Ylihuomennahan minun pitäisi seistä alttarin ääressä? Minusta tuntuu kuin ei se asia olisi vielä niin pitkällä. Tee kuitenkin minuun nähden miten itse vain haluat. Minä tunnen itseni sekä ruumiin että sielun puolesta niin surkean väsyneeksi ja hajanaiseksi. Koittakaamme voinko minä nauttia mitään. Kenties voin sitten paremmin."

Tancred huusi palvelijaansa ja käski kiiruhtamaan aamiaisvalmistuksia. Mutta jo ensi palasen suuhunsa pistettyään selitti Archibald, että kaikki maistui hänestä niin katkeralta.

Myöskin alkoi polte hänen otsallaan uudelleen.

"Kuulepas", sanoi ystävä -- "sinä pysyt aivan rauhallisesti täällä, kunnes minä olen ehtinyt noutaa lääkärin. Kenties onkin kaikki sangen helposti autettavissa. Mikäli minä asiaa ymmärrän, niin ei ainakaan sinun valtimosi ole normalinen. Lupaatko odottaa täällä minun paluutani?"

Sairas nyökäytti myöntäen päätään jokaiselle ystävänsä ehdotukselle. Tancred läksi nopeasti lääkäriä noutamaan, annettuaan ensin palvelijalleen muutamia erikoisia menettelyohjeita. Ajan voittamiseksi otti hän kadulla ajurin, ja tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun hän jo palasi lääkärin kanssa selitellen tälle portaita ylös noustessaan kysymyksessäolevaa harvinaista sairaustapausta. Mutta palvelija, joka tuli ovea avaamaan, selitti hänelle tuskallinen ilme kasvoillaan, että paroni oli ollut tuskin viittä minuuttiakaan yksin, kun hän oli jo poistunut vakuuttaen kuitenkin aivan heti palaavansa takaisi. Hän oli turhaan koittanut saada hänet odottamaan, ja väkivaltaa ei hän luonnollisesti voinut käyttää.

Tancred tunsi kauhistuvansa, mutta toivoi kuitenkin pian saavansa nähdä Archibaldin uudelleen astuvan sisään. Mutta odotettuaan turhaan muutamia tunteja ei hän levottomuudeltaan enää voinut pysyä kotonaan. Hän kiiruhti Cecilian asuntoon, jossa täti ihmetteli sitä seikkaa, ettei sulhanen koko edellisenä päivänä ollut näyttäytynyt, mutta ei kuitenkaan ollut sen takia huolestunut, vaan odotti hänen pian saapuvan. Tancred vältti korjaamasta tuota hänen erehdystään. Nuori morsian oli täysin toipunut vähäisestä pahoinvoinnistaan ja oli kaunis kuin päivä; hän ojensi sydämellisesti kätensä Tancredille, sillä hän tiesi, kuinka uskollinen ystävä tämä oli hänen rakastetulleen. Mutta hän ei aavistanut, millaisen uhrin tuo uskollisuus oli Tancredilta vaatinut, eikä myöskään, kuinka raskain sydämin tämä nyt poistui hänen luotaan. Tancred oli kohtaloonsa tyytyen ja egoistista katkeruutta tuntematta vetäytynyt syrjään, koska hän otaksui Archibaldin voivan tehdä Cecilian onnellisemmaksi kuin hän itse olisi voinut. Nyt, kun Cecilia oli vaarassa joutua Archibaldin seurassa synkän kohtalon alaiseksi, voi hän tuskin torjua mielestään vihamielistä tunnetta ystäväänsä kohtaan. Mutta hänen saapuessaan Archibaldin asunnolle katosi tuo tunne aivan kokonaan, ja levottomana ystävänsä kohtalosta astui hän sisään.

Puutarhuri kertoi hänelle, että herra paroni oli kyllä ollut siellä, ei kuitenkaan yksinään, vaan erään kehnopukuisen tuntemattoman nuoren miehen seurassa, ja he olivat puhuneet ranskaa keskenään. Sitten oli paroni mennyt asuntoonsa, mutta vieras oli hänen täytynyt opastaa puistopaviljonkiin, jossa tuo käärmekuva oli ollut. Sen oli ranskalainen kietonut pariin käsiliinaan ja kantanut puutarhurin avustamana ulkona odottelevaan ajuriin. Pian oli paronikin tullut alas kantaen kädessään pientä matkalaukkua ja sanonut hänelle, ettei hän palaa yöksi kotia. Minne hän oli matkustanut, sitä ei hän voinut tietää; mutta kauaksi ei hän kuitenkaan liene mennyt, sillä kaikki oli jo valmiina kahden päivän kuluttua vietettäviä häitä varten.

"Luulen voivani kertoa armolliselle herralle", jatkoi puutarhuri, "kuinka herra paroni on saanut otsaansa tuon haavan. Sen on epäilemättä apina tehnyt. Minä olin nimittäin sulkenut sen tuonne pieneen torniinsa ja sen takia tuli se, kuten tavallisesti sen sukuiset eläimet, hurjistuneeksi ja kostonhimoiseksi, ja kun herra paroni yöllä saapui puistoon, murtautui se vapaaksi vankeudestaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tällöin peljästyi herra paroni niin suuresti, että kauhu vahingoitti häntä enemmän kuin verenvuoto. Eilispäivän kuluessa en nähnyt kertaakaan tuota eläintä, mutta yöllä lienee se ollut täällä hiiviskellen talon ympärillä ja yrittäen päästä sisään, mutta huomattuaan kaikki ovet tarkoin suljetuiksi on se ilkeyksissään ja vihamielissään heittänyt suuren kiven balkonginakkunaan. Toinen akkunaruutu oli nimittäin rikki, kiven löysin minä kabinetista ja eläimen jalanjäljet keksin tänään selvästi painuneina pehmeään hiekkaan. Kas tuossa näette ne itsekin."

Hän osoitti maahan, jossa todellakin voi selvästi eroittaa apinan jäljet. Kun he vielä juttelivat asiasta, lähestyi heitä muuan palvelija ja antoi Tancredille herransa jättämän kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut vähää ennen kuin oli ajanut tiehensä tuon vieraan kanssa. Pahaa aavistaen repäisi Tancred sen auki ja luki nopeasti seuraavat rivit:

"Minun täytyy matkustaa pois, enkä tiedä koska palaan takaisin. Osoittanethan minulle sen ystävyystyön, että puhut puolestani Cecilialle. Jätän itsesi määrättäväksi, mitä tulet hänelle sanomaan. Tyttö-raukka, miksi piti hänen sydämensä kiinnittyä niin onnettomaan olentoon kuin minuun! Ja minä -- mutta aika rientää! Voi hyvin! Suokoon Jumala, että jälleen saisit kuulla minusta!"

Aina iltapäivään saakka taisteli tuo uskollinen ystävä itsensä kanssa, ennen kuin voi lähteä raskaalle vierailulleen Cecilian luokse. Mutta nytkään ei hän voinut tunnustaa hänelle totuutta. Mikä muu selitys hyvänsä tuon äkillisen katoamisen johdosta oli hänen mielestään lempeämpi kuin selitys vanhan velan kauheasta takaisin vaatimisesta, joka äkisti kiskaisi tuon onnettoman hänen uuden elämänsä kynnykseltä takaisin vanhaan kuiluun. Kuolonvaarakin, jos hän luulisi sen rakastettuansa uhkaavan, tuottaisi varmaankin vähemmän tuskaa hänen sydämellensä, kuin tietoisuus siitä, millä tavoin hän hänet kadottaa. Ja niinpä keksikin Tancred erään jutun, jonka hän, tosin hieman hämmentyneenä, heille kertoi. Mutta hänen kuulijansa hämmästys edisti hänen tarkoitustaan. Muuatta kaksintaistelua, joka jo vuosikausia oli ollut ratkaisematta Archibaldin ja erään ranskalaisen upseerin välillä, ei enää voitu lykätä toistaiseksi, koska vastustaja oli joku aika sitten rohjennut kirjoittaa kunniataloukkaavan kirjeen Archibaldille. Hän itse (Tancred) oli hämmästynyt sangen suuresti saatuaan kirjeen, jonka Archibald ennen matkaansa oli kirjoittanut hänelle mainitsematta mitään kaksintaistelun ajasta ja paikasta. Hän otaksui kuitenkin, että Archibald oli matkalla Parisiin -- ja lupasi, voidakseen jollakin tavoin rauhoittaa naisia, heti pyytää virkalomaa ja kiiruhtaa pakolaisen jälkeen.

Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki, kuinka ankarasti isku sattui tuohon rakastettavaan neitoseen. Mutta tädin puhjetessa kiihkeisiin valitushuutoihin säilytti Cecilia mielenmalttinsa. Vain hetkiseksi täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelkarpaloilla. Sitten rikkoi hän ne pitkillä silmäripsillään, ojensi ystävälle kätensä ja liikuttava alistuvaisuuden ilme kasvoillaan sanoi:

"Matkustakaa. Varmaankin on hän juuri nyt teidän kaltaisenne ystävän tarpeessa ja jättänyt teidät tänne vain siksi, että _meillä_ olisi joku tukenamme. Mutta minä kyllä kestän sen ja voin myöskin auttaa tätiä. Matkustakaa ja tuokaa hänet vahingoittumattomana meille takaisin. Oi, Jumalani, onhan mahdotonta, että minä voisin kadottaa hänet!"

Niin kehoitti hän itse Tancredia pian lähtemään matkalle. Mutta vaikka tämä itsekin halusi sen tehdä mitä pikimmin, ei hän kuitenkaan voinut matkustaa vielä iltajunalla. Joukko esteitä pidätti häntä seuraavaan aamuun saakka. Sitäpaitsi täytyi hänen raskain sydämin myöntää itsellään olevan sangen vähän toiveita löytää Archibald Parisista tahi, _jos_ hän löytäisikin hänet, saada hänet pian palaamaan takaisin. Kun hän viimein mitä tuskallisimmassa kärsimystilassa saapui Parisiin, huomasi hän ikävän aavistuksensa toteutuvan, sillä hän ei löytänyt jälkeäkään Archibaldista tahi tuosta onnettomasta tytöstä. _Maison garnie'n_ emäntäkään, jonka luona hän myöskin kävi, ei tiennyt mitään tytön nykyisestä kohtalosta.

Viikko kului hyödyttömissä etsiskelyissä, eikä hänellä ollut rohkeutta sillä aikaa kertaakaan kirjoittaa Cecilialle. Kertoisihan hänen vaitiolonsa heille, ettei hänellä ollut mitään varmoja tietoja ilmoitettavanaan. Kun hän viimein alakuloisena palasi epäonnistuneelta retkeltään ja meni noiden hyljättyjen naisraukkojen asunnolle, sai hän siellä tietää heidän, välttääkseen tungettelevaista osanottoa, matkustaneen tädin maatilalle käskien palvelijain sanomaan hänelle, että hän hyväntahtoisesti tulisi matkalta palattuaan käymään siellä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan ilmoitti kirjeellisesti heille matkansa tulokset ja mainitsi samalla tärkeiden virkavelvollisuuksien, ikävä kyllä, estävän hänet suullisesti kertomasta niistä heille. Jos hän saisi pienimmänkään tiedon arvoituksellisesti kadonneen ystävänsä kohtalosta, ilmoittaisi hän siitä heti heillekin.

Mutta sekään ei ollut enää hänelle mahdollista. Seuraavana päivänä sai hän nimittäin tietää, että hallitus oli uskonut hänelle erään kunniakkaan tehtävän, joka pakoitti hänet matkustamaan melkein kokonaisen vuoden yhdestä pohjoismaisesta hovista toiseen. Kirjeisiinsä, jotka hän tuon matkansa kestäessä lähetti tädille ja Cecilialle, ei hän saanut vastausta. Kun hän vihdoin joulukuussa palasi kotimaahan ja entiseen asuntoonsa, etsi hän ensi töikseen saapuneiden kirjeiden joukosta jotakin ystävänsä tiedonantoa. Mutta nytkin osoittautui hänen toivonsa turhaksi. Hän jo arveli täytyvänsä lähteä tädin maatilalle kuulustelemaan asianlaitaa -- oliko todellakin hänen pahin aavistuksensa toteutunut, vai oliko hän, ystävä, yksinkertaisesti vain unhoitettu -- mutta samassa kuuli hän ovikellon kilahduksen, äänen ja askeleita, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään tavallista kiivaammin. Askeleet lähenivät, ovi avautui, ja kadonnut ystävä seisoi kynnyksellä. Samassa olivat ystävykset toistensa sylissä.

Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan. Vielä Archibaldin kertoessa saaneensa tänään tiedon ystävän tulosta ja päättäneensä hämmästyttää häntä vaikeni Tancred, ikään kuin olisi hän halunnut lukea hänen kasvoistaan, mitä hänelle viime aikoina oli tapahtunut. Ja todellakin voi hänen otsaltaan huomata paljon sellaista, joka antoi ajattelemisen aihetta ystävälle. Haava oli parantunut, mutta hiukset ohimoilla olivat muuttuneet lumivalkeiksi muun osan tukasta ollessa aivan mustan. Mutta kasvonpiirteiden kauhea jännitys, jonka ystävä niin hyvin vielä muisti viime näkemän jäljeltä, oli muuttunut tyyneksi vakavuuden ilmeeksi, ja silmät näyttivät jälleen katselevan elämää kiinteästi ja kirkkaasti.

"Tule mukaan", sanoi Archibald; "älkäämme viivytelkö täällä. Olen luvannut Cecilialle tuoda sinut heti mukanani. Tädin olemme jättäneet maatilalleni, sillä hän ei mielellään matkusta talvisaikaan. Mutta me olemme saapuneet kaupunkiin jouluostoksia varten, ja jouduimme tänne juuri parahiksi tavataksemme sinut ja viedäksemme sinut mukanamme pyhien ajaksi maalaiselämämme hiljaisuuteen."

He astuivat kadulle, ja Archibald tarttui ystävänsä käsivarteen.